”Halaa lapsiasi ja sano heille, että rakastat heitä. Tämän ohjeen panin paalupaikalle, sillä saattaahan olla niin, että et jaksa lukea tätä kirjaa yhtään pidemmälle. Tätä ohjetta kun noudatamme, maailmasta tulee parempi paikka. Tietenkin suosittelen, että halaat myös itseäsi.”

Milloin luemme valtakunnankritiikin Herra Ylpön teoksesta 101 elämänohjetta? Ehkä sellaista ei julkaista, sillä tämän kirjan kirjoittaja ei ole ansainnut elantoaan kaunoluistimilla. Tai olemalla mediassa ja sosiaalisessa mediassa auki itsestään, kolhuistaan ja elämästään. Eikun, onhan se!

Mutta Herra Ylppö ei ainakaan ole postannut someen tunnehetkosia, niin kauniiksi hioituneita lauseita, että niissä on oltava jotain erityistä – ja kietonut niitä mietteitään, kokemuksiaan ja fiiliksiään omaan pakettiinsa ja luovuttanut sitten ihmiskunnan nautittavaksi. Eikun, onhan sekin tehnyt niin!

Ja nyt se on tehnyt näistä elämänohjeistaan kauniin 101 elämänohjetta -kirjan, jota voimapuhuja, tietokirjailija, tuulten haistaja Saku Tuominen kirjan nettisivuilla juhlii: ”Jokainen sivu on täynnä syvyyttä ja kirkkautta.”

Ja näin syvyyksiä edelleen kirkastaa Ylppö:

”Pyri esteettisyyteen. Kaikki mitä teet nousee aivan uudelle tasolle, jos se mitä teet on myös kaunista ja tyylikästä. Älä päästä tässä itseäsi vähällä. Mikä tahansa viesti menee paremmin perille, jos muotokieli miellyttää silmää ja korvaa. Maailma on kaunis. Ole sinäkin.”

Näin todella on. Lasten halaus ja heille rakkauden osoittaminen on tärkeää. Itsensä halaus, jees! Ja joo, kyllä, kauneus ympärillämme, vierellämme ylentää arkea. Sehän on oikein, konmaritus meni jo muodista, mutta kauneudella ympärillämme, hyvällä muotokielellä saa arkeen voimaa.

Se, että Rock-Herra Ylppö kaiken lauseiksi kirjoittaa ja tekee siitä kauniisti kokoonpannun elämänohjekirjan on hieno, hieno juttu.

101 elämänohjetta kertoo siitä, että Herra Ylppö on kirjoittanut ja asettanut tekstinsä niin tosissaan ja ajatuksella, että hän on valmis laittamaan itsensä ja tekstinsä alttiiksi muiden katseelle, ihailulle ja arvostelulle. Ehkä hän voisi varautua myös siihen, että jossain baarissa tulisi kohtaamaan hiljaisia hymyjä, kun kirjan läpikahlannut kirjanoppinut on kulmapöydässä sitä mieltä, että tässä on nyt sellaista tuubaa uudessa paketissa, ettei mitään järkeä! Missä kustantajan vastuu?

101 elämänohjetta, kahvitahroin kuvitettu kirja, kertoo siitä, että Suomessa uskotaan kirjaan. Se kertoo siitä, että uudessa ajassa on avautunut uusien lukijoiden kenttä. Sellainen, joka ei ensimmäisenä tartu Jukka Viikilään, Laura Lindstedtiin, Saila Susiluotoon tai Juha Seppälään, ei myöskään Ilkka Remekseen, Satu Rämöön, Eve Hietamieheen tai Juha Itkoseen.

Uutuuskirjat Herra Ylpön 101 elämänohjetta (Docendo) ja Kiira Korven Hyppää vaan! (Otava) ovat osoituksia kirjojen ja kustannusmaailman monipuolistumisesta ja erilaisten lukijoiden maailmoista. Ne ovat myös osoituksia siitä, kuinka tällaisten journalistien kritiikillä voi olla päinvastainen merkitys kuin kriitikot ja kirjapuheeseen tottuneet ovat tottuneet.

