– Ilman Hurstia, ruoka-apua, kirkkoa ja Pelastusarmeijaa ei kohta enää pärjää, Hannu sanoo.

Suomessakin on nälkää. Tulisivat hyväosaiset jonottamaan tänne leipäjonoon, se voisi avata silmiä.

Koin nälkää jo lapsuudessa. Elämä oli tiukkaa, ruokaa ei kerta kaikkiaan ollut ja kierre jatkuu edelleen: nyt haen omille lapsilleni ruokaa leipäjonosta.

Olen suorittanut kolme ammattitutkintoa: keskikoulun jälkeen opiskelin tv-ja radioasentajajaksi. Sitten kävin sairaanhoito-opiston ja olin HUSin palveluksessa. Myöhemmin kävin hotelli-ja ravintolakoulun.

Asuin jonkin aikaa Aasiassa, mistä löysin toisen vaimoni. Vuonna 2001 palasimme Suomeen. Tuli tulipalo, koti paloi ja kaikki meni. Saimme Punaiselta ristiltä kriisiasunnon. Tuli vakuutussotkuja, oikeustaisteluita, sosiaalitoimistoa, lastensuojelua. Minä masennuin, mamma masentui. Palasimme Aasiaan vielä pariksi vuodeksi. 

Lopulta totesin, että lapset saavat paremman koulutuksen, jos palaamme Suomeen. Muutimme takaisin. Mamma pakkasi laukkunsa ja lähti vuonna 2009, jätti lapset minulle. En tiedä, onko mamma enää elossa, hän ei ole pitänyt sen jälkeen yhteyttä. Kyllä minä ymmärrän, miksi mamma lähti.

Minulla ei ollut rahaa, ei ruokaa. Kävin Myllypuron ruokajakelussa ja sain apua myös Pelastusarmeijasta. Sitten Heikki Hursti lähti viemään meitä eteenpäin, antoi ruokaa ja vaatetta, joskus pienen summan rahaakin. Ilman sitä apua kaikki olisi romahtanut. Hän oli kuin enkeli taivaasta. 

Joka pennin säästän lapsille. He ovat maailman suloisimmat lapset, menestyvät koulussa. Olen aina sanonut, että koulutus on tärkeää. Että koulu on käytävä kunnolla.

Käyn jakelussa hakemassa ruokaa säännöllisesti. Tämä on ratkaiseva apu. Olen oppinut käyttämään kaikki selviytymiskeinot.

Yhteiskunta on jakautunut. Niillä, joilla menee hyvin, menee vielä paremmin ja niillä joilla menee huonosti, menee vielä huonommin. Perheitäkin on nykyään paljon ruokajonossa. Ilman Hurstia, ruoka-apua, kirkkoa ja Pelastusarmeijaa Suomessa ei kohta enää pärjää. 

Maailma on mennyt julmemmaksi.

Hannu, 66

– Suomalainen nälkä on epätoivoa, jatkuvaa ahdistusta ja stressiä, Sari miettii.

Olin unelmien ammatissa, lukenut ja käynyt kouluja. Valmistuin ravintolakoulu Perhosta. Sitten meni työkyky selän takia, tulot putosivat ja jouduin sairauslomalle. Laskujen jälkeen ruokaan jäi vain parikymppiä kuukaudessa. Oli pakko maksaa vuokra, koska muuten olisin menettänyt kodin. Samaan tilanteeseen tuli myös avioero.

Minulla on ykköstyypin diabetes ja olisi pitänyt syödä säännöllisesti, joten tilanne muuttui hengenvaaralliseksi. Jos ei syö, voi lähteä henki. 

Tätä on vaikea kertoa: jouduin kerran varastamaan kaupasta leivän nälkääni.

Tapasin uuden miehen. Jonkin aikaa asiaa mietimme, ja lopulta päätimme hakea ruokaa leipäjonosta. Ensimmäisellä kerralla hävetti, seisoin huppu päässä, ettei kukaan tuttu olisi nähnyt. Sain peruselintarvikkeita, ja jälkikäteen olo oli helpottunut sekä kiitollinen. Aloimme käydä ruokajonossa kaksi kertaa viikossa. Ruoka riitti seuraavaan jakokertaan, mutta välillä nippa nappa.

