Mitä on valta ja kenellä se lopulta on? Jos elämä etenee suotuisasti, viimeistään minun ikäiselläni ihmisellä tosiaan on tietty asema yhteiskunnassa, kohtuulliset materiaaliset edellytykset ja joskus jopa tiettyä elämänkokemuksen tuomaa tyyneyttä. Silti asiat eivät ole mustavalkoisia. Nuoren ihmisen seurassa peruuttamattomasti aikuinen saattaa tuntea itsensä päinvastoin vallasta riisutuksi, sillä nuorella on jotain, mitä hänellä ei enää ikinä: mahdollisuuksien rajattomuus.
Tällaisia mietin viime kesänä lukiessani Sally Rooneyn kehuttua esikoisteosta Keskusteluja ystävien kanssa. Tartuin vuonna 1991 syntyneen irlantilaiskirjailijan romaaniin lievästi epäluuloisena. Kirja oli kuitenkin erittäin hyvä. Se tarkasteli vaihtuvia valta-asetelmia kahden nuoren opiskelijanaisen ja elämäänsä vaihtelua hakevan, jo porvarillisiin puitteisiin asettuneen pariskunnan välillä.
Rooneyni luettuani onnittelin itseäni avarasta sielustani. Ymmärsin näköjään sittenkin millenniaaleja. Tunnelmani ikävä kyllä laski, kun eräs demografiaan kuuluva kertoi kuulleensa siitä kehuja nimenomaan minun ikäisiltäni, ei niinkään omalta ikäryhmältään.
Onkohan Normaaleja ihmisiä sitten kirja millenniaaleille itselleen? Ainakin se keskittyy pelkästään nuoruuteen. Liikkeelle lähdetään lukioiästä: sellaisesta tyystin arkisesta koulun jälkeisestä iltapäivästä, joka näin melkein 30 vuoden etäisyyden päästäkin tuntuu välittömästi tunnistettavalta.
Jalkapallosankari Connell on suosittu, kotona yksin viihtyvä Marianne ei. Sosiaalinen epäsuhta on niin suuri, että Connell haluaa pitää suhteen kokonaan salassa. Toisaalta yhteiskunnallisessa hierarkiassa vahvoilla on Marianne – Connellin yksinhuoltajaäiti siivoaa Mariannen perheen valtavaa taloa.
Yliopistomaailmaan siirryttäessä asetelma kääntyy päälaelleen. Dublinissa Marianne onkin elementissään ja Connell vuorostaan köyhä maalaisjuntti. Kuitenkin myös Connell on herkkä ja älykäs, jopa vielä fiksumpi kuin huomattavan terävä Marianne. Molemmat etsivät itseään ja paikkaansa maailmassa, eroavat, päätyvät yhteen ja eroavat taas, ja niin kuin nuoruuteen kuuluu, harvoin on helppoa, joko mikään ei tunnu miltään tai kaikki tuntuu aivan liialta. Muistan sen kyllä, sellaista se oli jo aikoinaan 90-luvulla, vaikka olimmekin optimistisempia ja tulevaisuus näytti valoisammalta emmekä kaikki romahdelleet aivan koko ajan niin kuin Rooneyn henkilöt vuorotellen tekevät.
Kuulostan kyyniseltä, myönnän. Välillä kirja ärsyttää minua. Asetelma on alleviivaava ja varsinkin sivuhenkilöt karkealla kädellä piirrettyjä. Rikas on sielultaan turmeltunut, köyhä puhdas ja niin edelleen, kaikki niin kuin tarinaan kuuluu.
Mietin, mistä ärtymykseni nousee. Edellisen lukukokemuksen jälkeisistä suurista odotuksista. Rooneyn toiseenkin romaaniin kohdistuneesta angloamerikkalaisesta hypestä. Epäilemättä, mutta myös siitä häpeää muistuttavasta tunteesta, jonka demografiaan kuuluvan kommentti Rooneyn esikoisesta minussa herätti. Mistä se tunne tuli? Ja miksi? Aivan kuin olisin tirkistellyt, väittänyt ymmärtäväni kokemuksia ja tunteita, joita enää en voi ymmärtää.
Sillä kuitenkin minä ymmärrän. Hetkittäin, kaikkein pienimpinä ja intiimimpinä hetkinään, Normaaleja ihmisiä on sekin todella hyvä. Rooney osaa kuvata jotain näennäisesti pientä ja mitätöntä niin että se tuntuu lukijastakin valtavan suurelta ja merkitykselliseltä. Välillä Marianne ja Connell ovat yhdessä onnellisiakin, keittävät spagettia kahdestaan Dublinissa, ja minä uskon heihin ja luovun kyynisyydestäni.
Juuri parikymppisenähän valtavaa oli kaikki. Elämä oli yhtä jatkuvaa ihmettä ja juuri siksi joskus sietämätöntä. Mikään ei ollut ihmeellisempää ja sietämättömämpää kuin ensimmäinen rakkaus, jonka tietenkin piti päättyä mutta jota oli melkein mahdotonta lopettaa. Kerta toisensa jälkeen minäkin palasin ihmisen luo, joka oli minulle väärä ja silti oikea – eihän kukaan muu tuntenut minua samalla tavalla, eikä kukaan muu kuin minä tuntenut häntä.
Normaaleja ihmisiä saa minut muistamaan tämän. Palaamaan huoneisiin, joissa olen tämän yhden kanssa rakastanut ja kärsinyt; tilanteisiin, jotka luulin unohtaneeni mutta jotka silti näköjään ikuisesti ovat arkistoituneet nykyään enimmäkseen aivan toisenlaisten asioiden ruuhkauttamiin aivoihini. Jos kirja pystyy tähän, se saa olla ärsyttävä.
Sen takia se varmaan ärsyttävä onkin. Keskellä tämänhetkistä elämääni en yksinkertaisesti osaa oikein käsitellä sitä.
