Barcelonan kaupunki on ajautunut identiteettikriisiin. Kannatus Katalonian itsenäistymiselle nousee, ja sen lieveilmiönä myös EU:n ja maahanmuuttajien vastustaminen korostuu. Turistitkin saavat osansa vihasta, sillä valtava osa kaupungin kohtuuhintaisista vuokrakodeista on päätynyt sijoittajien omistukseen loma-asunnoiksi. Ohjaaja Juho-Pekka Tanskanen kulkee globalisaation kyseenalaisempien aikaansaannosten seassa ja seuraa päähenkilöä, joka käyttää elokuvassa ainoastaan nimeä Mou. Tämän päivät täyttää toiminta, joka otsikossakin kylmästi todetaan: Waiting for Barcelona.
Mou on koditon ja paperiton. Hän on saapunut Gambiasta tallustamaan La Ramblaa jo teini-ikäisenä. Elokuvan keskiössä on odotus, joka on jatkunut jo useita vuosia ja tulee jatkumaan vielä elokuvan päätyttyäkin.
Tanskanen ei nouse itse jalustalle kertomaan, miten asiat ratkaistaan. Mou hoitaa puhumisen, eikä hänestäkään tehdä kaukaa viisasta messiasta, jolla on ratkaisun avaimet käsissään. Hän on tavallinen ihminen, joka on väsynyt ja masentunut mutta joka nousee joka aamu ja yrittää elää eteläeurooppalaista unelmaa. Hän kokeilee päivä toisensa jälkeen, jos viimein koittaisi hetki, jona hän lakkaa olemasta valtion silmissä laiton ihminen. Mou purskahtaa välillä stressikäyrän noustessa sekaviin vuodatuksiin ja myöntää, ettei ole sen enempää mallikansalainen kuin kukaan muukaan.
Ohjaaja Tanskasen paras ratkaisu on pysytellä omassa roolissaan ja maalata elokuvailmaisun avulla näkyville nimenomaan tunteita eikä niinkään argumentteja tai manifesteja. Hän tuo ilmi sen, että Mou on nimenomaan ihminen – erehtyväinen ja hauras. Ramblaa pitkin vaeltaa silmän kantamattomiin ihmisiä, joiden joukossa on yhtä lailla rikoksiin syyllistyneitä ja kykenemättömiä unelmoijia. Ihmisten välille muodostunut raju ero, joka estää osaa nauttimasta kauniin suurkaupungin antimista, on vain ajatus ihmisen laittomuudesta.
Kuvaaja Jeremias Nieminen, leikkaaja Suvi Solja, äänisuunnittelija Toivo Kallio ja säveltäjä Erik Michelsen muodostavat Tanskasen johdolla työryhmän, jonka jälki on elokuvaa parhaimmillaan. Kuvan ja äänen tarkka yhteistyö ja kerronnan pienet paikalleen loksahtavat palaset eivät synny itsestään dokumenttiin, joka perustuu lähes yksinomaan kohdetta seuraavaan käsivarakameraan. Kokonaisuus syntyy vain sellaisen taiteilijan käsissä, joka tietää mitä tekee.
Kerronnan ainoa kyseenalainen ominaisuus on sen loppua kohden hidastuva tempo. Dokumentti alkaa hyvin intensiivisenä ja tiiviinä. Se etenee lumoavasti harkitun montaasin kuljettamana. Kolmannen näytöksen alkaessa se kuitenkin pitää tyynnyttäviä taukoja ja muuttuu lopulta väsyneeksi. Ratkaisu on mahdollisesti tehty tarkoituksella korostamaan Moun elokuvassa alati väsyviä ja masentuvia tunnetiloja ja jaksamisen loppumista, eikä sitä näin ollen voi tuomita yksiselitteisesti huonoksi ratkaisuksi. Katsojan otteessa pitämisen kannalta alusta loppuun päin löystyvä ja hidastuva kerronta on kuitenkin erittäin riskialtis tyylikeino. Onneksi se ei lopulta myöskään romuta kokonaisuutta.
Waiting for Barcelona on kuvattu kauniisti mustavalkoisena. Tyyli tuntuu palailevan muotiin aika ajoin ja katoavan valtavirtaelokuvan kartalta aina uudelleen ja uudelleen. Kyseessä on värikuvaukseen nähden täysin eri taiteenlaji, jota sopii kyllä vaalia varteenotettavana tapana tehdä elokuvaa. Tällaisella jäljellä se toivotetaan aina näyttävästi tervetulleeksi takaisin.
★★★★
Päivitetty 24. syyskuuta klo 16.40: lisätty maininta äänisuunnittelija Kalliosta tekijäluetteloon.
