Kun kolmekymppisen A. G Cookin perustama PC Music -kollektiivi/levy-yhtiö julkaisi ensimmäiset biisinsä kuusi vuotta sitten, popmediat reagoivat hämmentyneesti. PC Musicin estetiikka haki vaikutteita naiivina tai ”matalana” pidetystä estetiikasta: eurodancesta, korealaisesta popista, EDM:stä ja levottoman pastellisävyisestä internet-taiteesta. Siksi sitä pidettiin jotenkin ironisena huumoriprojektina. Etenkin feminiinistä pop-sensibiliteettiä kriitikot ovat tottuneet joko vähättelemään tai arvostamaan harvojen tuottajagurujen hallitsemana ”taitolajina”.
Tällainen ajattelu tuntuu nyt vanhentuneelta: ajatus siitä, että musiikin pitäisi olla joko ironista tai tosissaan tehtyä, maskuliinista tai feminiinistä, tunteellista tai älyllistä, viimeisteltyä tai keskeneräistä, korkeaa tai matalaa, tarttuvaa tai vaikeasti lähestyttävää. PC Music irtaantuu jaotteluista.
Samanlainen pyrkimys hankkiutua eroon binääreistä ja rajoista genrejen välillä näkyy myös Z-sukupolven pukeutumisessa. Jokainen voi ottaa esteettisiä vaikutteita mistä vain. Tyylien yhdistelemisessä ovat rajana vain oma maku ja alati muuttuva identiteetti. Jos ihminen luottaa omaan makuunsa, mikään ei voi olla guilty pleasure.
PC Music ei jäänyt vain lyhytaikaiseksi hankkeeksi, vaan sen vaikutus kuuluu muutenkin valtavirtapopissa. Tänä vuonna Cook julkaisi ensimmäiset soololevynsä. Elokuussa ilmestyi seitsemän levyn pläjäys nimeltä 7G. Siinä oli 49 biisiä, joista osa oli luonnostelmia, osa biisimusiikkia ja osa covereita esimerkiksi Smashing Pumpkinsin ja Taylor Swiftin kappaleista. Jo kuukausi 7G:n jälkeen ilmestyi Apple, rakenteeltaan ”perinteisempi” popalbumi.
Cook on määritellyt genrekseen hyperpopin. Hyperpopissa hittipopin arvoja, kuten tarttuvuutta sekä tunteellisuutta, kiihdytetään niin pitkälle, että lopputulos kuulostaa keinotekoisen surrealistiselta kuin ekstaasipilleri, joka sisältää paljon ylimääräisiä, näkökenttää glitchaavia tutkimuskemikaaleja. Tyyli on kuultavissa useiden 2020-luvun artistien musiikissa, kuten 1000gecsin pirstaleisessa meemitykityksessä, Zora Jonesin sekä SHYGIRLin kaltaisessa kokeellisessa popissa tai miksei vaikka myös suomalaisessa Ruusut-yhtyeessä.
Toki hyperpopin niin kuin muidenkin viime vuosikymmenten ”uusien genrejen” kohdalla on lopulta hankala sanoa, onko kyse emergentistä genrestä vai vanhojen vaikutteiden kierrätyksestä uudella otteella. Genrejen sijaan onkin ajanmukaisempaa puhua estetiikoista, jotka virtaavat ja vaikuttavat toisiinsa.
Apple-levy valmistui Cookin mukaan jo vuosi sitten. Koronavirus-lockdownin luomat yksinäiset puitteet olivat Cookin mukaan hänen musiikilleen sopivat. Aika pudottaa muoviomena puusta. Apple-nimi viittaa Cookin mukaan ”kotitietokoneeseen”, jota hän pitää kehonsa kyborgisena jatkeena, ei ainoastaan musiikin tekemisen välineenä. Musiikki on tehty yksin kuulokkeilla kuunneltavaksi.
Levy sisältää vaikutteita esimerkiksi brittipopista, 2000-luvun alun emosta ja trancesta. Siinä kuuluu niin Sigur Rós, Avril Lavigne kuin Aphex Twin. Outoutta lisää se, että esimerkiksi albumin avaava Oh Yeah -kappale tuo mieleen Blurin kaltaiset brittipopyhtyeet ja sen, kuinka värikästä konfettia putoaa yleisön ylle isolla festarilavalla. Apple ei ole kuitenkaan musiikkia juhlimiseen vaan reivien ja festareiden kuvitteluun omassa makuuhuoneessa.
Edesmennyt kulttuurikriitikko Mark Fisher kirjoitti 2010-luvun alkupuolella elektronisessa musiikissa tapahtuneesta muutoksesta. Kun 90-luvulla konemusiikki mutatoitui harppauksin ja reivit kokosivat ihmisiä utooppisen kokemuksen ääreen, 2000-luvulla kulttuuri muuttui.
Bilehuumeiden haitat tunnustettiin samalla kun ne arkistuivat. Teknologia kehittyi ja ihmiset alkoivat kuunnella konemusiikkia kotona, tietokoneen kajossa. Hidastuminen, illuusioiden katoaminen ja atomisoituminen kuului Fisherin mukaan ”hauntologiana”. Yhteisöllisten bileiden sijaan ihmisillä oli enää reivien kummituksia ja yksityistä trippailua.
Huoleton bilenuoruus on Cookin musiikissakin läsnä vain käsinkosketeltavina haamuina, joita tuskin koskaan oli olemassakaan. Vaikutelma jää silti optimistiseksi. Apple on musiikkia eristäytyneeseen tilanteeseen, jossa koetaan ihmisyyden perustunteita ja uskotaan yhteisen euforian mahdollisuuteen.
Iida Sofia Hirvonen on helsinkiläinen toimittaja, joka on tänä syksynä syönyt kirpeitä omenoita.
A.G. Cook: Apple.