Minulla on lukuisia selkäsairauksia, ja  puoli vuotta tappelin Kelan asiantuntijalääkäreiden kanssa. Lopulta sain eläkkeen ja pystyin käyttämään vähän rahaa muuhunkin kuin ruokaan. Pääsin jaloilleni, mutta voi olla, että ilman ruoka-apua olisin kuollut.

Suomalainen nälkä on epätoivoa, jatkuvaa ahdistusta ja stressiä. Ihmisellä ei ole tietoa huomisesta, koko ajan siitä täytyy huolehtia. Eniten satuttaa nähdä leipäjonossa pieniä lapsia.

Silloin pahimpana aikana minulla oli koira. Sain aina hankittua koiralle ruokaa. Joskus oli päiviä, että koira söi, minä en.

Sari, 46

– Kaikenlaista on tullut leipäjonossa nähtyä, vuosi vuodelta jonot vain pitenevät, sanoo Hurstilla työskentelevä ”TV”. 

Kävin aikanaan ammattikoulun ja valmistuin ammattiin. Olin pitkään valtiolla töissä ja pidin työstäni, mutta työsuhde loppui erimielisyyksiin.

Kun jäin työttömäksi, tulot putosivat ja oli vaikea saada ruokaa. Äidiltä pyysin joskus. Toisaalta sitä aina sai sen verran haalittua rahaa kasaan, että sai edes jotain evästä. Hain ruokaa joskus myös Jehovilta. Niiltä sai vähän eineksiä, suurimmaksi osaksi leipää. Piti ottaa numerolappu ja sitten jonottaa. Siellä oli myös euron tai kahden euron aamupala ja saarna. Vähän sellaista uskonnon pakkosyöttöä sitä ruokaa vastaan. En jäänyt kuuntelemaan.

Jouduin asumaan autossakin pari viikkoa. Olen kuitenkin hyvä puhumaan, ja sain oman kämpän. Ensin maksan vuokran, sitten sähkön ja muut asiat tulevat perässä. Kiitos Hurstin vaate-

jaon, moneen vuoteen en ole joutunut laittamaan rahaa paitoihin, housuihin tai kenkiin.

Työtä tuskin enää saan, ikäjutska. Eikä minulla ole ajokorttia. Sitä vaaditaan vähän joka työssä. 

Satuttiin asumaan Heikki Hurstin kanssa samassa kylässä ja tavattiin biljardipöydän ääressä. Siinä kun tutustuttiin, Heikki tarjosi hommia. Neljäs vuosi alkaa nyt. Kaikenlaista on tullut leipäjonossa nähtyä, vuosi vuodelta ihmismäärä kasvavat ja jonot vaan pitenevät. Muistan senkin ajan, kun ruoka ei riittänyt enää jonon loppupäähän, nykyään se riittää aika hyvin. 

Monta kertaa katson ruokajakoon tulevia ihmisiä, ja ajattelen, että tuo oikeasti tarvitsee tätä ruokaa. 

”TV”, 57

Tämän jaon lisäksi toinen iso helsinkiläinen ruokajako on Myllypurossa, Itä-Helsingissä. Metrolippu maksaa per suunta 3,20 euroa. Se tekee siis 6,40 euroa. Sillä summalla ostan 400 grammaa jauhelihaa, kolme pussia makaronia, maitoa, leipää. Tällä kaikella elää jo monta päivää. Moni miettii, pitääkö uhrata rahat metrolippuun saadakseen Myllypurosta ruokakassin, eikä uhraa. 

Rälläkästä (Pelastusarmeijasta. toim.huom) saa myös ruokaa, mutta 70 prosenttia siitä on makeaa. 

Minulle ja vaimolle jää muiden kulujen jälkeen satanen kuussa ruokaan, ei sillä kaksi ihmistä elä.Käymme vaimon kanssa ruokajaossa kahdesti viikossa, vaatejaostakin saa ruokaa. Viimeksi oli jauhelihaa, sillä on nyt eletty pari päivää.

