Italialainen onnenpeli Lotto alkoi Suomessa tammikuussa 1971 ja se villitsi välittömästi tuulipukukansan. Loton vanavedessä syntyi myös toinen kansansuosikki, joka on jättänyt vähintään yhtä lähtemättömän vaikutuksen useisiin sukupolviin.

Kaikenlaisista rahapeleistä kiinnostunut elokuva- ja televisiotuottaja Pertti ”Spede” Pasanen istui hänkin kotonaan Helsingin Lauttasaaressa seuraamassa ensimmäistä lottoarvontaa.

Spede ei tiettävästi voittanut lanttiakaan, mutta jättipotin hän kääri vielä moneen kertaan. Hän nimittäin keksi omaan ohjelmaansa Spede Show’hun sketsin avioparista, joka kinastelee ”löttövoitosta” jo etukäteen.

Miestä esitti Vesa-Matti ”Vesku” Loiri ja vaimoa Marjatta Raita, jotka päällisin puolin näyttivät aivan tavalliselta suomalaiselta pariskunnalta. Heidän supliikkinsa vain oli tavallista värikkäämpää. Sketsistä pidettiin, ja Spede kirjoitti sille jatkoa. Samalla hän ehdotti, että Vesku Loiri maskeeraisi itsensä huomattavasti rähjäisemmäksi.

– Kato sellaiseksi deekiksellä olevaksi klovniksi.

Vesku teki työtä käskettyä, ja samalla myös sketsit kehittyivät anarkistisemmiksi. Yleisö alkoi tunnistaa hahmon ja nauraa sen hämmentävälle filosofialle sekä selittämisenlahjoille, jotka kruunasi Veskun itse luoma, paljon täytesanoja sisältävä puhetyyli.

Miehen nimeksi tuli Uuno Turhapuro (etunimen Spede nappasi vihaamaltaan saksanopettajalta) ja nainen oli Elisabeth.

Siitä on nyt kulunut 50 vuotta ja yhä edelleen Uuno jaksaa viehättää. Hahmo itse tietää siihen syynkin:

”Minä olen ilmeisesti semmonen kansanomanen tyyppi, johon on niinku helppo samastua.”

Kun Uuno oli lyönyt itsensä läpi televisiossa, Spede alkoi puuhata hänelle omaa elokuvaa. Uuno Turhapuro sai ensi-iltansa elokuussa 1973.

Ensimmäinen Uuno-leffa keskittyi enimmäkseen Uunon ja Elisabethin kinasteluun, mutta esitteli samalla parhaat kaverit, Härski-Hartikaisen (Spede Pasanen) ja Lettusen eli myöhemmän insinööri Sörsselssönin (Simo Salminen). Härski ja Sörsseli olivat Uunon suurimmat tukijat. Ystävät, joiden suhdetta mikään ei rikkonut.

– Elämässä on niin, että helpommin saa uuden muijan kuin kunnon kaverin, Sörsselssön ilmoitti neljännelle vaimolleen, joka käski valitsemaan Uunon ja hänen väliltään.

Elokuvakaverukset vertautuivat tosielämässä heitä näytteleviin miehiin sekä ohjaaja Ere Kokkoseen, jotka olivat erottamaton nelikko ja jatkuvasti sukset ristissä. Pahimmillaan Ere vaati Spedeä allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan tuottaja ei saanut tulla 50 metriä lähemmäs kuvauspaikkaa.

Speden ja Eren välit olivat kokonaan poikki ennen ensimmäistä Uuno-elokuvaa ja myöhemminkin katkesivat vuosikausiksi.

Vesku puolestaan sai tarpeekseen Spedestä ja hölmöistä rooleista jo vuonna 1974 ja siirtyi näyttelijäksi Turun kaupunginteatteriin. Spede osasi houkutella veroveloista kärsivän Veskun takaisin talliinsa tuhdin palkkapussin avulla.

Uunojen suosio ei ollut tasaista. Ensimmäinen elokuva keräsi yli 600 000 katsojaa, minkä jälkeen luvut laskivat leffa leffan jälkeen. Siitäkin huolimatta ne olivat aina valtakunnan katsotuimpia elokuvia, ja yhdessä James Bondien kanssa Uuno piti pieniä teattereita pystyssä.