Kustantaja on nähnyt, että Kiira Korven tarina, hänen kamppailunsa rakkauden ja elämän suurten päätösten, itsetuntemusten keskellä koskettaa ja saa ihmiset mukaan. Kustantaja on nähnyt, että Herra Ylpön somessa jakamat elämänohjeet taas ovat saaneet ihmiset nyökkäilemään, osallistumaan, eloon ja diggailemaan, keskustelemaan, liikkeelle. Puhumaan hyvän elämän elementeistä. Myötäelämään.

Kustantamo on tämän jälkeen miettinyt ja laskenut tarkkaan kustannuspäätöksensä, se on käyttänyt siihen resurssejaan.

Se on uskonut tällaiselle kirjalle olevan sellaista kysyntää, että kustannuspäätös on syntynyt ja kirja siitä tehdään. Ja siinä työssä on mukana kirjoittajan lisäksi kirjoittamisen, editoinnin ja kustannustoimittamisen, kustantamisen, kuvittamisen, markkinoinnin sekä yhteiskunnallisen kirjallisuuskeskustelun ammattilaisia.

Kun Kiira Korven kirjaa käytiin julkisuudessa arvioimaan, media- ja somekriitikot kysyivät: Saako tätä kutsua runoksi ja myydä sitä runokirjana? (Koska Suomihan on täynnä vuosikausia runoudentekoon omistautuneita runousammattilaisia, jotka eivät saa koskaan tällaista mahdollisuutta – ja eivät saa mahdollisuuttaan edes siihen julkiseen valtakunnankriitikon teilaukseen, joka sekin voisi maistua, kun se saa somessa ja meissä ihmisissä puolustajat liikkeelle.)

Toiset kysyivät, että miksi ihmeessä suuri media käyttää kahden kriitikon tulivoimaa yhteen runokirjaan, jonka taiteellisen tason he arvioivat kovin kepoiseksi. Siksi, että todellinen maali ei ollut Kiira Korpi.

Helsingin Sanomien kritiikki on vain pinnalta kritiikkiä Kiira Korven epärunoudeksi määriteltyä kirjaa kohtaan, todellinen maali kritiikillä oli kustannusala, joka kriitikoiden mukaan kustantaa vääränlaista kamaa. Näin rakentavasti ”julkkiksiin” ja kustantamoihin kohdistaa tulensa HS:n kriitikko Arttu Seppänen (jolle kritiikin kommenttiosuudessa myöhemmin taustatukea antaa kirjallisuustoimittaja Antti Majander):

”Julkkisten runokirjat ovat muuttuneet 2010- ja 2020-luvulla yhä harvinaisemmiksi. Nykyään julkisuuden henkilöt laitetaan yleensä toteuttamaan jonkinlainen inspiroiva self help -läpyskä tai vähän kirjaa muistuttava tuote, jonka kustannustoimittaja kirjoittaa valmiiksi. Hyppää vaan! -teosta uskalletaan markkinoida runokirjana.

Isot kustantamot julkaisevat tätä nykyä niin vähän runokirjoja, että Korven teoksen julkaiseminen tuntuu suorastaan härskiltä, runoilijoita vähättelevältä ja vastuuttomalta.”

Aika moni kansalainen kysyi somessa, että kuka meistä on niin ylivertainen, että hänellä on luovuttamaton oikeus teilata kirja, joka ei sovi kehyksiin. Ja kysyi sitäkin, että kenellä on luovuttamaton oikeus, suorastaan velvollisuus, julistaa kaupalliselle kirjakustantamolle, mitä se saa julkaista OIKEAN KIRJALLISUUDEN JA RUNOUDEN alla?

Saako kustantamo julkaista runoteoksen pyhällä nimikkeellä hellittyä kirjaa, jossa tosiasiassa ollaan halpahintaisten tunteiden ja voimaantumispuheiden kentällä?

