Toista maata -näyttely kertoo siitä, miten Skandinavian ja Venäjän välisestä alueesta tuli Suomi, keskiajalta 1900-luvun alkuun. Mikä on suurin ero vanhaan perusnäyttelyyn?

Aikaisempi oli aika esinekeskeinen. Esiteltiin sitä, mikä Suomen kansallismuseon kokoelmissa on hienointa ja arvokkainta. Nyt käsittelemme enemmän ilmiöitä ja tuomme esille ihmisyyttä ja moninaisuutta. Halusimme myös murtaa vakiintuneita historiankirjoituksen myyttejä ja pohdiskella, miksi historiaa on kerrottu niin paljon esimerkiksi sotien tai suurmiesten kautta. Näyttelyyn tulee esille esimerkiksi pieni puunpalanen. Se on palanen koivusta, jossa Runeberg istui lapsena. Kiinnostavaa on tietysti se, että tällainen esine on liitetty kansalliskokoelmiin. Runebergiin kohdistui jo 1800-luvulla tällaista henkilöpalvontaa. Muistutamme, että tätä voi nyt katsoa ehkä vähän lempeästi siten, että olemme me ihmiset aika ihania olentoja, että olemme keränneet tällaistakin museokokoelmiin ja ylläpitäneet suurmiesmyyttiä.

Näyttelyn suunnitteluun on osallistunut monialainen ryhmä. Keskusteluja on käyty esimerkiksi Ruskeat tytöt -yhteisön, Vammaisuuden vaiettu historia -hankkeen edustajien sekä lasten kanssa. Millaista kuvaa suomalaisuudesta näyttely välittää?

Haluamme tuoda esille sen, että historia on aina tulkintaa. Ei ole olemassa absoluuttista historiallista totuutta. Tai jos on, niin hyvin harvoista asioista. Koko näyttely­prosessin ajan pyrimme käymään dialogia erilaisten ihmisten kanssa. Se on tärkeää, kun puhumme tällaisesta teemasta kuin suomalaisuus. Museona emme yksin pysty määrittämään sitä. Museoiden rooli ei enää ole kertoa, miten asiat ovat, vaan käydä keskustelua ihmisten ja yhteisöjen kanssa ja sitä kautta tarjota ravintoa mielelle ja ajatuksille. Monia kysymyksiä voi jättää vähän avoimeksi. Joskus tärkeämpää voi olla, että antaa ajattelemisen aihetta kuin suoria vastauksia.

Olet sanonut, ettei näyttely ole vain kokoelma esineitä joltain ajalta vaan että haluatte museona ottaa kantaa historiaan. Millainen kannanotto näyttely on?

Tarina, mitä meille on toistettu ja kerrottu, se on oikeasti vain tarina. Suomen historian olisi voinut aina kertoa myös hyvin toisella tavalla. Haluamme tuoda esiin, että yksi kansa, yksi kieli -ajatus alkoi tulla vasta 1800-luvulla. Suomen alue on aina ollut hyvin moninainen. Meillä on ollut isoja vähemmistöjä, kuten romanit, saamelaiset, juutalaiset tai tataarit, jotka on jätetty monesti historiankirjoituksessa ja museoissakin vähälle huomiolle. Tämä näkyy kokoelmissammekin. Vähemmistöjen esineitä on vähän, varsinkin ajalta ennen 1900-lukua. Emme myöskään kerro vähemmistöjen tarinoita enää valtaväestön äänellä, mikä on tietysti tärkeä muutos. Esimerkiksi saamelaisuuteen liittyvät sisällöt on kirjoitettu yhdessä Saamelaismuseo Siidan kanssa. Siidan toiveesta saamelaisia ei myöskään esitetä näyttelyssä enää omana, muusta maasta erillisenä ryhmänä, vaan saamelaisesineet esitellään muiden esineiden joukossa.

Kansallismuseot perustettiin nationalistisiin tarkoituksiin. Niiden avulla on luotu mielikuvia kansasta, jolla on oma erityinen identiteetti. Mihin kansallismuseoita tarvitaan 2020-luvulla?

Kokoelmat ovat jo olemassa, ja ne ovat todella upeat ja kiinnostavat. Ihmisillä on mahdollisuus tutustua kulttuuriperintöönsä ja tehdä siitä uusia tulkintoja. Ajattelen myös, ettei kyse ole vain tiedon välittämisestä vaan merkityksistä ja tunteista, joita esineisiin liittyy, vaikeisiinkin aiheisiin. Olen nähnyt, että niillä on vielä aika paljon merkitystä ihmisille. Vaikka kukin kansallismuseo on tietynlainen nationalismin monumentti – tai ehkä juuri osittain niiden rooliin liittyvien monenlaisten merkitysten takia – esineet, kokoelmat ja museorakennus inspiroivat ihmisiä. Yhteisen kansallisen tarinan kertominen ei tällä hetkellä sinänsä tunnu kauhean merkitykselliseltä.

Toiveeni on, että kansallismuseot antaisivat jo olemassa olevat kokoelmansa yhä useampien ihmisten saataville, tutkittaviksi, tulkittaviksi ja keskusteltaviksi. Näyttelyt ovat tästä vain pieni osa.

Maailmalla museot ovat alkaneet palauttaa kolonialismin ajalla ryövättyjä esineitä. Ovatko British Museumin kaltaiset läntisen maailman yleisöille suunnatut, maailman kulttuuriaarteita esittelevät museot tulleet tiensä päähän?

Varmasti tällaisille ensyklopedisille museoille on edelleen tarvetta. Siitä kertovat turistivirratkin. Mutta ovathan ne monella tavalla eettisesti ongelmallisia. Tätä ongelmallisuutta pitäisi tuoda enemmän esille myös kävijöille. Jos ja kun palautuspyyntöjä tulee eri yhteisöiltä, mielestäni museon pitäisi aina reagoida niihin. Keskustelua käydään tällä hetkellä todella paljon. Miksi tietyt esineet on nostettu ikoniseen asemaan, etenkin, jos ne liittyvät kolonialistiseen valtaan? Kenellä on valta määritellä, minkä esineiden on oltava keidenkin nähtävillä? Kuka omistaa kokoelmat ja kuka niistä saa kertoa?

Mikä esine uudistetusta perusnäyttelystä koskettaa sinua eniten?

Momman Siinan hame. Huittisissa 1800-luvulla syntyneestä rengin tyttärestä tuli tosi taitava käsityöläinen, joka elätti itsensä käsitöillä. Hän ei ollut käynyt kouluja mutta osasi kuitenkin lukea ja kirjoittaa. Hän kirjaili käsitöihinsä myös runoja. Kirjovirkattu hame on yksi hänen taidonnäytteistään. Hän on käyttänyt siinä aineksina muun muassa omia hiuksiaan ja kirjonut siihen itse kirjoittamansa runon: Kuninkas ja kerjäläinen kuoltuaan on yhtäläinen. Mahti ei mene maan sisään, vaikka mahtavat menevät. Runossa tiivistyy se, mitä me olemme aika paljon ajatelleet tätä näyttelyä tehdessä: meidän pitäisi suhtautua kaikkiin näyttelyn ihmisiin ja esineisiin yhtä arvokkaina, oli kyse kuninkaasta tai kerjäläisestä.

Keskustelija-palstalla puhutaan kuukauden mielenkiintoisimmista kulttuuriaiheista ja teoksista niiden tekijöiden kanssa.