Kuka on saamelainen? Mitä saamelaisuus on? Voiko saamelaisuutensa löytää kaukaisista sukujuurista?

Saamelaiskäräjälain uudistus sytytti poliittisen kiistan maan hallituksessa ja eduskunnassa. Samalla se nosti – jälleen kerran – pintaan hankalat kysymykset, jotka koskettavat syvästi tuhansia ihmisiä.

Kukaan tuskin voi kertoa lopullista totuutta. Saamelaislukion ja Utsjokisuun koulun rehtorin Laura Arolan näkemys on silti jutun arvoinen.

Arola nimittäin elää kulttuurien ja identiteettien leikkauspisteessä, Suomen ainoassa saamelaisenemmistöisessä kunnassa Utsjoella. Osana saamelaista yhteisöä, muttei kuitenkaan saamelaisena.

Arolan puoliso on saamelainen ja hänen lapsistaan kasvaa saamelaisia. Lisäksi Arolan suvussa on ihmisiä, jotka omasta mielestään ovat saamelaisia. Sen sijaan Arola ei itse koe olevansa saamelainen. Ei hän kyllä täysin suomalainenkaan ole.

Arola on pohtinut saamelaisuutta ja omia juuriaan Facebook-tekstissä, joka lähti leviämään vauhdilla. Moni kommentoi ajatelleensa aivan samoja asioita ja tunteneensa samoja tunteita.

Utsjoella kaikki tietävät, kuka on saamelainen ja kuka ei.

– Kyllä mun lapseni esimerkiksi tietävät, ketkä lapsista ovat saamelaisia. Näin, vaikka suku olisi menettänyt saamen kielen ja lapset olisivat suomenkielisellä luokalla, Arola kertoo.

Utsjoella asian yksinkertaisuus johtuu historiasta. Suomalaisista valtaosa asettui Utsjoelle vasta sotien jälkeen. Sitä ennen alueen suomalaiset olivat etupäässä kauppiaita tai pappeja. Takavuosisatoina seuduille on varmasti saapunut myös sellaisia suomalaisia, jotka ovat asettuneet saamelaisyhteisöön ja tulleet osaksi sitä, saamelaistuneet.

Utsjoella selvä ero saamelaisuuden ja suomalaisuuden välillä on äidinkieli, siis niissä saamelaissuvuissa, joissa kieli on pysynyt käytössä. Utsjoella puhutaan pohjoissaamea. Sen lisäksi Suomessa puhutaan myös inarinsaamea ja kolttasaamea.

Arola muutti perheensä kanssa Oulusta Utsjoelle vuonna 2014. Vaikka he muuttivat Suomesta Suomeen, Arola hahmotti ylittävänsä rajan.

– Ajattelin asian niin, että tulen elämään toiseen kulttuuriin ja kieliyhteisöön.

Arolan mies, syntyjään Utsjoelta, oli paluumuuttaja. Laura Arola pääsi sisään sukuun ja saamelaisyhteisöön siinä samalla. Siinä auttoi paljon se, että Arola osasi pohjoissaamea jo ennen Utsjoelle muuttamistaan.

Hän oli oppinut kieltä kotona, kun puoliso oli puhunut sitä lapsille. Utsjoella pärjää tietenkin aivan hyvin suomeksikin. Arola arvelee, että suomenkielinen voi myös päästä mukaan saamelaisyhteisöön.

– Mutta itse en halunnut olla se ihminen, jonka saapuessa saamelaiset joutuvat vaihtamaan keskustelun suomeksi.

Arolan mukaan nykysaamelaisuus on selvästi oma kulttuurinsa. Käytännössä se näkyy vaikkapa luonnon kierron mukaan elämisessä. Näin myös Arolan omassa perheessä, joka Utsjoen mittapuulla on vähän erikoinen: äiti on rehtori ja isä professori.

– Vaikka molemmat vanhemmat ovat virkatöissä, niin kyllä meilläkin nyt syksyllä oli marjat poimittava ja siiat pyydettävä.

Työssään Arola näkee saamelaisyhteisön merkityksen nuorille. Monet saamelaisnuoret kokevat olevansa vastuussa paitsi omasta elämästään, myös saamelaisen yhteisön tulevaisuudesta.

Lukiossa on periaatteessa se hetki, jolloin voi miettiä mikä itseä kiinnostaa ja mitä haluaa alkaa tehdä tai opiskella lukion jälkeen. Arola kertoo, että Utsjoella lukiolaiset miettivät paljon sitä, miten myös tulevaisuudessa saamelaiset saavat vaikkapa peruspalveluja omalla kielellään.

– Heidän pitää miettiä, mitä yhteisö tarvitsee ja mitä pitää opiskella, että voi palata takaisin Utsjoelle opintojen jälkeen. Juuri yksi nuori puuskahti minulle, että onko pakko alkaa joko sairaanhoitajaksi tai opettajaksi.

