Luonnossa tapahtuu jatkuvasti pieniä suuria asioita, jotka saattavat opettaa meille uutta tietoa eri lajien elämän saloista. Suomessa moni kotinsa ympäristössä säännöllisesti liikkuva luontoharrastaja onkin saattanut päästä todistamaan hetkiä, joille ei ainakaan ihan heti löydy selitystä.

Kerron tämän kaiken sinulle erityisesti siksi, että menneenä kesänä minulle sattui sangen erikoinen juttu, joka on sittemmin jäänyt elämään mieleeni kysymyksinä vailla vastauksia. Vuodenajat ovat vaihtuneet, mutta edelleen todistamani hetki palaa mieleeni, eikä se jätä minua rauhaa, vaan elää mieleni sopukoissa hatarana hypoteesina vailla varmuutta.

Oli keskikesän yötön yö Huippuvuorilla, arktinen ilma oli leuto ja täyttyi tuhansien saariryhmän jyrkänteiden rinteillä ja tundralla pesivien merilintujen kiljunnasta ja kujelluksesta. Istuin pusikossa ja seurasin haahkayhdyskunnan pesimäpuuhia.

Arviolta noin satakunta haahkaparia oli kerääntynyt yhteen kahden huskytarhan väliselle ruohikkoalueelle Longyearbyenin kylän kupeeseen.

Vuosien saatossa tällä samalla paikalla pesivät haahkaparit ovat tottuneet luottamaan paikallisiin ihmisiin, koska Huippuvuorille haahkoja ei saa metsästää muuta kuin kameralla. Niinpä paikalliset matkailuyrittäjät antavat haahkoille niiden tarvitsemaa suojaa alueen lukuisilta pedoilta, kuten naalilta, kihuilta ja isolokilta.

Tosin tämä matkailuyrittäjien muodostama ihmiskilpi on täynnä aukkoja, joita älykkäät saalistajat ovat oppineet hyödyntämään. Yön aikana tuttuun tapaan naali- uros hyökkäsi yhdyskuntaan kolme kertaa varastaen joka kerta yhden haahkanmunan, jonka se vei läheiseen pesään omille jälkeläisilleen. Silti pesimällä kahden huskytarhan välissä haahkat pienentävät poikashävikkiä ja itse saalistetuksi tulemisen mahdollisuutta.

Aamuyön pikkutunneilla tapahtui jotain, mikä sai minut hämmennyksen valtaan. Isolokki asteli yhdyskunnan reunamille ja alkoi nokkia ruskeaa möykkyä ruohikossa. Samassa joukko hautovia naaraita lopetti hommansa kesken ja syöksyi pesistään isolokin kimppuun. Petolintu perääntyi ja lennähti muutaman metrin päähän yhdyskunnasta talvea odottavan moottorikelkan ohjauskahvalle. Sen katse oli lukittunut ruohikolla makaavaan möykkyyn. Samassa tajusin, mikä tuo möykky oikein oli.

Ajettuaan lokin tiehensä haahkat kerääntyivät kuolleen lajitoverinsa ympärille ja nokat kohti taivasta alkoivat ujeltaa ihmiskorvin alakuuloisilta kuulostavia säveliään. Hetkeä myöhemmin linnut lopettivat ääntelyn, ja kunkin täytyi palata takaisin pesäänsä jatkamaan hautomista. Isolokki syöksyi saman tien raadon kimppuun.

Mutta jälleen samat haahkanaaraat jättivät hautomisen kesken ja tällä kertaa yhdessä parin koirashaahkan kanssa ajoivat tunkeilijan tiehensä. Tapahtuma toistui useaan kertaa, kunnes lopulta isolokki luovutti ja lennähti tiehensä, tosin vain palatakseen raadon äärelle myöhemmin.

Seurasin tilannetta hämmentyneenä. Pääni oli kysymyksistä sakea.

Miksi hautovat emot jättivät pesänsä vartioimatta useaan kertaan? Munathan olivat alttiina arktiselle viimalle sekä ennen kaikkea muille ympäristössä vaaniville saalistajille. Ja jos haahkat olisivat ajatelleet itsekkäästi, eikös niiden olisi kannattanut antaa isolokin syödä lajitoverinsa, koska tällöin se olisi jättänyt muut rauhaan? Aikuisesta haahkasta kun riittää ruokaa isolokille toviksi. Sen sijaan ne puolustivat lajitoveriaan kuin se olisi ollut vielä hengissä.

Entä miksi ne kujelsivat surusointuisesti ja rituaalinomaisesti sen ympärillä?

Kysyin itseltäni, voisiko olla mahdollista, että haahkat surivat menetettyä lajitoveriaan. Takaraivossani kolkutti ääni, joka muistutti minua tärkeästä seikasta: älä missään nimessä inhimillistä luontoa. Silti mitä enemmän mietin tapahtunutta, sen enemmän minua alkoi kiehtoa ottaa selvää, olinko todella todistanut sitä, mitä luulin.

Ja tässä sitä ollaan, puoli vuotta myöhemmin. On aika tarttua puhelimeen ja pistää ”valistunut arvaukseni” testiin. Voisiko suruteoriani mitenkään pitää paikkansa?