Kun Ere Kokkonen otti Uunoista sekä käsikirjoitus- että ohjausvastuun vuonna 1984, tehtiin taas kolme erityisen hyvin menestynyttä elokuvaa: Uuno Turhapuro armeijan leivissä, Uuno Epsanjassa ja Uuno Turhapuro muuttaa maalle. Näistä ensimmäinen oli pitkään Suomen katsotuin elokuva yli 750 000 katsojallaan.

Komediaelokuvien yleisö on aina tykännyt nauraa hieman yhteiskunnan laitamille jääville hahmoille, kuten Charlie Chaplinin kulkurille, Ohukaiselle ja Paksukaiselle, Majakalle ja Perävaunulle sekä täällä Suomessa Lapatossulle ja Pekka Puupäälle.

Näiden tallaamia polkuja Uuno Turhapurokin asteli, joskin hän päätyi valtakunnan huipulle asti: yleni ensin varusmiespalveluksensa aikana majuriksi ja tuli lopulta valituksi jopa tasavallan presidentiksi.

Osa Uunon suosiosta johtuneekin hänen persoonassaan olevista ristiriidoista. Uuno oli rähjäinen, mukavuudenhaluinen ja töitä välttelevä vätys, mutta puhelahjojen, oveluuden ja tuurinsa avulla hän selvisi aina kuivin jaloin. Hän oli Aku Ankan ja Hannu Hanhen risteytys, kun taas appiukko, upporikas vuoristoneuvos Tuura oli ilmiselvä Roope Ankka.

Uuno pani auktoriteeteille kampoihin, oli sitten kyse appiukosta, upseereista, poliiseista, opettajista, pankinjohtajista – tai konduktööristä, joka yritti saada Uunoa viemään polkupyöränsä tavaravaunuun.

”Entäs sitten, jos se jää pois väärällä pysäkillä keskellä tuntematonta maalaismaisemaa? Kuka siitä sitten huolta pitää? Ja millä minä sen hajen, kun ei ole pyörää millä hakea? Sano sinä, senkin pyrokratti!” Uuno vuodatti, vaikka todellisuudessa harhautti konnaria unohtamaan lipuntarkastuksen.

Uuno hyökkäsi vain häntä vastustavia tahoja vastaan. Tarvittaessa hän osasi mielistellä oikeita henkilöitä sekä käyttää suhteitaan.

Yksi suurimmista auktoriteeteista oli hänen oma vaimonsa. Elisabeth usutti Uunoa hakemaan kunniallisia töitä, vastusti luuhaamista kavereiden autokorjaamolla, kielsi suorastaan hysteerisesti kaljanjuonnin ja tarkkaili miehensä syömiä ruokamääriä.

”Jos mies ei olis kekseliäämpi kuin nainen niin kyllä maailmassa sitten juotais vähän kaljaa”, Uuno päivitteli.

Uunon ja Elisabethin avioliitto ja suhde kestivät, vaikka lähes joka episodissa leijui avioeron uhka.

Maaseudulla pienviljelijä-pontikankeittäjän poikana varttunut Uuno ratkaisi elämänsä suurimmat ongelmat avioitumalla rikkaan miehen tyttären kanssa. Aikanaan appiukko potkaisisi tyhjää ja Uuno pääsisi kiinni vaimonsa perintöön.

”Minä jo kuulkaa ihan pikkusena naperona keksin, että mitä iteaa on siis ruveta keräämään tämmöstä uutta omaisuutta, kun vanhoja jo kerättyjä on maailma täys. Paljon helpompaa mennä naimisiin jo kerätyn omaisuuten kanssa”, Uuno pohti häikäilemättömästi.

Mutta miksi ihmeessä Elisabeth piti kiinni töitä vieroksuvasta miehestä, joka kaiken lisäksi heti tilaisuuden tullen hylkäsi vaimonsa ja syöksyi kauniimpien, paremmin säily­neiden neitokaisten kimppuun?