Esimerkki saamelaisen kulttuurin ja suomalaisen eroista löytyy myös Arolan omasta perheestä.

– Suomalaisessa kulttuurissa lasten kasvatuksessa tietystä rytmistä kiinni pitäminen on tärkeää, se, että lapset tottelevat ja vanhemmat huolehtivat aktiivisesti koko ajan.

Saamelaista kasvatusotetta voisi luonnehtia rennommaksi. Lapselle annetaan pienestä pitäen enemmän siimaa. Turvallisuudesta pitää toki huolehtia, varsinkin vesi hahmotetaan riskiksi pienille lapsille.

Rajojen löytäminen jää enemmän lapsen omien kokeilujen varaan, ja suoraa komentamista on vähemmän kuin suomalaisessa lastenkasvatuksessa.

– Appiukkoni kuoli tänä vuonna, mutta hän ehti olla paljon mukana lasteni elämässä. Häneltä ei tullut lapsille suoria käskyjä tai komentoja ikinä. Pienellekin lapselle tuli kysymys, että ruukataankohan me tällaista tehdä? Lapsi laitetaan itse miettimään, että tekeekö oikein.

Laura Arola päätti, että lapset saavat kasvaa saamelaisiksi, vaikka hän pitääkin kiinni omasta kulttuuristaan ja omista juuristaan.

Ne ovatkin kiinnostavat juuret. Äiti on kotoisin etelästä, Satakunnasta. Isä taas pohjoisesta. Isänisän suku tuli Kuolajärveltä, alueelta, jonka Suomi menetti Neuvostoliitolle talvisodan jälkeen. Isän äiti taas oli kotoisin Orajärveltä, Sodankylästä.

Arolan sukujuuret isän puolelta ovat juuri sellaiset, joiden perusteella jotkut ihmiset katsovat olevansa saamelaisia, joita ei vain ole tunnustettu.

Kiista saamelaiskäräjälaista on nostanut julkisuuteen jälleen kerran nämä niin sanotut statuksettomat saamelaiset. Nykyään puhutaan metsäsaamelaisista, aiemmin ehkä yleisemmin lapinkylien väestä.

Mutkia oikoen ajatus on se, että Suomessa elää ihmisiä, jotka ovat saamelaisia, mutta joita ei nykyisin saamelaisiksi tunnusteta. Näiden ihmisten saamelainen perintö olisi kadotettu jopa satoja vuosia sitten suomalaiseen kulttuuriin pakottamalla.

Tässä välissä on pikakelattava historiaa.

Uudisasutus alkoi levitä 1600-luvun lopulla nykyisen saamelaisalueen eteläpuolelle Kemin Lappiin, Kuusamosta Kittilään ulottuvalle maa-alalle. Alueen saamelaiset elivät enimmäkseen siidoissa, sukuihin nojaavissa kyläyhteisöissä, joiden käyttöön maat oli jaettu.

Ruotsin valtakunnan laki turvasi siidojen oikeudet, mutta kun uudisasutus pääsi vauhtiin, Kemin Lapin eteläosissa saamelaiset siidat väistyivät nopeasti suomalaisen talollisuuden tieltä. 1700-luvun aikana siidojen asema mureni vaiheittain koko alueella.

Nykyisen käsityksen mukaan suomalaiset uudisasukkaat eivät yksioikoisesti vallanneet saamelaisten maita ja ajaneet alkuperäisiä asukkaita tiehensä. Uudisasukkaat myös ostivat maata ja menivät naimisiin saamelaisten kanssa. Toisaalta taas osa saamelaisista ryhtyi talollisiksi, ja heitä merkittiin verokirjoihin uudisasukkaaksi.

Olipa pakon tai väkivallan määrä mikä tahansa, alueella puhuttu keminsaame kuihtui ja lopulta hävisi käyttökielenä ilmeisesti 1800-luvun alkupuolella.

Osa niistä ihmisistä, joilla on juuret Kemin Lapissa, pitää itseään saamelaisina, joiden yhteys saamelaiseen kulttuuriin ja kieleen on vain katkennut. Esimerkiksi entinen keskustan kansanedustaja Eeva-Maria Maijala katsoo olevansa saamelainen. Saamelaiskäräjät ei ole Maijalaa vaalikelpoiseksi hyväksynyt, eikä valituksen jälkeen myöskään korkein hallinto-oikeus.

Lapin nykyisetkin keskustalaiset kansanedustajat ovat ottaneet asiakseen pitää esillä niin sanotusti statuksettomien saamelaisten asiaa, mikä on osa saamelaiskäräjälain uudistukseen liittyvää poliittista kiistaa.

