Olen varuskunnan poikia Lappeenrannasta, jossa perheemme asui kasarmialueella. Kun isä kuoli 1959, meitä jäi mutsin kanssa kolme poikaa, joista minä olin nuorin.
Olin vilkas lapsi ja kova keksimään kepposia. Kasarmialue oli lapsen vinkkelistä mahtava asuinpaikka: paljon kakaroita ja toimintaa. Sieltä on lähtöisin myös rakkauteni lätkään, jota pelaan vieläkin.
Suuria sankareitani olivat senaikaiset huippu-urheilijat kuten Veikko Hakulinen ja Siiri Rantanen sekä lätkäpelaajat Raimo Kilpiö ja Mölli Keinonen.
Kuuntelin paljon monenlaista musaa, mutta minulla ei ollut varsinaisia suosikkeja. Kun rautalankamusa tuli 1960-luvun alussa, iski valtava kiihko rämpyttää sitä itsekin erilaisissa koulubändeissä. Silloin vielä en ajatellut musasta ammattia, vaan haaveilin sotilasurasta tai ammattijääkiekkoilijan urasta.
Lopullinen päätös musahommista syntyi ylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna 1969, kun Pedro Hietanen soitti ja kutsui minut Kristianin bändiin. Kun sitten pakkasin kotona kamppeitani muovikassiin, muistan mutsin huutaneen minulle keittiöstä ovelle ”olehan kunnolla”. Se oli selkeä ja järeä elämänohje.
Kohta 45 vuotta kestänyt muusikonurani on antanut kaiken, mitä olen ikinä kuvitellut ja paljon enemmän. Kehityskaari on kulkenut rokkaavasta cover-musasta suomenkielisiin lauluihin ja sen jälkeen itse tehtyihin iskelmäpoppibiiseihin.
Taloudellisesti on ollut sekä hyviä että huonoja aikoja. Onneksi olen saanut aikaiseksi musaa, jota kuunnellaan edelleen paljon. Se takaa tietyn määrän tekijänoikeus- ja muita tuloja, sekä tietysti yleisöä.
Kollegat ovat vuosikymmeniä kutsuneet minua vääpeliksi tai kapteeniksi. Olen aina ollut kärkäs huomauttamaan bändikavereille ammattiin liittyvistä lieveilmiöistä, jos sellaisia ilmaantuu.
Suurimpia asioita elämässäni ovat olleet lasten saaminen, isäksi tuleminen, sitten ensimmäisen lapsenlapsen saaminen. Ihana perhe on elämäni ykkösasia.
Vähintään kolmanneksen vuodesta vietän kesäpaikassamme Pohjois-Karjalassa. Se on sopiva vastakohta kaupunkielämälle. Juureni ovat syvällä Karjalassa, ja sillä on minulle suuri merkitys.
Olen vanhemmiten oppinut arvostamaan omaa työtäni. Oli pitkiä aikoja, jolloin koin tunnetuimpien laulujeni esittämisen rasittavaksi. Ajattelin, että niitä on jo rämpytetty tarpeeksi. Nyt tajuan, että juuri ne ovat koko urani ydin ja esitän niitä mielelläni.
Nautin tämänhetkisestä elämästäni. Olen saanut taiteilijaeläkkeen, joten voisin ottaa rennommin. Koen tämän työn edelleen niin hauskaksi, ettei minulla ole ajatustakaan jarruttaa. Jos menee kolmekin viikkoa, etten pääse esiintymään ihmisille, alkaa oikeasti hermostuttaa.
Suurimpia arjen onnellisuuden hetkiä koen silloin, kun saan jonkin työn valmiiksi – oli se sitten laulu tai puuliiteri. Hyvä elämä on sellaista, jossa on koko ajan ajatus, tunne ja tahto mukana. Valmiiksi saamiseen tarvitaan nämä kaikki.
Teksti: Anne Erjonsalo
Kuva: Pentti Vänskä
