Kolumni | Vasta Son of Saul näytti Katja Kalliolle, millaista on elää tuhoamisleirillä.
Takanani jokeltaa vauva. Viereisessä pöydässä istuu anime-ernuja. Teehuoneen kaiuttimissa soi Mozartin kevytversio. Alkaa hiukan helpottaa. Kotiin en voi mennä, sillä olen juuri nähnyt unkarilaisen László Nemesin esikoiselokuvan Son of Saul, enkä uskalla olla sen kanssa kanssa kahden kesken. Täällä teehuoneella vauva ja ernut vakuuttavat minulle, että tämä maailma tässä on totta. Että en kohta herää Auschwitzin tuhoamisleirillä.
Ei Son of Saul ensikosketukseni holokaustielokuvaan ole. Aikoinani näin Schindlerin listan vastarakastuneena ensitreffeillä. Loppuilta kului keittiössä kaulakkain parkuessa. Polttouhrit katsoin salaa jo lapsena. Näkemiin, lapset, Sofien valinta, Pianisti, Perikato, Ida, Phoenix; voiko millään elokuvalla, edes Golden Globella palkitulla ja Oscar-ehdokkuuden saaneella, olla holokaustista sellaista sanottavaa, joka on jäänyt sanomatta?
Voi. Ne muut ovat kyllä kertoneet, millaista siellä oli, mutta vasta Son of Saulin mukana olen elänyt sataneljä minuuttia tuhoamisleirillä.
Son of Saulissa eletään natsiajan viimeisiä hetkiä. Neuvostoliittolaiset lähestyvät jo Krakovaa. Auschwitzissa pitää kiirettä. Kymmenettuhannet Unkarin juutalaiset pitää saada tuhottua parissa viikossa. Saul Ausländer (Géza Röhrig) on yksi juutalaisista Sonderkapoista, vangeista, jotka pakotetaan auttamaan ruumiiden raahaamisessa, polttamisessa, siivoamisessa. Parin kuukauden työpanoksen jälkeen heidät tapetaan, mutta sen verran kuolemaa saa lykätyksi. Salaa Sonderkapot suunnittelevat kapinaa.
Sitten yhdessä kaasutuksessa kaikki uhrit eivät kuolekaan saman tien. Nuori poika vaikertaa hetken ja kuolee vasta SS-miehen käsissä. Tälle pojalle Saul päättää hommata salaa kunnon juutalaiset hautajaiset.
Son of Saulin näkökulma on nerokas. Saulia kuvataan koko ajan noin käsivarren mitan päästä ja usein takaapäin, hiukan kuten tietokonepelissä. Kaiken keskipiste on Saul, ja se, mitä hän tekee. Muu näkyy välillä selvempänä, välillä sumeampana, mutta aina vain osittain.
Saul taas pysyy niin lähellä, että voin melkein koskea takin selkään maalattua punaista ruksia. Melkein haistan hänen likaisen, hikisen niskansa, stressin ja pelon. Kun hän lähtee liikkeelle, minä lähden ravaamaan perässä. Saulin hartiat ovat ainoa suoja minun ja ruumisläjien, retkottavien käsivarsien ja tuhkavuorten välissä. Niiden takaa minä kurkistelen kaikkea kauhuissani ja raukkamaisena, aivan kuten Klonkku Mordorin portteja Bilbon selän takaa. Master, we is scared, tekisi mieli vinkua. Annetaan olla, isäntä, ei me selvitä tästä. Ei se oikeasti edes ollut isännän poika, eihän?
Mutta tässä ei nyt ole kyse kenenkään selviämisestä tai sukulaisuussuhteista vaan ihmissielun pelastamisesta. Me mennään töihin, lapioidaan hiiliä krematorio ykköseen, sitten ihmistuhkaa jokeen. Ja koko ajan me edistetään Saulin yksinäistä suunnitelmaa. Yhtään ystävää meillä ei ole, vain vihollisia. Kuolema on yhden väärän katseen päässä. Meinaa tulla housuun. Kaikki on sumuista ja käsittämätöntä, paitsi isäntä.
Mutta äänet kertovat, mitä ympärillä tapahtuu. Jalkojen töminä, lasten itku, läähätys. Tuli jylisee uunissa. Ovia ja seiniä hakataan. Pian hiljaisuus, ja sitten uusia huutoja, tällä kertaa ihan vierestä. Arbeit! Keräämään passit ja paperit, kiiltävät talteen, seuraavat ovat jo tulossa! Laukauksia, koirat haukkuvat. Halt! Oberkapo! Parkumista, kirkumista. Monsieur. Arbeit! AARBEEIT!
Nemesin käsittelyssä sankaruus saa uudenlaiset määritelmänsä. Katsoja ei tässä kuolemankyydissä ole mikään sankari, vaan sitä, mitä hän tosipaikan tullen luultavasti olisi: pelkuri, joka tarrautuu kaikin voimin ohuimpaankin oljenkorteen. Kun Saulista ei ole enää isännäksi, löytyy uusi.
Vauva äiteineen on jo poissa. Animetyypit väittelevät, onko Totorossa juonta vai ei ja onko Porco Rosso ihan paska. Minä istun tässä teehuoneen tuolilla. En keskenkasvuisen reppuselässä puolalaisessa lehtimetsässä.
Mutta vaikea sitä on edelleenkään uskoa. Oksat katkeilevat, lehdet kahisevat. Vauhtia, pikku isäntä, vauhtia. Meitä pelottaa. ■