Saamelaiskäräjälaissa määritellään, kuka on saamelainen. Vuodesta 1995 määritelmässä on ollut niin sanottu periytymispykälä: jos joku esivanhemmista on merkitty verokirjoihin ”lappalaiseksi”, voi olla lain mukaan saamelainen ja oikeutettu äänestämään saamelaiskäräjillä ja asettumaan ehdolle sen vaaleissa.

Nyt käsittelyssä olevassa saamelaiskäräjälain uudistuksessa tästä pykälästä luovuttaisiin. Uusi määritelmä nojaisi – kuten myös Ruotsissa ja Norjassa – saamen kieleen. Saamelainen olisi sellainen ihminen, jonka vanhemmista, isovanhemmista tai isoisovanhemmista ainakin yksi olisi oppinut saamen ensimmäisenä kielenään.

Ajatuksena on, että saamelaisuus vaatii elävää yhteyttä nykyiseen saamelaisuuteen, kieleen ja kulttuuriin. Saamelaiskäräjät asettui kannattamaan lakimuutosta äänin 15–3.

Laura Arola voisi varmaan halutessaan sanoa olevansa metsäsaamelainen tai statukseton saamelainen. Hän on nimittäin samaa sukua kuin Eeva-Maria Maijala.

– Kun olen täällä Utsjoella, en koe kuuluvani samaan kansaan, vaikka olenkin saamelaisyhteisössä sisällä. Se on minulle vieras ajatus. Niin on isällenikin. Ehdin asiasta puhua mummonikin kanssa aika paljonkin, eikä hänkään ikinä tuonut esille sellaista ajatusta, että olisimme saamelaisia, Arola sanoo.

Arola arvelee, että suurin osa lappilaisista on lähinnä hämmentynyt ajatuksesta, että he olisivat saamelaisia. Varmuutta tästä ei ole, sillä esimerkiksi siitä ei ole tietoa, kuinka moni ajattelee olevansa niin sanottu statukseton saamelainen.

– Omalla suvullani on keminsaamelaistakin taustaa. Sieltä on säilynyt nimiä, paikannimiä, joitakin muita sanoja ja kulttuuripiirteitä. Mutta juuret ovat monenlaiset: siellä on saamelaisuuden lisäksi suomalaista, ruotsalaista ja karjalaista kulttuuria. Ja satoja vuosia se on muotoutunut enemmän suhteessa suomalaiseen kulttuuriin.

Vaikka juuret ovat osin samat nykysaamelaisten kanssa, kehitys on ollut aivan toista sukupolvien ajan.

Arola muistuttaa, että nykyinen saamelaisuus on pitkän historian lisäksi myös viime vuosikymmenten tulosta: viime vuosisadan tukahduttamisen, pakkosuomalaistamisen ja saamelaislasten koulukodittamisen jäljet näkyvät, mutta toisaalta niin näkyy myös uusi herääminen saamelaisuuteen, kulttuurin elpyminen ja saamen kielien virkoaminen muun muassa varhaiskasvatuksen kielipesätoiminnan ja omakielisen opetuksen ansiosta.

Samaan aikaan suomalaisuus on kehittynyt omaan suuntaansa: Tuli Kalevala, sodat, Kekkonen ja Pikku Kakkonen.

Silloin, kun uudisasutus levisi Kemin Lappiin siidojen alueelle ja keminsaame alkoi kadota, saamelaisuus oli jotain muuta kuin nykyään. Eikä suomalaisuuttakaan tietenkään ollut tuolloin nykyisessä mielessä.

– Nykysaamelaisuus on rakentunut oman prosessinsa kautta. Eikä saamelaisuus ole vain Suomen asia, vaikka meillä niin monesti ajatellaan. Saamelaiset asuvat myös muissa maissa.

Toisaalta Arola ei ajattele olevansa aivan suomalainenkaan. Isän puolen sukuperintö ja kulttuuri on jotain omanlaistaan.

– Ei tämä ole sellaista suomalaista kulttuuria, jossa löytyy pohjalta Saarijärven Paavo. Tämä on eräkulttuuria Lapin ja lannan rajalta, rajaseudun lappilaisuutta. Tämä kulttuuripiiri on ollut hyvin näkymätön, ja on hyvä, että se on nyt havaittu. Mutta mielestäni sitä ei tarvitse käsitellä suhteessa saamelaiskäräjälakiin.

Arola korostaa, että kyseessä on hänen oma näkemyksensä ja jokainen saa tulkita juuriaan miten haluaa.

Hänen mielestään saamelaiseen kansaan ei voi kuitenkaan kuulua väkisin, siis niin, ettei nykyinen saamelainen yhteisö asiaa hyväksy.

Jutussa on käytetty lähteinä myös Oktavuohta-sivustoa ja Kirjoituksia kielistä ja kielitieteestä -blogia.