Estetiikan filosofiassa kauneudeksi kutsutaan ominaisuutta, joka aiheuttaa sen todistajassa esteettistä mielihyvää. Tästä vinkkelistä tarkasteltuna voi sanoa aika lailla kaiken musiikin tavoittelevan kauneutta, myös aggressiivisen ja monen mielestä ”ruman” musiikin.

Harva yhtye silti tavoittelee kauneutta sanan tavanomaisessa mielessä – nättiyttä, suloisuutta, viehättävyyttä, mitä hyvänsä, joka laittaa voihkaisemaan ihastuksesta – yhtä monomaanisesti ja pakkomielteisesti kuin yhdysvaltaisduo Beach House.

Laulaja-kosketinsoittaja Victoria Legrand ja kitaristi-kosketinsoittaja Alex Scally ovat jo 18 vuotta kestäneellä urallaan oppineet työstämään soundiaan alkuvuosien kotikutoisesta vähäeleisyydestä yhä suuremmaksi ja majesteettisemmaksi äänisiirapiksi, joka pyrkii nujertamaan kuulijansa kauneudellaan samalla tavalla kuin Taj Mahal. Heidän tavoitteenaan on saada kuulija potemaan Stendhalin syndroomaa.

Tällaista musiikkia on tapana kutsua unipopiksi, dreamgazeksi tai neopsykedeliaksi – genren alkuäitinä voi pitää 80-luvun englantilaista Cocteau Twinsiä, jonka hypnoottisesti helisevien kitaroiden päälle Elizabeth Frazer lauloi sujuvasti siansaksaa, ja myöhempänä perinteen jatkajana islantilaista Sigur Rósia, joka myös kehitti lauluihinsa oman kielen, islantia muistuttavan hopelandishin.

Beach Housen sanoitusten kieli on kuitenkin englanti, tai pikemminkin Victoria Legrandin käsitys siitä. Hänen abstraktit tekstinsä luistelevat kliseiden jäällä mutta usein suistuvat surrealismiin: varhaisilla levyillä kuulunut Legrandin matalahko kontra-alttoääni on vuosien kuluessa muuttunut saumattomammin musiikkiin istuvaksi laulu­tavaksi, joka saa kaiken kuulostamaan elegiseltä tuutulaululta. Taustalla musiikki tekee kaikkensa rakentaakseen katedraaleja kattokruunuineen ja suihkulähteineen, ja aivan kuten Pitchfork-nettimedian kriitikko totesi, Beach Housen musiikkia ei niinkään kuunnella kuin liuetaan siihen.

Beach Housen kaltaisten kauneuden akolyyttien tekemän musiikin voisi kuvitella jäävän pienten piirien suosikiksi, mutta yhtyeestä on vuosien saatossa kasvanut ällistyttävän suosittu. Heidän suurimmalla hitillään Space Song on Spotifyssa yli 350 miljoonaa kuuntelukertaa, Kendrick Lamarin ja The Weekndin kaltaiset supertähdet ovat samplanneet heidän biisejään ja hittiduo The Chainsmokers on jopa tehnyt heistä kappaleen.

Yhä kasvavaan suosioon Beach House on vastannut maksimalisteille tyypillisellä tavalla. Heidän kahdeksas albuminsa Once Twice Melody on 18 kappaletta ja 84 minuuttia pitkä: se on kuin vaahtokylpy koralli­ammeessa, jossa ei ole reunoja. Yksittäisten kappaleiden erittely ja analysointi tuntuu turhalta hommalta, sillä vaikka kuinka yrittää painaa biisien nimiä mieleensä, ne unohtuvat pian, eikä kohta enää muista, onko edes kuuntelemassa enää samaa kappaletta vai jo seuraavaa.

Välillä musiikki on kitarapainotteista, välillä puhtaasti elektronista, mutta Beach House tavoittelee aina tunnelmaa tai mieli­alaa, joka on pohjimmiltaan aina sama. Kuin kuvamaalari, joka on omistanut uransa sinisen eri sävyjen tallentamiselle.

Beach Housen omistautumista yhdelle asialle voi toki myös kritisoida tai pilkata. 80-luvulla Melody Makerin eräs kriitikko kirjoitti, että niin nättiä kuin Cocteau Twinsin musiikki onkin, useamman kuin yhden levyn omistaminen on kuin keräilisi hääpukuja. Satiirijulkaisu The Onion taas teki artikkelin, jossa hämmentynyt Victoria Legrand yritti kesken keikan saada Shazam-sovelluksen avulla selville, mitä kappaletta bändi hänen takanaan paraikaa soitti.

Mutta Melody Makerin kriitikolle voi hyvin vastata, että miksi ei. Meneväthän jotkut ihmiset naimisiin useita kertoja, yleensä aina yhtä varmoina siitä, että tämä liitto kestää kyllä. Samalla tavalla aion ostaa Once Twice Melodyn, kunhan se CD-muodossa huhtikuussa ilmestyy, ja sitä mahdollisesti seuraavatkin levyt, aina toivoen, että ne antavat minulle sellaisen sokerihumalan, etten enää tarvitse lisää – vaikka addiktin lailla tiedän oletuksen valheelliseksi.

Aivan kuten Legrand laulaa uuden albuminsa kuudennellatoista kappaleella Hurts To Love: ”If it hurts to love / You better do it anyway.”

Once Twice Melody onkin musiikkia romantikoille, jotka eivät tiedä rajojaan.

Samuli Knuuti on olarilainen kustannustoimittaja ja kirjoittaja, joka nuoruudessaan melkein poikkeuksetta osti albumin, jos brittiläiset musiikkikriitikot sanoivat sen rakentavan äänestä katedraaleja.

Edit: Korjattu juttuun Victoria Legrandin nimen oikeinkirjoitus. Alkuperäisessä tekstissä esiintyi myös virheellisesti Victoria Scally, joka on korjattu Victoria Legrandiksi.