Luonto on raadollinen paikka, jossa käydään jatkuvasti elämän ja kuoleman välisiä taisteluita. Nälkä on luonnonvaraisille eläimille tuttu tunne, ja vain terveet ja vahvat pärjäävät. Petoeläimet eivät tunne armoa, kun ne iskevät kyntensä saaliseläimeen.

Luonnossa ei kuitenkaan ole hyviksiä tai pahiksia. Ei tietenkään. Luonnossa kaikki tapahtuu välttämättömyyden pakosta.

Toisin kuin esi-isämme ja -äitimme, jotka elivät luonnon armoilla, nykyihminen voi nauttia luonnosta turvallisin mielin ja mennä päivän päätteeksi kodin lämpöön. Meille luonto on usein paikka, jonne mennään.

Tulkitsemme luontoa kulttuurillisten merkitysten kautta, eikä meidän tarvitse hengissä selviytymisen nimissä käyttää aikaa luonnon kiertokulun ymmärtämiseen. Silti toimiva luonto on kaiken elämän edellytys.

Emme selviäisi päivääkään ilman puhdasta ilmaa, jota hengitämme, makeaa vettä, jota juomme tai ravintoa, jota kulutamme. Silti juuri näiden kriittisten luonnonvarojen tulevaisuus on uhattuna ihmisen toimien takia.

En sano tätä saarnatakseni, vaan muistutuksena kaikille meille, joiden yltäkylläisessä elämässä käynnissä olevat globaalit ympäristökriisit eivät välttämättä näy laisinkaan.

Luonto on antanut meille aina niin paljon, että voimme helposti alkaa ottaa sen itsestäänselvyytenä.

Luonto on samaan aikaan hyvin henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen asia. Julkisessa keskustelussa luontoa käsitellään ennen kaikkea resurssikysymyksien kautta, ja nykyään uhkakuvat ovat alati läsnä ilmastonmuutoksen ja kuudennen sukupuuttoaallon muokatessa monien suhtautumista ympäristöasioihin.

Yksilötasolla luonto on tuhansille ihmisille se sama tuttu ystävä, jonka kanssa on jakanut ilot ja surut koko elämänsä ajan. Lähiluonto onkin monelle meistä jatkuvuuden symboli; kun maailma muuttuu hallitsemattomalla tavalla, lähimetsä seisoo rinnallamme.

Kun ihmisen kotimetsä parturoidaan avohakkuuksi, se voi laskea merkittävästi yksilön elämänlaatua. Metsä on taloutemme kulmakivi, mutta se on myös tuhansille ihmiselle jotain, mitä on vaikea mitata rahassa.

Jos Suomen luonnon hyvinvointivaikutuksille lyötäisiin hintalappu, montakohan nollaa siinä olisi?

Kaltaiselleni suorittaja-veronmaksajalle luonto on ollut vuodesta toiseen korvaamaton henkireikä ja rauhan tyyssija, jonne on päästävä puhdistautumaan arjen kiireistä ja stressistä.

Metsä on ollut elämässäni keskeisessä osassa niin vaikeina kuin hyvinäkin aikoina. Lapsena pakenin metsän turvaan maailman pahuutta, ja myöhemmin tuo sama paikka on tuonut iloa ja inspiraatiota. Se on auttanut ja opastanut omalla sanattomalla tavallaan.

Omien traumojeni käsittelyssä metsä ja kaupunki ovat olleet yhtä tärkeitä. Betoniviidakossa elämänarpia on hoidettu läheisten ja terapeutin kanssa, luonnossa vuorostaan yksin, toisinaan yhdessä.

Vailla turhaa romantisointia uskallan väittää, että ihmisten ohella luonnon ansiosta tästäkin elämän tiellä pitkään haparoineesta ihmisestä on tullut ihan kelpo kansalainen.

Luonto ottaa jokaisen vastaan

Luonto onkin meille aina auki, se ottaa jokaisen kulkijan vastaan ennakkoluulottomasti. Se toimii inspiraationa ja hyvinvoinnin kulmakivenä niin yksilö- kuin yhteisötasolla.

Tuhannet meistä hoitavat kehoaan ja mieltään luonnon äärellä tapahtuvissa harrastuksissa, eivät kuntosalilla tai betonista valettujen rakennusten sisällä.

Vaikka monen arkinen luontosuhde koostuu aktiviteeteista, samoilu metsässä vailla päämäärää on yksi parhaita asioita, joita luonto voi nykyihmiselle antaa.

Luonto antaa tilan vailla rooleja ja ajan vailla tulosvastuuta. Metsän keskellä voi aina olla oma itsensä ja kuunnella omaa ääntään. Havupuiden huminassa ajatus vaeltaa vapaasti, ja voimme löytää rohkeuden antaa niin hyvien kuin ikävienkin tunteiden nousta pintaan.

Luonto ei jätä yksin niiden kanssa, vaan auttaa asettamaan monet kimurantit asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Luonnosta palaakin usein yksi tai kaksi viisautta rikkaampana. Luontosuhteessamme kiteytyy se elämän lohdullinen tosiasia, että emme ole koskaan valmiita, vaan jatkuvassa liikkeessä pienten ja suurten muutosten edessä.

Luonto voi opettaa niin monin tavoin, jos meistä vain on kuuntelijaksi. Kysymys kuuluukin, onko meistä pitämään yllä tätä yhteyttä – ystävyyttä, jonka kuuluisi olla kaksisuuntainen?