Ehkä Elisabeth tiesi Uunon pohjimmiltaan uskolliseksi mieheksi. Elokuvien perusteella Uuno ei koskaan pettänyt Elisabethia. Korskeista puheistaan huolimatta hän oli jopa melko epäseksuaalinen henkilö.

– Eihän Uunon ja Elisabethin välillä ollut tippaakaan seksiä. Eivät he suudelleetkaan kuin kerran. Elisabeth työnsi Uunon aina pois, kun tämä edes yritti suudella. Käytännöllinen syy tähän oli tosin Veskun voimakas huulipuna, josta olisi suudellessa jäänyt jälkiä, Marjatta Raita naureskeli haastattelussa.

Uuno-elokuvien naiskuva on kaikesta huolimatta melko lohduton. Naisnäyttelijät eivät saaneet niissä koskaan syvällisiä rooleja, ja Spede vaati noudattamaan tekemiään käsikirjoituksia pilkuntarkasti. Hänen näkemyksensä naiskoomikoista oli tyly: naiset olivat Elisabethin kaltaisia pirttihirmuja tai hölmöjä missejä, joita nähtiin koristuksina joka elokuvassa.

Kuvaavaa on, että vaikka Elisabeth mitä ilmeisimmin kävi töissä, missään elokuvassa hänen ammattiaan ei paljastettu. Myös kotitalous­työt jäivät hänen harteilleen, mikä Uunon mielestä oli täysin loogista.

”Nainen nukkuu silloin, kun se voi. Mies nukkuu, kun sitä nukuttaa, se on jämpti näin. Kun on kerran helposti saatavissa sellaista ihmislaatua, joka häärää, niin mies rationalisoi yhdellä ainoalla liikkeellä koko homman: se menee naimisiin. Sitten on vielä yks hyvä kikka. Pieni kukkapuska silloin tällöin pitää ihmeesti tämän työkoneen liikkeessä.”

Sovinistisuudesta, jopa sikamaisesta käyttäytymisestä huolimatta Uunolla on tosielämässäkin paljon naispuolisia faneja. Uunon karisma on siis aitoa – tai sitten hänen katsotaan olevan osuvaa parodiaa moukkamaisista miehistä.

Uunon maski oli alusta asti Vesku Loirin käsialaa. Kun Spede oli esittänyt toiveensa raflaavammasta ulkonäöstä, Vesku puki päälleen verkkopaidan, pussihousut ja nuhjuisen popliinitakin, sotki tukkansa, punasi nenänsä, maalasi sänkiparran, mustasi yhden hampaansa (myöhemmin muitakin) ja piirsi häivytettyjen kulmakarvojensa päälle neliönmuotoiset ”koiran laikut”.

Uunolla oli koirien kanssa enemmänkin yhtäläisyyksiä: hän alkoi kuolata ruoan ääressä, läähättää naaraiden läsnä ollessa ja katsoi aina vetoavalla koiranpentukatseella silmiin, kun halusi tahtonsa läpi.

Myös Uunon aistit vetivät vertoja vainukoirille. Hän kuuli jääkaapin narahduksen kaukaa asuntonsa toisesta siivestä ja haistoi ruokakaupan herkut näyteikkunan läpi. Uuno valittiin poliisikoirakouluunkin, mutta pesti jäi lyhyeksi.

Aku Ankan tavoin Uuno työskenteli vaihtelevissa työpaikoissa ja jotkut niistä olivat suoraan Disneyltä matkittuja: Uunohan toimi esimerkiksi huonekaluliikkeen näyteikkunassa sohvan koemakaajana.

”Tällanen säännöllinen työ, tiekkö, se ei kerta kaikkiaan sovi meikäläiselle alkuunkaan. Sitä paitti eiköhän tällä ulkonäöllä pärjää muutenkin”, Uuno pohti pätkätyöhistoriaansa.

Kaikissa toimissaan Uuno joko peitti taitavasti osaamattomuutensa tai osoitti erityislahjakkuutta. Tämä on innostanut myös lapsikatsojia.

