Ilmassa on selvästi maailmanlopun odotusta. Vuodenvaihteen katsotuin ja puhutuin elokuvakin käsitteli ihmiskunnan loppua ja soi selvästi surullisemmassa sävellajissa kuin aiemmat suuren budjetin katastrofielokuvat. Kaksi vuotta jatkunut pandemia on virittänyt myös vastaanoton taajuutta.

Don DeLillon Hiljaisuus sopii tunnelmaan. Kirja ilmestyi englanniksi syksyllä 2020, se on siis kirjoitettu koronaa edeltäneessä ajassa, mutta toisaalta DeLillossa on aina ollut jotain profeetallista. Erityisen kiinnostunut hän on aina ollut teknologiasta ja sen vallasta ja vaikutuksesta ihmisten käyttäytymiseen.

Sopii siis kuvaan, että juuri DeLillo on kirjoittanut juuri nyt kirjan, jossa ruudut pimenevät. Kaikki ruudut kaikkialla, tietoliikenneyhteydet vain täydellisesti katkeavat, sähkötkin reistailevat. Kukaan ei siis myöskään tiedä, mistä tämä kaikki johtuu ja mitä on odotettavissa. ”Ajattele miljoonia pimeitä ruutuja. Yritä kuvitella mykistyneet puhelimet. Mitä tapahtuu niille, jotka elävät puhelimissaan?”

Se on hyvä kysymys. Jos nykyään kaupungille lähtiessään unohtaa kännykkänsä kotiin, tuntee heti olonsa orvoksi. Entä jos modernin teknologian turvaverkko kokonaan vedettäisiin altamme?

Hiljaisuudessa eletään helmikuuta 2022. On Super Bowl -sunnuntai, ja Jim ja Tessa ovat lentokoneessa Atlantin yllä, palaamassa Pariisista kotiinsa New Yorkiin. Max ja Diane puolestaan odottelevat ottelun alkamista asunnossaan Manhattanilla, missä paikalla on myös fysiikan professori, Dianen entinen oppilas Martin.

Tästä lähdetään, ja kovin pitkälle ei sitten päästäkään. Lentokone tekee pakkolaskun. Jim ja Tessa selvittävät tiensä läpi poikkeustilassa olevan New Yorkin Maxin ja Dianen luo. Siellä viisikko yrittää ymmärtää tapahtunutta, mutta selitystä ei saada, lopussa kaikki jää auki.

Onko tämä edes romaani? DeLillon myöhäistuotannon teokset ovat kaikki olleet tiiviitä, mutta Hiljaisuus on jo todella lyhyt, ei edes sataa sivua. Enemmän kuin romaanilta se tuntuu beckettiläiseltä näytelmältä, jonka henkilöt puhuvat toistensa ohi, arvoituksin ja aforismein. ”Maailma on kaikki, yksilö ei mitään. Ymmärrämmekö me kaikki sen?”

Äärimmillään kieli tiivistyy listoiksi, joita teos on täynnä. ”Internetin kilpavarustelu, langattomat signaalit, vastatarkkailu.” Tai: ”Pimeää energiaa, aaveaaltoja, hakkerointeja ja vastahakkerointeja. Satelliitin jäljitysdataa. Avaruuskohteita jotka jäävät avaruuteen.” Tuntuu melkein siltä kuin romaani olisi jäänyt kirjoittamatta ja kirjailija julkaissut sen sijaan muistiinpanonsa teemoista, joita romaanin oli tarkoitus käsitellä. ”Koko elämä, kaikki tämä katsominen. Ihmiset katsovat. Mutta mitä he näkevät?”

Toisaalta on selvää, että valittu tyyli on osa viestiä. Informaatiota on liikaa, emme pysty keskittymään mihinkään. Ajatuksia muodostuu, mutta ne eivät ehdi kehittyä eivätkä muuttua teoiksi – emmehän jaksa kirjoittaa enää edes kokonaisia lauseita. Samalla ehkä myös romaani muotona on muuttunut mahdottomaksi; aiemmin suuria amerikkalaisia romaaneja kirjoittanut kirjailija jaksaa kirjoittaa enää tällaisen hyvin pienen. Toki DeLillo on myös jo varsin iäkäs, 85-vuotias, mutta riittääkö se selitykseksi? Tuntuu kuin kirjailija olisi lopullisesti menettänyt uskonsa sanoihin maailmassa, jota ohjaavat kuvat.

Jostain syystä ajattelen keskustelua kirjallisuuden hyvinvointivaikutuksista. Lukeminen lisää empatiaa ja parantaa mielenrauhaa, puhuessani lukutaidon puolesta olen itsekin käyttänyt tämäntapaisia perusteluja, ja aion käyttää jatkossakin, sillä yhteiskunnan raa’assa resurssitaistelussa kulttuurin ja sivistyksen puolestapuhujat ovat pahasti sillassa ja kaikki keinot on käytettävä.

Samaan aikaan en kiistä argumentoinnin ongelmia. On tietenkin hyvin kyseenalaista latistaa niin ihmeellinen ja selittämätön asia kuin taide henkiseksi kalanmaksaöljykapseliksi. Varsinkaan ei saisi luvata, että kirjasta jää aina hyvä mieli.

Hiljaisuudesta ei jää. Se on häiritsevä ja vähän ärsyttäväkin. Mutta vahva se silti on, ajatuksia ja tunteita herättävä, ja tuntuu siksi synkkyydestään huolimatta oikeastaan nimenomaan terapeuttiselta ja rauhoittavalta. Pahan mielen taidekin voi tehdä hyvää. Kun ajat ovat vaikeat, tarvitaan muutakin kuin eskapismia.

Don DeLillo: Hiljaisuus (The Silence, suom. Helene Bützow), Tammi.

Juha Itkonen on helsinkiläinen kirjailija, joka näkee joskus unia lankapuhelinten ajasta.

Oikaisu: Kolumnin printtiversiossa Maxin nimi oli virheellisesti Martin.