Jossain ensimmäisen puolen tunnin aikana Abban Voyage-konserttia mieleen hiipii ajatus, että onkos tämä nyt niin ihmeellistä, tuossahan ne nyt vain laulavat ja soittavat.

Paitsi että eivätpäs laula ja soita.

Lavalla ovat animoidut Abba-hahmot, joista Industrial Light and Magicin väki on luonut niin todellisia, että moiseen harha-ajatteluun on helppo sortua hetkeksi. Hahmot eivät ole hologrammeja tai Madame Tussaudt’n vahakabinetista 3D-mallinnettuja kökköyksiä vaan hämmästyttävän hienosti eläviksi muuttuneita hahmoja, abbattaria.

Yleisön reaktiot eivät viittaa siihen, että lavalla olisi teknologian keinoin loihdittuja hahmoja, vaan heihin (niinpä: ”heihin”) suhtaudutaan kuin oikeisiin ihmisiin. Agnetha Fältskog, Anni-Frid Lyngstadt, Benny Andersson ja Björn Ulvaeus näyttävät siltä kuin he näyttivät 1970-luvun lopulla.

Tai kuten abbatar-Benny sanoo välispiikissään: ”Minä se oikeasti olen. Näytän vain hyvältä ikäisekseni.”

Koska mitkään valmiit esiintymispaikat eivät olleet riittäviä Voyagen vaatimuksiin, 3 000 katsojaa vetävä Abba Arena rakennettiin varta vasten konserttisarjaa varten Itä-Lontoon Stratfordiin, aivan Pudding Mill Lanen juna-aseman viereen. Areena voidaan purkaa ja siirtää uuteen paikkaan energiatehokkaasti eli hiilijalanjälki jää kohtuullisen pieneksi. Voyagea esitetään toistaiseksi Lontoossa seitsemänä iltana viikossa.

Abbatar-nelikko ja livebändi esiintyvät valtavan, hallia kiertävän videoseinän edessä. Konsertti alkaa The Visitorsilla ja Hole in Your Soulilla, ja isoilla hiteillä starttaaminen olisikin ollut tuhlausta – alkuaika menee joka tapauksessa hämmästellessä Abban esiintymistä yli 40 vuotta hajoamisensa jälkeen.

Aivot yrittävät kertoa, että eihän tämä totta ole, ja samaan aikaan osaksi DNA:ta vuosikymmenten aikana muuttunut musiikki vie hieman epätodelliseen mutta riemukkaaseen kokemukseen.

Yleisöä on joka lähtöön. Aitiossamme bailaavat alusta loppuun muiden muassa nelihenkinen noin kolmekymppisten naisten ryhmä, eläkettä jo tovin nauttinut pariskunta Abba Museum -paitoineen ja keski-ikäinen miespari. Muualla yleisössä näkee yhdellä vilkaisulla niin kokomustiin pukeutuneita gootteja, pukumiehiä, hiphoppareita, jakkupukunaisia, vanhuksia, sylilapsia, teinejä... Moottoripyöräjengiläisiä en erota, mutta ehkä he eivät ole vain pukeutuneet virka-asuunsa.

Väkeä yhdistää yksi asia: jokaista hymyilyttää jo ennen konsertin alkua

Eaglen ja Voulez-Vous’n aikana nähtävät videot eivät ehkä ole konsertin huippuhetkiä, mutta ne antavat tarpeellisen hengähdystauon ”oikean” Abban hittivyörytykseen. Vuonna 2021 julkaistut uudet kappaleet Don’t Shut Me Down ja I Still Have Faith in You täyttävät kaikin puolin Abba-klassikkojen korkeat laatuvaatimukset, mutta ne eivät voi (vielä) kilpailla vanhan materiaalin rinnalla, koska Abban aiempi musiikki on ollut niin saumaton osa ihmisten elämää vuosikymmenten ajan. Dancing Queenin ensitahtien synnyttämän riemun energia vastaan näppituntumalta neljänkymmenen Olkiluodon vuosituotantoa.

Björn antaa armollisesti livebändin kolmen laulajattaren ottaa Does Your Mother Know’n haltuunsa lennosta. Orkesteri on luonnollisesti erinomainen, ja vaikka tuttuja kappaleita ei enemmälti soviteta uusiksi, livebändi tuo musiikkiin uudenlaista rosoa ja energiaa.

Huippukohtiin kuuluu Lay All Your Love on Men muutos kaksiulotteisista hahmoista abbattariksi ja loppupuolella katosta laskeutuvat, surrealistisen upeat valoköydet. Hittejä 20 kappaleen setissä kuullaan Mamma Miasta Waterloohon, mutta tolkuton määrä hienoja biisejä jää myös soittamatta.

Joka tapauksessa yleisö on ekstaasissa aina viimeisenä kuultuun The Winner Takes it Alliin ja sitä seuranneisiin, nyt oman ikäiseltään näyttäneen nelikon kiitoskumarruksiin.

12-vuotias konserttikaverini kertoi myöhemmin äidilleen, että ”muuten ne oli niitä abbattaria, mutta ihan lopussa ne kävivät ihan oikeasti itse kiittämässä”.

Jotenkin on helppo uskoa, että tyttö taisi olla oikeassa.