Työ, sen vähäisyys tai sen puute on tekijä, joka jakaa voimakkaasti suomalaisia hyvä- ja huono-osaisiin. Kyse ei ole vain rahasta.

– Työhön liittyy status, se luo asemaa ja toimintamahdollisuuksia. Työssä olevalla on paremmat mahdollisuudet ylläpitää verkostoja. On havaittu, että työttömät ovat vähemmän onnellisia, sanoo Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimuskoordinaattori Merja Kauhanen.

Vuodesta 1987 vuoteen 2015 Suomen väestö kasvoi yli puolella miljoonalla ihmisellä, mutta työpaikkojen määrä pysyi lähes ennallaan, noin 2,3 miljoonassa. Vaikka noususuhdanne on sittemmin hiukan helpottanut tilannetta, tutkijat ovat syystä huolissaan.

– Jos sinulla on työ, todennäköisyys sille, että sinulla on pankkisuhde, on korkeampi. Jos sinulla on pankkisuhde, on todennäköisempää, että sinulla on asumissuhde ja parisuhde. Nämä asiat kasautuvat voimakkaasti. Leipäjonossa ihmisellä ei ole työtä, ei parisuhdetta, pankkisuhde on pikavippifirmaan ja asuminen on epämääräistä, konkretisoi Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari.

Hän kertoo, että työ ja sen mukana onnellisuus kasautuu Suomessa jopa alueellisesti. Onnellisimmat suomalaiset asuvat Pohjanmaalla, erityisesti sen ruotsinkielisillä alueilla. Eniten yhteiskunnallisia ongelmia löytyy suurten kaupunkien lähiöistä, joissa työllisyysaste on matalin. Saari kutsuu niitä köyhyystaskuiksi. Niiden sisällä on vielä huono-osaisuuden notkelmia, jopa yksittäisiä taloja, joihin ongelmat kasaantuvat.

Puhutaan työttömistä ja työllisistä, mutta se ei ole läheskään tilanteen koko kuva.

Professori Saaren mukaan suomalaisia jakaa nykyisin kaksi uutta jakolinjaa, jotka ovat eri tavalla epämääräisiä.

– Ensimmäinen on osa-aikainen ja määräaikainen työ, jossa niukkuus on olennainen osa arkea. Se tarkoittaa tulojen ja menojen pysyvää epätasapainoa, eli tulot eivät riitä menoihin, Saari sanoo.

Tilanne ei johdu niinkään siitä, että palkat olisivat laskeneet, kuin siitä, että asumismenot ja muut pakolliset kulut ovat nousseet katkaisemaan kamelin selän.

– Meidän järjestelmämme eivät tunnista esimerkiksi ylivelkaantumista ja siihen liittyviä perintämaksuja. Ihmiset sinnittelevät, eli ovat töissä, mutta tulot eivät riitä elämiseen. Meillä on satoja tuhansia suomalaisia, joilla on maksuhäiriömerkintä, professori Saari sanoo.

Toinen muutos entiseen on voimakkaasti kasvava ryhmä ihmisiä, jotka sijoittuvat jonnekin työttömän ja työvoiman ulkopuolella olevan välimaastoon. Tähän ryhmään kuuluu esimerkiksi kuntouttavan työtoiminnan tai sosiaalisen kuntoutuksen piirissä olevia henkilöitä.

– Työikäiset, jotka sinnittelevät työn ja työttömyyden rajapinnassa, ovat tyypillisesti yksityisen sektorin suorittavia töitä tekeviä henkilöitä. Heitä ovat esimerkiksi tarjoilijat, vartijat, myyjät ja tämän tyyppisissä asemissa olevat henkilöt tai sosiaali- ja terveyspalveluissa suorittavaa työtä tekevät henkilöt, esimerkiksi lähihoitajat, Saari luettelee.

Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimuspäällikkö Antti Kauhasen mukaan hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus perustuu siihen, että mahdollisimman monet ovat työssä.

– Meillä on varaa ylläpitää julkisia palveluja ja turvaverkkoja vain, jos työllisyysasteemme on korkea, hän muistuttaa.

Kauhasen mukaan nykyinen kausi- ja satunnaisvaihtelusta tasoitettu noin 72 prosentin työllisyysaste pitäisi saada nostettua 75 prosenttiin. Muuten jossain vaiheessa joudutaan joko tinkimään julkisista palveluista tai korottamaan veroja huomattavasti.

– Kumpikaan vaihtoehto ei ole sellainen resepti, jolla vaaleja voitetaan, hän sanoo.

Kauhanen korostaisi nuorison koulutusta. Hänen mielestään ensisijaista olisi se, että meillä ei jäätäisi vain peruskoulun varaan.

Noin 10 000 ihmistä jokaisesta ikäluokasta lopettaa koulunsa peruskoulun jälkeen, vaikka peruskoulussa olisi mennyt aivan kohtuullisesti. Tässä ryhmässä työllisyysprosentit ovat matalia ja mahdolliset työt huonosti palkattuja.

