En ole hyvä ratsastaja, sanottakoon suoraan. Mutta nautin hevon seljässä kiikkumisesta ja siitä, että saa kiitää tukka hulmuten pitkin aroja ja niittyjä, kohti laskevaa aurinkoa, kuin länkkärissä ikään, tai kuin englantilaisessa pyökkimetsässä kuin Robin Hood. Mutta kun ei selkä anna periksi.

Olen elämäni varrella joutunut hevon selkään useasti. Väliin mahtuu jos minkälaisia kokemuksia.

Olen ratsuin taivaltanut Paltamon lumisissa metsissä, kun kuvasimme Rukajärven tietä. Tuolloin oli alamme issikoita, eli islanninhevosia. Sen korkeus ja askel passaavat sopivasti heikolle selälleni.

Siinä vasta mukava heppa. Toisin kuin Espanjan valtavan kokoiset konit, joihin tutustuin ensimmäisellä Mallorcan-matkallani. Kävimme ratsastamassa eräällä tallilla ja vastalauseistani huolimatta minulle määrättiin valtavankokoinen hevonen, joka oli vielä kovahuulinen otus, eli ei totellut ohjaksia, ei millään. Ja kun sillä oli vielä vahva kilpailuvietti, eli että muista piti päästä ohi keinolla millä hyvänsä. Siinä sitten mentiin kiitolaukkaa pitkin Espanjan aroja niin, että pöly nousi ja minä kuin säkki seljässä. Minua vietiin kuin litran pääläriä.

Lopulta sain elukan pysähtymään vilkkaasti liikennöidyn tien varteen ja sain sen myös siinä pysymään. Autoja vilahteli ohitsemme, ja minä tärisin selässä.

Vannoin, että ei koskaan enää.

Mutta vannomatta paras. Pyynikin kesäteatterissa ollessani kävimme ratsain juottamassa ja pesemässä hevoset. Se oli mukavaa. Ilman satulaa ja rauhallisesti. Ravureitahan ne olivat, joten niitä ei oikein laukalle saanutkaan. Toisin oli vuosia myöhemmin joutuessani vanhan, luupäisen ravurin riepottelemaksi.

Olimme vaimoni kanssa Kurussa ja saimme päähämme lähteä kokeilemaan paikallisen tallin tarjontaa. Minulle sattui jälleen kerran iso luupää, vanha ja itsepäinen ravuri alleni. Sitä ei saanut laukalle millään, ei minun taidoillani. Mutta ravi oli kauheaa takomista. Vaimoni, joka on loistava ratsastaja, painui pitkin metsiä kuin Calamity Jane, innosta hihkuen.

Sain lopulta hevoseni pysähtymään ja paruin vaimoa palaamaan ja apuun. Metsä raikui itkunsekaisesta äänestäni, kun huusin vaimoa, sillä selkäni ei moista höykytystä enää kestänyt. Ja hän saapuikin, nauraen, eikä siitä tullut loppua, kun hän kuvaili parkumistani. Illan makasin sitten sohvalla itseäni ja selkääni parannellen. Jälleen kerran – ei koskaan enää!

Mutta aina minut on löytänyt uudelleen hevosen selästä unelmoimasta huimista ratsastuksista aroilla ja tasangoilla. Olen nähnyt itseni hurjissa seikkailuissa, vapaana ja temmeltävien tuulien kasvattina, vaikka minua ei siihen hommaan ollut luotukaan.

Elämäni hienoin kokemus ratsailla oli, kun olimme kuvaamassa Amazon-elokuvaa paratiisissa, vanhan tulivuoren kraaterissa. Siellä tuli ratsastettua paljonkin, kuvissa lähinnä. Sattuipa sitten eräällä paikallisella olemaan hevonen kuvauspaikalla. Pyysin saada kokeilla ja siitä tuli elämäni hienoin kokemus.

Olin kuin kotonani tuon eläimen selässä, lännensatulassa, eikä seljässä kipua lain. Vihdoinkin osasin! Ratsastin auringonlaskuun kuin Indiana Jones ikään.

Yippee Myrskytuuli! Giddy up!