Evoluutioteorian isänä pidetyn Charles Darwinin ajoista 1800-luvulta lähtien tiedemiehet ja -naiset ovat kiistelleet, kykenevätkö eläimet osoittamaan tunteita, jotka eivät suoraan liity poikasten hoitoon tai muihin elossa säilymiseen tai lisääntymismenestykseen liittyviin toimintoihi

Nykyään suurimmalle osalle meistä tiettyjen eläinlajien älykkyys on jo tuttu juttu.

Tiedämme, että valailla, eläinmaailman älyköillä on suuret ja poimuttuneet aivot, varislinnut osaavat laskea tai että lähimmän sukulaisemme simpanssin laumaelämässä keskeisessä osassa ovat oikeudentaju ja moraali. Norsujen on havaittu surevan kuollutta lajitoveriaan, myös niitä, joita ne eivät tunne entuudestaan.

Tieteellisen maailman ymmärrys muiden eläinlajien älykkyyden eri muodoista on ottanut viime vuosien aikana isoja harppauksia. Ja koko ajan opimme lisää – kyse on ennen kaikkea meidän tietoisuutemme tasosta.

Usein tutkimuksen ja rahoituksen saavat kohteet ovat mediaseksikkäitä lajeja, ennen kaikkea suuret nisäkkäät tiikeristä jääkarhuun ja norsuun. Mutta miten on asian laita media-darwinistisessa kulttuurissamme, kun katseet kääntyvät lajeihin, jotka eivät yllä luonnonsuojelujärjestöjen maskoteiksi – kuten haahkaan?

Tässä vaiheessa minun täytyy tehdä pieni tunnustus. Vaikka haahkalta puuttuu kotkan uljaus ja korpin mystinen taika, on se yksi lempilinnuistani. Sen persoonallinen, ankkamaisen koominen mutta samaan aikaan vähäeleisen kaunis olemus sekä moni­säikeinen sosiaalinen elämä ovat kiehtoneet minua vuosikausia.

Ja onhan tämä kujelteleva sorsalintu ollut historiallisesti elintärkeä kumppani saaristolaisille, jotka ovat hyödyntäneet sen munia ravinnoksi, untuvia vaatteissa ja ulostetta rakennuksissa.

Mutta palataanpa suruteoriaani.

Päätän kertoa havainnoistani pitkän linjan lintuharrastajalle Jan Södersvedille, joka toimii myös Birdlife Suomen tiedottajana. Tieteen edustajana hän ei ainakaan sortuisi antropomorfistisiin tulkintoihin eli luonnon virheelliseen inhimillistämiseen. Kerrottuani tarinani Janille hän pohti asiaa hetken ennen kuin alkoi järkeillä esittämääni suruteoriaa.

– Tutkimusten mukaan haahkanaaraat ovat pitkäikäisiä, niiden keski-ikä on neljätoista vuotta, mutta ne voivat saavuttaa jopa 21 vuoden iän. Haahkat pesivät usein samoissa yhdyskunnissa, mikä tarkoittaa sitä, että Huippuvuorilla hautoneet naaraat saattoivat tuntea kuolleen lajitoverinsa.

– Yhdyskunnissa elämä on sosiaalista ja tiivistä, vaaroista varoitetaan ja kukin lintu pitää näin huolta muiden turvallisuudesta hautomisaikana, jolloin emot ovat erityisen haavoittuvaisia, Jan toteaa minulle puhelimitse.

Hän kertoo vuosien saatossa nähneensä, miten eri emolinnut, joilta petolintu on saalistanut poikasia, muuttuvat apaattisen kaltaiseksi. Lopulta Jan toteaa, että hän ei uskalla sanoa juuta eikä jaata, koska tilanteeseen liittyy niin monta muuttujaa ja epävarmuustekijää. Silti hänen mielestään havaintoani olisi hyvä ruotia myös toisen lintutieteilijän näkökulmasta. Jan ohjaa minut kollegansa, Åbo Akademin eläintieteen dosentin Markus Östin juttusille. Hän on tutkinut haahkojen elämää Tvärminnen saaristossa jo vuosikymmenten ajan.

Juteltuamme hetken puhelimessa jatkamme keskustelua sähköpostitse.

– Nykyään tiedemaailmassa ymmärretään, että ”huippuälykkäinä” pidettyjen lajien lisäksi myös muilla pitkäikäisillä lajeilla, jotka solmivat pitkäikäisiä ystävyys- tai perhesuhteita, on todettu vastaavanlaista käyttäytymistä, kuten vaikka surua. Jopa kesyillä ankoilla on havaittu tällaisia ominaisuuksia. Lähtisin kuitenkin tulkitsemaan kuvaamaasi tilannetta Huippuvuorilla eliminoimalla suruteoriaa yksinkertaisempia selityksiä, Markus sanoo.

Markus aloittaa pohtimalla sitä, miksi haahkanaaraat jättivät kallisarvoiset munat hautomatta useaan kertaan ajaakseen isolokin tiehensä.