Kauhanen suosittaa, että oppivelvollisuusikä tulisi pidentää 19 vuoteen, jolloin toinen aste tulisi suoritettua. Opiskelukustannuksista vastaisi yhteiskunta.

– Vaikka se maksaa aika paljonkin, taloudellisessa mielessä sen pitäisi maksaa itsensä takaisin. Toiset ovat sitä mieltä, että pitäisi paremminkin lisätä varhaista puuttumista, kohdennettuja toimenpiteitä tai vastaavaa. Niistä tutkimusnäyttö ei välttämättä ole samalla tavalla vahvaa.

Professori Juho Saari panostaisi mieluummin aikuiskoulutukseen.

– Iso kysymys jatkossa on, minkälainen aikuiskoulutusjärjestelmä saadaan aikaan, miten se rahoitetaan, kuka sen rahoittaa, kuka hyötyy ja miten ihmiset saadaan sitoutumaan uudelleenkoulutukseen. Tämä on, jos ei elämän ja kuoleman, niin menestymisen ja ei-menestymisen kysymys, hän sanoo.

Suomen itsenäisyyden juhlarahaston eli Sitran johtava asiantuntija, tulevaisuudentutkija Mikko Dufva, on samoilla linjoilla.

– Kysymys jatkuvasta oppimisesta on keskeinen. Joko organisaatiot heräävät kouluttamaan henkilöstöään tai ihmiset itse miettivät, miten pystyisivät muovaamaan työtä sellaiseksi, että sitä on jatkossakin olemassa. Oppivat algoritmit automatisoivat kuitenkin työtehtäviä, eivät kokonaisia ammatteja, Dufva sanoo.

Entä mitä työ tulevaisuudessa on? Asiaa Sitrassa selvittäneen Dufvan mukaan näkemykset tulevaisuuden työstä jakaantuvat kahtia. Yhtäältä tulevaisuusvisiot korostavat tuottavuutta ja tehokkuutta, toisaalta työn mielekkyyttä.

– Tehostamispuhe pohtii, miten vientiä saataisiin nousuun hyödyntämällä parhaalla mahdollisella tavalla robotisaatiota ja digitalisaatiota. Toisaalta mietitään, miten siihen liittyviä uhkia ehkäistään. Tehostamispuhe on ajallisesti lähellä meidän aikaamme.

Toinen tulevaisuudenkuva liittyy mielekkääseen työhön: mitä ihmiset kokevat merkitykselliseksi, mikä on työn luonne ja rooli tulevaisuudessa? Onko työtä tarpeeksi, onko se enää ainoa tai tärkein toimeentulon lähde. Mitä on vertaisyhteiskunnissa tapahtuva, itseorganisoituva työ?

– Nämä kaksi tulevaisuuden työn suuntausta eivät ole välttämättä ristiriidassa keskenään, mutta ne eivät tunnu myöskään kohtaavan. Se on huolestuttavaa, Dufva miettii.

Hän ennakoi, että muutos tulee tapahtumaan eri tahdissa, eri alueilla ja eri toimialoilla samalla, kun vanhatkin mallit säilyvät.

– Olemme siirtymässä maailmaan, jossa on monipuolisemmin eri tapoja tehdä työtä. On erilaisia organisaatiomalleja, itseorganisoituvia malleja, on verkostomaista ja alustatalouteen pohjautuvaa työntekoa.

Tämän vuoden keväällä Suomen Kulttuurirahasto ja ajatuspaja e2 julkistivat tutkimusraportin, jossa selvitettiin yli 6 000 suomalaisen ajatuksia omasta identiteetistään ja arvoista.

Raportti tarjoaa yllätyksen työn merkityksestä suomalaisten identiteetille.

Kun puolet yli 60-vuotiaista kokee, että työllä on heille erittäin tärkeä merkitys identiteetin kannalta, 18–45-vuotiaista vain 37 prosenttia pitää työtä identiteetilleen merkittävänä.

Tutkijat Ville Pitkänen ja Jussi Westinen päättelevät, että kyse on enemmän sukupolvien erosta kuin pelkästään elinkaareen kuuluvasta ilmiöstä.

Selitystä muutokselle voi hakea lähihistoriasta. Tilastokeskuksessa työolotutkimusta pitkään seurannut Anna-Maija Lehto kertoo kolmen vuoden takaisessa artikkelissaan, että Suomessa vallitsi 1990-luvulle saakka pohjoismainen painotus työolojen kehittämisessä. Silloin korostettiin työsuhteiden turvallisuutta ja työntekijöiden osallistumista työpaikkakohtaiseen päätöksentekoon. 1990-luvulta lähtien kansainvälinen kilpailu alkoi vaikuttaa enemmän työpaikoilla, ja suunta on ollut kohti työnantajalähtöisiä joustoja.

Aika näyttää, mihin vaaka kallistuu seuraavaksi.