Päättäjät voisivat laskea, mitä käteen jää, jos elää pelkällä toimeentulotuella eikä saa työttömyystukea. Ei paljoa, jos maksaa vuokran ja sähkön, ehkä sen viidenkympin HSL:n kuukausilipun, ja puhelinlaskun. Toimeentulotuesta saattaa jäädä ruokaan kuukaudessa 60–70 euroa. Se on pari euroa per päivä. Sillä pitäisi syödä. Päättäjillä ei ole nälkä.

Paljon on niitä, jotka keräävät ruokaa roskiksista, nuoret varastavat kaupoista patonkeja nälkäänsä.

Simo, 56

– Tuntuu pahalta nähdä lapsia leipäjonossa. Se on surkea alku elä­mälle, Marcus miettii.

Tämä työ vie mehut, kun noita ihmiskohtaloita katselee. Olen Hurstin vapaaehtoistyöntekijöitä.

Olin rekkakuskina, perustin myös oman yrityksen. Tein 18-tuntisia päiviä, lopulta kroppa ei enää jaksanut. Terveys petti, lopetin yrityksen.

Vuonna 2009 pääsin sairauseläkkeelle. Sairastumisen myötä tuli niin paljon lääkelaskuja, että niihin meni lähes kaikki rahat. Sitä ei enää jäänyt ruokaan. Lopulta oli pakko lähteä leipäjonoon, mutta kynnys siihen oli valtavan korkea. Muistan vieläkin sen häpeän ja pelon, että mitä jos joku tuttu näkee. Leipäjonoon meno ei ollut helppoa – ei todellakaan.

Nälkään liittyy häpeä. Suomalaiset ovat ylpeitä, itsestään ei haluta näyttää heikkouksia. Mutta ei se niinkään ole, että kahdesti viikossa kolmisentuhatta ihmistä muka seisoisi leipäjonossa häpeämässä. Ei enää tänä päivänä. Joillekin ruokajonossa käyminen on yhtä tärkeää kuin itse ruoka: sosiaalisuus, mahdollisuus saada jutella jonkun kanssa. Varmaan ihmiset ovat nykyään yksinäisiä.

Leipäjonossa jonottavien taustalla on paljon surullisia tarinoita. Työt ovat loppuneet, perheet hajonneet, asunnot menneet alta. Kaikki eivät seiso ruokajonossa itse aiheutettujen ongelmien, esimerkiksi päihteiden käytön takia.

Lapsiperheitä on enemmän. Tuntuu pahalta nähdä lapsia leipäjonossa. Se on surkea alku elämälle. Alkaa väkisin miettiä, saako lapsi tarpeeksi ruokaa, saako se kaiken sen, minkä tarvitsee. Suomi ei ole pienten puolella.

Joka ikinen jakokerta ruokajonoon tulee uusia kasvoja. Vuosi vuodelta 

jono vain paisuu. Kun itse aloin käydä, 

ruoanjakelussa kävi vain tuhat ihmistä. Nyt on ainakin kaksi ja puoli tuhatta per jakokerta, ja loppukuusta massa kasvaa. Eläke- ja sossupäivinä on hiljaisempaa. 

Moni on sanonut, ettei olisi selvinnyt ilman ruoka-apua. Että olisi kerta kaikkiaan kuollut nälkään. 

Hyvinvointivaltio – ja ihmisillä on nälkä.

Marcus, 50

Teksti Eve Hietamies, kuvat Kirsi Tuura

Lue myös: 

Tutkija Maria Ohisalo: ”Järjestelmä pakottaa ihmiset jonottamaan ruokaa”

Hurstit auttavat nälkäisiä jo neljännessä polvessa

Heikki Hursti: ”Meitä auttajia syytetään leipäjonoista”

Hurstin ruoka-apu vaarassa loppua: "Pari kuukautta vielä pärjätään. Sitten on lopetettava toiminta."

Hurstin hyväntekeväisyystyössä auttanut Arman Alizad kauhistui ihmisten hätää: väki jonotti tuntikausia lumimyrskyssä

Myllypuron ruoka-apu on kuin ystävyyden majatalo