Uuno teki uimahyppyjä lasten uima-altaaseen, hyppäsi mäkeä, pelasi ilmiömäisesti golfia, biljardia, tennistä, lentopalloa, vesihiihti, tanssi, härkätaisteli ja rikkoi maailmanennätykset lähes kaikissa yleisurheilulajeissa. Uuno teki viulun, opetteli soittamaan ja oli heti maailmankuulu virtuoosi. Hän johti sujuvasti myös Sibeliuksen Finlandian luettuaan itsensä kirjekurssin avulla kapellimestariksi.

Samoin lapsia ovat huvittaneet Uunon ruokailutavat. Hän syö banaanin ja kananmunat kuorineen, ja retiisikin menee alas vihreää vartta myöten.

”Uuno, pidätkö sinä pikkulinnuista?” Elisabeth kysyi.

”Se riippuu kastikkeesta”, Uuno vastasi.

Uunon ruokahalu oli loputon ja suhde ravintoon maaninen: hän menetti tajuntansa puraistessaan nakkia ja joskus hänelle riitti pelkästään nakkien keitinveden maistelu.

Uuno sanoi olevansa melko tarkka syömistensä suhteen.

”Jos ruuassa on kaikkia semmoisia sontiaisia, niin minähän en voi syödä sitä ollenkaan. Tai en ainakaan paljoo. Tai en ainakaan mielelläni syö paljoo. Tai sitten täytyy saada paljon alennusta. Tai riippuu tilanteesta.”

Turhapuron taru kesti 33 vuotta. Hahmo esiintyi viimeisen kerran 2004 valmistuneessa elokuvassa Uuno Turhapuro – This Is My Life.

Spede Pasanen ja Ere Kokkonen olivat ehtineet sopia elokuvan tekemisestä viikkoa ennen Speden kuolemaa loppukesästä 2001. Pitkän harkitsemisen jälkeen Ere lopulta toteutti aikeen.

Speden tavoin tietysti myös Härski-Hartikainen oli poistunut keskuudesta. Elokuvan koskettavimpiin kohtiin kuului Uunon itku kurkussa lausuma repliikki:

”Se oli mun paras kaveri. Sitten se lähti pois. Oi, siitä olis vaikka kuinka paljon juttuja. Tuhat tarinaa.”

Viimeisen elokuvan juoni oli hajanainen, mutta tarkoitus olikin muistella Uunon pitkää ja värikästä elämää. Ensi-ilta järjestettiin Speden kuoleman kolmevuotispäivänä, jolloin Vanhalla Ylioppilastalolla nautittiin Uunollekin maistuva juhlaillallinen.

– Haluamme kiittää kaikkia niitä upeita ihmisiä, jotka ovat olleet kanssamme tekemässä vuosikaudet tällaista paskaa. Nyt tämä alkaa vihdoinkin kääntyä ummetuksen puolelle, Vesa-Matti Loiri kiitti puheessaan ennen elokuvaesitystä.

Lupaus pidettiin, ja This Is My Lifesta tuli koko Uuno-ryhmän loppukumarrus. Muutaman vuoden sisään suurin osa keskeisistä tekijöistä siirtyi taivaallisille estradeille.

Leffan viimeiset kuvat oli kuvattu espoolaisen kartanohotellin pihamaalla, jonne kulttuuriministeri Tanja Karpela saapui paljastamaan Härski-Hartikaisen patsaan ja antamaan harvinaista kiitosta viihdealan työntekijöille.

Kuvaukset meinasivat tosin mennä pieleen vesisateen ja uhittelevan ukkosen vuoksi. Kuin ihmeen kaupalla juuri Karpelan puheen aikana pilvet kuitenkin väistyivät ja aurinko paistoi muutaman minuutin ajan. Heti kohtauksen jälkeen alkoi armoton rankkasade.

Jälkikäteen arveltiin, että Spede se sieltä pilvenreunalta halusi vielä kerran sanoa viimeisen sanan.

Lähteenä on käytetty kirjoittajan 7. syyskuuta julkaistavaa teosta Uuno on numero yksi (Docendo).