Kun ensimmäisen kerran näin Marja-Leena Virtasen, hänellä oli yllään auringonkeltainen pusero, mustat filmitähtilasit ja vaaleanpunaisenkirjavasta Marimekon kankaasta ommeltu saamelaisnaisen lakki. Olin töissä K-Market Sodankylän kassalla, ja Virtanen erottui häikäisevästi ulkoilupukuisten pariskuntien ja turva-asuisten kaivosmiesten seasta.

Virtanen on koulunkäynnin ohjaaja Sodankylän Tähtikunnan koululla, nepsy-valmentaja, ompelija, saamelainen, vaimo ja neljän lapsen äiti. Lisäksi hän on tunnepukeutuja.

– Minulla on vaatteita kaikkiin tilanteisiin. Jos ei ole, tekaisen!

Siksi Virtanen on ommellut itselleen toistakymmentä eriväristä lapinlakkia. Idea tuli lapsuudesta.

– Isoäidillä oli aina lapinlakki päässä. En nähnyt häntä koskaan paljain päin. En edes tiedä, oliko hänellä hiuksia! Aloin miettiä, miksi lakki puetaan nykyään vain juhliin. Miksi saamelaisuuteni ei voisi näkyä muulloinkin kuin juhlapäivinä?

Virtanen päätti näyttää.

Marja-Leena Virtasen lapsuudenkoti oli Vuotsossa, saamelaisalueen eteläisimmässä kylässä. Hänen äitinsä on Imatralta kotoisin oleva karjalainen, mutta Isä oli saamelainen Antti Paulus Hetta. Hän oli syntyisin Kurujärveltä, kylästä, joka jäi vuonna 1967 valmistuneen Lokan tekoaltaan alle.

Isä kuoli liikenneonnettomuudessa vain 27-vuotiaana. Marja-Leena oli silloin vuoden.

– Äidille oli tärkeää, että me lapset saimme kasvaa saamelaisessa kulttuurissa Vuotsossa.

Saamelaisuutta opettivat isän sisko, suuri Hetan suku ja koko kyläyhteisö.

– Minun ei ole koskaan tarvinnut epäillä saamelaisuuttani. Vaikka äiti on etelästä, me lapset emme ole koskaan tunteneet, että olisimme vähemmän.

Käsitöiden tekeminen on aina ollut saamelaisyhteisössä tärkeää. Virtasen äitikin kävi lapinpukukurssin 1980-luvulla. Tytär taas alkoi opetella pukujen tekoa 2000-luvulla anoppinsa opissa Vuotsossa.

– Osaan tehdä paulat, lakit, karvakengät ja puvut. Olen vaatettanut oman perheen, siskojen perheet ja opettanut nuorempaa siskoani.

Saamenpukuja eli pohjoissaameksi gàkteja eli Virtasen puheessa lapinpukuja ei voi ostaa kaupasta. Ne tilataan käsityöläiseltä tai tehdään itse. Eri seuduilla on omat pukumallinsa, jotka eroavat muista varsinkin väreiltään. Suvuilla taas on niistä versionsa.

Marja-Leenalla on kahdeksan lapinpukua: kaksi harmaata, kirjava ruskea, yksivärinen ruskea, kukertava, hihaton kotelomekkomainen, vihreä retrokankainen ja äidin kurssillaan tekemä Enontekiön puku.

– Juhliin en lähde koskaan ilman, että saamelaisuus näkyy jossakin. Vaikka minulla olisi kotelopuku ja korkkarit, voin sitoa nilkkaan paulanauhat koristeeksi. Kun ylläni on jotakin saamelaista, kannan isää matkassani. Pukeutumisessani isä elää minussa.

Kaupan hälinässä tapasin ensimmäisen kerran myös Outi Sieriniemen. Hänellä oli neonkeltainen toppatakki ja oranssi pipo. Jalassa oli maastohousut ja vaelluskengät.

– Pidän kirkkaista väreistä – on hyvä, ettei ammuta hirvenä. Olen samoissa kamppeissa töissä, kotona ja mettällä. Juhlavaatteet ovat erikseen, mutta korkokenkiä en pane jalkaan, Sieriniemi linjaa tyyliään.

Hän on luokanopettaja Tähtikunnan koululla ja kolmen pojan yksinhuoltaja.

Heinäkuussa törmäsin Sieriniemeen Sodankylässä järjestetyillä Metsäsaamelaispäivillä. Hänellä oli harmaa lätsä, jota koristi hopeinen riskusolki kuin kokardi. Oranssin ruutupaidan päälle hän oli sitaissut leveän kelkkavyön, josta roikkui puukko.

– Sukujuureni yltävät 1600-luvulle Ruotsin Jukkasjärven saamelaisiin, Sieriniemi sanoo tuimana.

Hän on syntynyt ja varttunut Tampereella, opiskellut Savonlinnassa ja asunut Itä-Helsingissa. Kaksi vuotta sitten hän muutti Sodankylään.

– Kaheksan vuodenajan elämää ei voi elää etelässä. Mutta ne kaikki elää minussa, haistan ne tuulissa, tunnen sielussa ja säätilojen muutoksissa. Ihminen voi syntyä muualla kuin siellä, mistä hän on henkisesti kotoisin. Tiesin jo pentuna, että haluan elää pohjoisessa.