– On mahdollista, että kyseessä on naaraiden kiihtymystila tai siirrostoiminto, kun isolokki lähestyessään laukaisee emojen puolustusvietit. Saalistavien lokkien lentäessä kohti haahkanaaraan luontainen perinnöllinen ominaisuus on hyökätä sitä vastaan, mikä on sangen tehokas poikasten puolustamiskeino. Tällaiseen tilanteeseen liittyy naaraan voimakas röhkimistä muistuttava varoitusääni, joka saa ympäröivät naaraat oitis syöksymään avuksi. Haahka on erittäin sosiaalinen lintu, mikä näkyy sen elämässä monin tavoin.

Markus kertoo, että yksi mielenkiintoinen esimerkki monien saalistajien uhkaaman haahkan sosiaalisuudesta on hetki, jolloin naaras lähtee ensi kertaa vesille poikueensa kanssa. Tällöin seuraa usein tilanne, jossa yksi tai jopa useampi naapuripesän naaras poistuu omalta pesältään ja seuraa poikuetta vesille. Joskus saattajat seuraavat poikuetta jopa kymmeniä minuutteja ennen kuin palaavat omalle pesälleen.

Voiko haahka surra lajitoveria?

Seuraavassa viestissäni rohkenen palata suruteoriani ytimeen; voisiko sosiaalisen haahkan tavassa suojella kuollutta naarasta olla kyse tutun lajitoverinsa kunnioittamisesta, suremisesta?

– Toki kysymyksessä voisi olla surun ilmentymä, mutta olen silti hivenen epäileväisellä kannalla, että kyseiset naaraat Huippuvuorilla olisivat surreet lajitoveriaan.

– Tvärminnen haahkojen parissa tekemiemme pitkäaikaistutkimusten valossa on myös epätodennäköistä, että tietyt naaraat vuodesta toiseen hoitaisivat poikasiaan yhdessä; partneria vaihdetaan usein vuosien välillä. Olisi siis todennäköisempää havaita vaikka haahkaemon haikeita tunteita kuollutta poikasta kohtaan.

Markus siis vahvistaa Jan Södersvedin havainnot eläinmaailman emojen ja poikasten välisestä siteestä. Mutta näyttää siltä, että teoriani aikuisten lintujen välisestä näin vahvasta tunnesiteestä ei saa tieteenharjoittajan tukea.

Markuksella onkin tarjota tapaukseen tieteellinen selitys, joka valaisisi sitä, miksi naaraat näyttivät mielestäni surevan yhteen ääneen kuollutta lajitoveriaan.

– Jälkeenpäin kuultava ujellus voi myös olla osa kolonian naaraiden sisäistä viestintää, sillä paikkauskollisuutensa takia ainakin osa naaraista on luultavasti sukua keskenään, jopa äitejä, isoäitejä ja tyttäriä. Myös sellaisissa tilanteissa, joissa lokki hyökkää vesillä olevan haahkapoikueen kimppuun, muita naaraita ryntää avuksi.

– Tällaisenkin tilanteen rauhoituttua naaraat pulisevat keskenään jonkin aikaa, ennen kuin ne jälleen ryhmittyvät alkuperäiskokoonpanoihinsa, Markus toteaa.

Päätettyäni kirjeenvaihdon Markuksen kanssa tajuan, etten ole laisinkaan pettynyt, vaikka suruteoriani ei saanut tieteentekijältä vahvistusta.

Lintumiesten Janin ja Markuksen näkemykset hahmottivat Huippuvuorten monitulkinnallisia tapahtumia itselleni aivan uusista näkökulmista.

On luonnollista, että haluamme asioihin selkeät vastaukset, totuuden, joka ei jätä mitään arvailun varaan. Usein elämä ei kuitenkaan taivu tähän, vaan mustavalkoista totuutta enemmän löytyy teorioita ja vielä vastaamattomia kysymyksiä. 

Olemme vasta hiljattain alkaneet ymmärtää toisten eläinlajien sosiaalisten ja monimutkaisten elämien saloja, mikä ei usein ole helppoa lajitoveriemmekaan kesken.

Ehkä tärkeintä on olla avoin pohtimaan omia näkemyksiään, innokkaasti tarkkailla ja ihmetellä elämää eri näkökulmista, haastaa vanhoja olettamuksia ja testata uusia teorioita. Ymmärryksemme luonnosta rakentuu pala palalta, ajan kuluessa.

Samana iltana saan vielä Markukselta sähköpostin, joka on kannustavaa luettavaa minulle ja kaikille muille innokkaille luontoharrastajille.

– Se piti vielä sanoa, että onnittelut mielenkiintoisesta havainnosta!

– Vaikka tapaammekin maastossa petojen tappamia haahkanaaraita harva se päivä, en itse ole päässyt todistamaan vastaavanlaista ilmiötä aikaisemmin. Toisaalta en ole kovin yllättynytkään: joka maastokausi näemme uusia ilmiöitä, joita emme aikaisemmin ole havainneet, vaikka takana on 25 vuoden mittainen työrupeama haahkojen parissa.