Sadan hengen orkesterin eteen ei aina ole helppo ­mennä. Muistan hankalan tilanteen urani alkuvaiheesta. Aloitettiin jotakin teosta, mutta orkesteri ei ­pysynyt kasassa. Ihmettelin, mikä tässä on vikana. Yritin johtaa paremmin ja ­paremmin, kunnes tajusin: jospa minä seuraankin orkesteria. Aloittakaa te, tulen perässä. Ja se meni täydellisesti. Käsitin, että aina ei tarvitse olla painamassa päälle, orkesteri osaa yhtä ja toista. Pitää vain luottaa.

Lapsuuteni Raumalla oli onnellista. Musiikki ja urheilu olivat tärkeitä. Seitsemänkymmentäluvulla kaikki harrastivat jotakin, sillä harrastukset eivät olleet niin kalliita kuin nykyään. Pääsin musiikkiluokalle ja musiikkiopistoon. Musikaalinen luokanopettajani opetti suurinta osaa aineista, mutta joka tunnilla myös laulettiin. Koulussa olin ­hyvin sosiaalinen, mutta kun lähdin ­Helsinkiin opiskelemaan, minusta tuli ­pitkäksi aikaa sulkeutuneempi.

Matkustan paljon työni takia ja olen tottunut olemaan yksin. Silti hämmästelen nykyäänkin sitä itsevarmuuden määrä, jonka yksin matkustava ihminen tarvitsee. Vasta kymmenen viime vuoden aikana olen oppinut kohtaamaan luontevasti ­uusia ihmisiä. Minulla ei ole synnynnäistä itsevarmuutta – se on kasvanut ammatin ansiosta.

En siedä melua. Matkoilla kuljen usein korvatulpat päässä. Inhoan sitä, jos joka paikassa on jokin toosa auki. Rauhan puute ärsyttää, samoin turhaan lätisevät ihmiset. En ole nykyäänkään kovin sosiaalinen muuten kuin ­hyvien ystävien kanssa.

Kumppanillani Pekalla on omat ystävänsä. Pystymme silti myös olemaan kaikki yhdessä. Kun täytin 50 ja Pekka 40, järjestimme molemmat isot juhlat – Pekka Italiassa, minä Pietarissa. Molemmissa juhlissa oli paljon väkeä, yhteisiä kavereitamme. Vaikka en ole koskaan ollut mikään parisuhdeihminen, olen huomannut, että kymmenen vuotta kestänyt hyvä parisuhde on tasapainottanut elämääni. Elän nyt elämäni parasta aikaa.

Koiramme Shurik on internet-ostos Pietarista. Olimme onnekkaita, sillä saimme ­ystävällisen ja älykkään koiran. Shurikilta olen oppinut maailman tarkkailua ja alkanut havainnoida asioita kaikilla tasoilla kuten koirakin. On myös tärkeää tajuta, että jos koira mokaa, se on hirveän usein ihmisen vika. Silloin pitää miettiä, mitä olen tehnyt väärin. Samalla tavalla ­arvioin myös omat konserttini.

Vaadin aika paljon itseltäni ja muilta, se on jonkinlainen itsekurin muoto. Silti olen pohjimmiltani vähän lepsu. Yritän peittää sen ja siksi välillä ylisuoritan. Jos joskus olisi tilaisuus vähän relatakin, en uskalla, koska pelkään, että se jää päälle.

Orkesterin johtamisessa tekninen osaaminen ei auta, jos olet epävarma. Välillä testaan itseäni orkesteriharjoituksissa: johdan tarkoituksella epämääräisemmin, mutta yritän silti pitää ajatukseni selkeänä. Usein asiat onnistuvat, sillä henkinen voima on suurempi kuin tekniikka. Se on eräänlaista zen-osastoa. Jollakulla voi olla synnynnäisesti sellainen kyky, mutta paljon voi myös oppia.