Elokuvan katsominen on aina vuoropuhelu. Ensimmäisestä kuvasta viimeiseen katsoja ja elokuva keskustelevat keskenään ajatuksistaan ja tunteistaan sekä kaikista muista elokuvista, joita matkan varrella kohoaa mieleen.

Joskus elokuvan katsominen taas muistuttaa enemmän neuvottelua kuin keskustelua. En tajua tätä, katsoja saattaa viestittää elokuvalle, tai: en tiedä pidänkö tästä, nämä ihmiset puhuvat ihanasti, mutta mitä nämä kuvat oikein ovat? Elokuva jatkaa eteenpäin tarjoten parastaan, joskus rohkeasti, joskus vähemmän, mutta niin tai näin, sitä ei käy enää muuttaminen. Sitten katsotaan, saadaanko sopimusta aikaan.

Vastaavaa neuvottelua kävin äskettäin saksalaisen Dominik Grafin uutuuselokuvan Fabian – moralistin tarinan kanssa.

Kuusinkertaisen Nobel-ehdokkaan Erich Kästnerin romaaniin perustuvassa elokuvassa nuori Jacob Fabian (ihana Tom Schilling) on muuttanut Dresdenistä Berliiniin Weimarin tasavallan viimeisinä hetkinä. Natsismiin suistuvassa kaupungissa rehottavan hedonismin ja kurjuuden keskellä Fabian kohtaa lumoavan Cornelian (ihana Saskia Rosendahl), ja he rakastuvat syvästi. Mutta mahtaako rakkaus mitään maailman tosiasioille? Ja onko ihmisen onni millään tavoin rakennettuna kaikkeuden suunnitelmaan? Nämä kysymykset piilevät tämän runsauttaan räjähtävän elokuvan ytimessä.

Tiukimmat neuvotteluni joudun monasti käymään juuri saksalaisten romaanien ja elokuvien kanssa. Jollakin hyvin syvällä tavalla en ymmärrä niiden estetiikkaa, huumoria enkä ominaisuutta, jota kutsun paremman puutteessa brutaaliudeksi. Vaikka poikkeuksiakin on, kuten Thomas Mannin romaanit ja Christian Petzoldin elokuvat, voisi kaiketi sanoa, etten puhu Saksaa, ja siksi keskustelut tuppaavat tyrehtymään alkuunsa. Samaan olin valmistautunut myös Fabianin kanssa. Toisin kuitenkin kävi: ilman varoituksen sanaa se vei minulta jalat alta.

Miten siinä niin pääsi käymään? Tapanani on rakastua tasan puolitoistatuntisiin elokuvakaunottariin, muotovalioihin, joiden ainuttakaan kuvaa ei voisi vaihtaa toiseen tai poistaa. Hermostun, jos kuvia on liikaa tai jos ne eivät liity orgaanisesti toisiinsa. Erityisesti ärsyynnyn kikkailusta, ja Fabianissa käytetään kaikki konnankoukut. On jos jonkinlaista kertojaa, luotettavaa ja epäluotettavaa, on lähikuvia, vääristyneitä kuvakulmia, flashforwardia ja nopeutuksia, muutaman mainitakseni. Lisäksi se kestää kolme tuntia kuusi minuuttia.

Neuvottelut kestivät ne kuusi minuuttia. Sitten olikin kolme tuntia aikaa rakastuneelle vuoropuhelulle.

Jollain merkillisellä tavalla Fabian onnistuu satumaisesti äärimmäisen vaikeassa tehtävässä: romaanin muuntamisessa elokuvaksi, jolla on painava elokuvallinen olemassaolon syy. Sen kuvat muodostavat ikään kuin vikkeliä, oikukkaita lauseita, välillä pitkiä ja polveilevia, välillä niin lyhyitä, että niiden ei soisi vielä loppuvan. Sen tekstuuri on yhtaikaa sotkuinen ja silti sisäisesti ehyt.

Ja kuten runsaat, omalakiset romaanit, se ei kaihda mitään oman kielensä keinoa kyetäkseen ilmaisemaan sisintään mahdollisimman uskollisesti. Mitä tahansa saattaa tapahtua tässä elokuvassa, mitä tahansa, ja tapahtuukin, ja siksi sen katsominen on niin riemastuttavaa, sillä harva asia on yhtä virkistävää kuin tottelemattomuus. Minä myös nauroin ääneen monta kertaa, ja tosiasia on, että hullaantua voi nauramattakin mutta rakastua ei. Rähjäinen Berliini sykkii ja läähättää ilmielävänä Fabianin etualalla, ja Fabianin ja Cornelian tarina on suuri, rehellinen rakkauskertomus, sellainen jota katsoessani ajattelin: ai, tuolta se näyttää. Tiedän, miltä se tuntuu, mutta en tiennyt, miltä se näyttää.

Minun ja Fabianin kolmetuntiseen keskusteluun liittyivät myös monet muut elokuvat, kuten Jules ja Jim sekä Cabaret, sekä etenkin romaanit ja kirjailijat, jotka piilevät niiden taustalla sangen unohtuneina. Kokemuksena siitä tuli eniten mieleen nuoruuteni suuri ja yhtä yllättävä elokuvarakkaus, nimittäin Emir Kusturickan Arizona Dream. Arizona Dreamin vetäisin nyt mukaan keskusteluun katsomalla sen uudestaan, ellei kommunikaatio Putinin politiikkaa tukevan Kusturickan kanssa olisi tällä hetkellä niin hankalaa.

Mutta kuten Fabianissa sanotaan: ”Rakkauden kirjaan on kirjattu kuka jättää kenet.” Nähtäväksi jää, miten romanssini Fabianin kanssa etenee. Meidän vuoropuhelumme on vasta alussa

Fabian – moralistin tarina. Ohjaus: Dominik Graf

Katja Kallio on helsinkiläinen kirjailija, joka ei puhu ranskaa mutta sujuvasti Ranskaa.