En edes miettinyt muita vaihtoehtoja. Jostain oli yllättäen ilmestynyt pari mormonipoikaa, ja jonnekin minun oli heidät sijoitettava. Tietenkin Hämeenlinnaan, sieltähän he alitajuntaani olivat kai tarttuneetkin.

Asetuin siis kirjoittamaan esikoisromaaniani. Olin silloin kaksikymmentäseitsemän ja asunut jo vuosien ajan Helsingissä. Istuin iltoja Töölön kirjastossa, kuljetin mormonipoikiani lapsuudenkaupunkini kaduilla ja tunsin suloista kaihoa. Jollain kummallisella tavalla maisema tuntui jo menetetyltä, kuin rajan taakse jääneeltä Karjalalta, vaikka välimatkaa oli vain sata kilometriä eikä moottoritiellä niinä vuosina ollut esteitä.

Silloin – niin kuin usein myöhemminkin – jätin kaupunkini nimettömäksi. Ajattelin, että jokainen pienessä kaupungissa kasvanut voi mielessään sijoittaa kirjan tapahtumat omaan pieneen kaupunkiinsa. Nehän ovat pohjimmiltaan samanlaisia. Niissä pätevät samat lait. Kun on asunut yhdessä, on asunut kaikissa.

Ei tuo ole totta. Mitäpä minä lopulta tiedän elämänmenosta Iisalmessa, Lappeenrannassa tai Raahessa? En minä Savonlinnaa rakasta. Mutta kun luen elokuvaohjaajana tunnetun Johanna Vuoksenmaan sijoittaneen esikoisromaaninsa tapahtumat 1970-luvun Hämeenlinnaan, tartun kirjaan välittömästi.

Heti ensimmäiset sivut heittävät minut lintuperspektiiviin moottoritien kahtia jakaman kaupungin ylle. Sieltä laskeudutaan kaupungin länsipuolelle, minun puolelleni, ja kohta pystynkin jo paikantamaan kirjan nelihenkisen perheen asuttaman omakotitalon sijainnin jokseenkin tarkasti: se sijaitsee vajaan kilometrin päässä lapsuudenkodistani. Siellä he siis asuvat, jossain Taimistontiellä, nämä neljä kuvitteellista ihmistä, ja solahdan saman tien heidän elämäänsä niin kuin eläisin sitä itse.

On 24. maaliskuuta 1977, ja erikoinen sähkölakko on alkanut. Neuvottelujen jouduttamiseksi sähköt katkaistaan tunniksi vuoroin kaupungin länsi- ja vuoroin itäpuolelta. 12-vuotias Pauliina on lähdössä kouluun. Isoveli Markolla on ylioppilaskirjoitukset. Äiti Eeva työskentelee hammaslääkärinä, ja Esa-isä on hommissa sähkölaitoksella, konkreettisesti kääntämässä nappeja, joista katulamput sammuvat, jääkaapit lakkaavat hurisemasta ja kotistereot pysähtyvät.

Mietin, missä itse mahdan olla tänä samana aamuna. Olen vasta yksivuotias ja jokseenkin varmasti Papinniityssä, asumme vielä rivitalossa kaupungin itäpuolella – äiti jättää minut hoitoon naapurin Ritvalle ja polkee sen jälkeen laboratoriohoitajan työhönsä kaupungin keskustaan. Vai polkeeko? Maassahan on vielä lunta. Ehkä äitini kävelee. Ehkä hän pääsee isän Datsunilla, he menevät samaa matkaa. He ovat vasta täyttäneet kolmekymmentä, perhe-elämänsä alussa, ja siis ratkaisevasti nuorempia kuin kirjan Eeva ja Esa, joiden avioliitto on selvästi jo vaikeuksissa.

Miksiköhän tällaista lukutapaa pitäisi nimittää? On melkein noloa, millaisia väristyksiä koen istuessani keski-ikäisenä miehenä äskettäin eristyksestä vapautetulla Uudellamaalla Vuoksenmaan kirjaa lukiessani. Aina välillä keskeytän lukemiseni, katselen Google Mapsista Hämeenlinnan katuja ja muistelen elämääni siellä. Hämmästyttävän pienelle alueelle on mahtunut kokonainen maailma: kaikki mitä minulla oli ja kaikki mitä tarvitsin.

Mitään siitä ei ole jäljellä. Hämeenlinna tietysti on, nämä samat kadut ja suurin piirtein samat talot niiden varsilla, mutta taloissa asuvat uudet ihmiset omassa kokonaisessa maailmassaan, joka nyt tuntuu ikuiselta mutta katoaa sekin. Elämä jatkuu, eläjät vaihtuvat.

Tästä Pimeät tunnit kertoo, mielestäni herkästi ja hienosti. Jotenkin mieleen tulee Ang Leen elokuva Jäämyrsky, 1990-luvun Connecticutista Kanta-Hämeeseen siirrettynä. Sähkölakko on erinomainen kehys pienimuotoiselle, henkilöitään lämmöllä tarkastelevalle draamalle, jossa on Vuoksenmaan elokuvista tuttua kepeyttä mutta yhtä lailla painoa ja haikeutta. Kysehän on yhden perheen hajoamisesta ja päähenkilö Pauliinan kohdalla tavallaan jo lapsuuden lopusta. Täydellisen turvan ja viattomuuden aika on ohi, uudet kokemukset ja myöhemmin myös uudet kaupungit kutsuvat.

Eihän Vuoksenmaakaan tietenkään Hämeenlinnaan jäänyt. Ei siellä elokuvia voi tehdä. Kirjoja kyllä olisi voinut kirjoittaa, mutta luulen, että minullekin on ollut huomattavasti hedelmällisempää kirjoittaa Hämeenlinnasta kuin Hämeenlinnassa. Kun jättää maiseman taakseen, se muuttuu vähitellen mielikuvitukseksi. Vasta silloin siellä on vapaa liikkumaan.