Kansa ja julkisuus toki toimivat juuri kuten näissä kohuissa tapahtuu. Kaikki kiinnostuivat Kiira Korven kirjasta ja Kiirasta tuli sankari, jonka vuoro oli tällä kertaa joutua pahan kriitikon kohteeksi. Oli niin, oli näin, Korven kirjasta käynnistyi keskustelu, joka sai taas vedet ja veret liikkeelle. Taas keskustellaan kritiikistä ja hyvästä mausta, keskustellaan siitä, mitä meille tarjotaan kirjallisuuden alla tänä päivänä.

Ja kustantamo nauraa matkalla pankkiin, kun kaikki haluavat tutustua Case Kiiraan. Ja moni haluaa tukea Kiiraa. Ja lukea itse, että onko ne runoilut nyt sitten niin surkeita.

Eivät olleet, sanon minä, kun luin niitä. Ne olivat voimalyriikkaa, johon oli lupa sukeltaa.

”Tunnen oloni Aurinkoprinsessaksi kun kosketat mua rannalla.” ”Aallot huuhtovat rantaa, hellästi, kuin sinun sanasi minun sydäntäni.” ”En ole varma ovatko pisarat poskillani sateesta vai kyynelistä. -Ihana tunne.”

Eivät nämä ole runoutta runouden syvässä merkityksessä, mutta tähän aikaan, ihmisten kokemuksiin ja tunnepisteisiin osuvia mietelauseita Kiiran elämästä ja ajatuksista myllerrysten keskellä.

Nyt Kiira tekee teokselleen jo jatko-osaa.

Lopuksi palataan vuosien taakse. Helsingin Sanomat haastatteli runoilija Tommy Tabermannia, jota ehdittiin monella lailla epäillä runojen maailman sokeroimisesta. Näin kirjoitti samainen Antti Majander vuonna 1995:

”Tabermannin ensimmäiset runokokoelmat ja ensimmäinen proosateos saivat varsin myönteiset arviot tässäkin lehdessä. Kritiikki tunnusti mm. "uhkarohkean sentimentaalisuuden", kyvyn nähdä "kaikissa ilmiöissä piilevä täydellisyys" ja "kauneuden rakkauden".

Sitten ilmapiiri koveni. ”Söötti”, ”naiivi” ja ”kevytkenkäinen” eivät mairittele, saati sitten ”syntetisoiva paatos”, ”omahyväisyys”, ”teknisesti taitava oleskelu” ja ”marsipaaniproosa”. Tai kuten yksi arvio päättyy: ”En aivan viitsi sanoa nykyrunon katastrofiksi.” Tabermann epäilee, että kriitikot eivät pysty erottamaan tuotantoa tekijän persoonasta.

”Joskus se rasitti minua hirveästi. Se on eräänlaista rasismia: etukäteisasenne ratkaisee, ei lukukokemus.” ”Minuun on isketty tyhmän leima, koska minä puhun suurista, vaikeista ja ikuisista asioista, jotka on loppujen lopuksi melkoisia tabuja. Epä-älyllisen leima on joskus loukannut minua, sillä tässähän joutuu koko ajan ajattelemaan hirveästi ja lukemaan oman alan kirjoja. Kyllä minä olen kouluni käynyt.”

Omahyväisyyden syytökselle Tabermann tyytyy nauramaan, sillä juuri itserakas ylvästely on hänen päällimmäisiä inhon aiheitaan.

”Kyllä minä olen aika lailla nöyrä työssäni. Toisaalta en ole mikään kyyristelijä, vaan kuljen selkä suorana ja vastaan siitä, mitä olen tehnyt." Tabermannin mukaan hänen tekstinsä toteutuu vasta silloin, kun lukija siirtää sen toiminnaksi seuraavan ihmisen kanssa. Hän haluaa antaa sanoja niille, jotka eivät itse osaa ilmentää sisintään.”

Sellaista se oli melkein 30 vuotta sitten. Ajat muuttuvat, jotkut asiat eivät muutu.