Lapsena Sieriniemen rakkain paikka oli mummola Sodankylän Sattasessa. Siellä kalasteltiin, tehtiin talveksi lehtikerppuja, ommeltiin vaatteita tai nikkaroitiin mummun kanssa barbien sänky. Samalla oppi puhumaan Lapin murretta.

Ukilla oli poroja, ja niin oli lapsenlapsellakin.

– Sain oman poromerkin ja Prinsessa Ruusunen -nimisen poron. Se teki kaksosvasoja, ja tokkani laajeni nopeasti. Merkkini pakkomyytiin, kun paliskunnan sääntöjä muutettiin 90-luvulla. Porot lopetettiin.

Nelivuotiaana Sieriniemellä oli lapinpuku.

– Mummu ompeli minulle lakin ja sievän päällystakin. Ne olivat punaista verkaa ja koristeltu verka- ja kukkanauhoin. Lakki oli lempiasusteeni, pidin sitä päiväkodissakin. Saamelaisuus miellettiin pitkään lappilaisuudeksi. Vielä 1992 minä ja muut Sodankylän abiturientit pukeuduimme penkkariajelulle saamenpukuihin, kuten täällä tapana oli.

Samoihin aikoihin Aake Kalliala ja Pirkka-Pekka Petelius esittivät televisiossa nunnuka-sketsejä, joissa likaiset ja humalaiset saamelaishahmot lähtivät Luostolle lystin pithoon. Se suututti. Alettiin vaatia, että gàktia saisivat käyttää vain saamelaiset. Viime vuosina äänenpainot ovat koventuneet, ja on alettu puhua kulttuurisesta omimisesta, hyväksikäytöstä ja varastamisesta.

Siksi Sieriniemi ei enää käytä saamelaisuuteen viittaavia vaatteita julkisesti.

– Minulla kyllä on metsäsaamelaistyylinen harmaja mekko. Olen ommellut sen itse, siinä on koristeena Marimekon paidoista leikattuja vihreitä, punaisia ja keltaisia raitoja. Laitoin helmatereeksi heijastinnauhaakin.

Pukuaan Sieriniemi käyttää kotonaan Marian päivänä ja Terhin päivänä kuudes helmikuuta, saamelaisten kansallispäivänä.

– Olen ymmärtänyt, ettei minulla ole edes oikeutta koristella itse tekemiäni vaatteita niillä väreillä, joilla haluan. Niin minulle on Twitterissä kerrottu. Jos sanon, että olen metsäsaamelainen, minulle vastataan, että valehtelen, koska se on kuollut heimo.

Saamelaisten käsitöidentekijöiden yhdistys Sámi Duodji ry pohtii paraikaa, pitäisikö käsityöt sen myymälöissä jakaa identiteettituotteisiin ja vapaasti käytettäviin. Identiteettituotteita olisivat saamenpuvut ja niiden osat. Ne varattaisiin vain saamelaisten käyttöön. Vapaita olisivat vaikkapa korut, puukot, huivit ja nutukkaat.

Marja-Leena Virtanen ei lämpene rajoille eikä rajoituksille.

– Teen paljon myyjäisiin perinteisten mallien inspiroimia käsitöitä. En katso ongelmaksi, että ne ostaa vaikka turisti. En voi vaatia asiakkailta sukuselvitystä.

Perinteet ja nykyaika sopivat yhteen, kun on avoimuutta molemmille. Virtanen ei epäröi tehdä pyhimpiäkään tuotteita uudella tavalla. Hän on ommellut perheen miesväelle puvut perinteistä villaverkaa kevyemmistä kankaista, niin ettei niissä tarvitse hikoilla sisällä. Väritkin voivat olla makuasia.

– Poikani pääsi talvella ripille, ja kysyin millaisen lapinpuvun hän haluaisi juhlaan. Hän tahtoi punaisen, ja minä ompelin punapohjaisen puvun. Toinen poika taas halusi harmaan ja kolmas sinisen.

Miksi perinneasun käyttöä ei voisi helpottaa? Jos perinteistä tehdään liian jäykkiä, ne menetetään.

Kuka sitten on saamelainen? Monen mielestä lista virallisista saamelaisista löytyy saamelaiskäräjien vaaleissa äänioikeutettujen luettelosta. Siihen pääsee, jos vähintään isovanhempien äidinkielenä on saame ja joku esi-isä on aikoinaan merkitty asiakirjoihin tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi.

Marja-Leena Virtanen ja Outi Sieriniemi eivät puhu saamea.

– Kieli ei tee ihmistä saamelaiseksi eikä porot eikä pukeutuminen, sanoo Virtanen.

Hänelle oleellista on suhde luontoon.

– Tunnen olevani eniten kotona tunturin laella tai aavalla suolla, josta näkee kauas, menneisyyteen asti. Esi-isät ovat aikoinaan nähneet saman. Se on yhteys minuuteen.

Sieriniemen mielestä saamelaisuus on kykyä selviytyä luonnossa porotokan kanssa. Siksi hän opettaa poikiaan lukemaan luontoa. Poroerotuksissa ja vasanleikkuussa he ovat käyneet niin paljon kuin paliskunnasta on lupaa saatu. Kun se vielä on mahdollista.

– Jos käy huonosti, poronhoitokulttuuri loppuu ilmaston lämpenemiseen. Ehkä aikaa on vain 50 vuotta.