Aloituskuvan kuvateksti: Ateljeen lattia on kestävää pystyparkettia. Vasen ovi etsaushuoneeseen tehtiin vasta museon aikakaudella. Sisäseinätkään eivät Akseli Gallen-Kallelan aikoina olleet valkoiseksi rapatut.

Tornin yksinäisyydessä istui 1920-luvun lopulla mies työpöytänsä ääressä. Akseli Gallen-Kallela luonnosteli siellä kuvituksiaan Suur-Kalevalaan, jonka oli tarkoitus valmistua kansalliseepoksen satavuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1935. Työtään taiteilija ei ehtinyt saada valmiiksi, mutta sitäpä hän ei tiennyt. Kalevalan 50 runosta Akseli sai kuvitettua vain viisi.

Tarvaspään ateljeekodin korkeimmalla kohdalla eli betonisen tornin ylimmässä huoneessa oli kuutisen astetta lämpöä, ja Akseli oli pukeutunut vaimonsa Maryn ompelemaan munkinkaapuun. Välillä hän katsahti ikkunasta ulos Laajalahdelle tai tarkkaili hetken ohikulkevaa höyryjunaa.

Jos Akselilla itsellään oli asiaa alakertaan, hän saattoi huutaa ateljeehen johtavaan puhetorveen. Muuten hänen rauhansa oli rikkumaton. Edes talon kummitus ei häirinnyt Akselia, vaikka alemmassa huoneessa usein yöpynyttä runoilijaa Eino Leinoa tämä ”musta pikkuinen piru” oli käynyt kiusaamassa.

Maallisempia tunkeilijoita estääkseen Akseli oli pystyttänyt ympäri tonttiaan useita Pääsy kielletty -kylttejä. Akselilla oli toki aavistus siitä, että vielä joskus paikan päällä parveilisi kulttuurista kiinnostuneita kansalaisia. Mutta sen aika ei ollut vielä.

Akselilla oli ollut jo nuorena miehenä kiihkeä haave: Erämaan kätköissä tahtoisin omistaa sakaraharjaisen linnan, jossa olisi torni harmaata kiveä, honka- ja tammipuuta.

Erämaan Akseli oli jättänyt taakseen, mutta Tarvaspää oli nyt hänen kotinsa ja linnansa.

Aivan sortovuosien alla 1800-luvun viimeisinä vuosina ansioituneet suomalaiset taiteilijat unelmoivat omista ateljeekodeistaan. Akseli Gallen-Kallela – tuolloin vielä Axel Gallén – keskusteli aiheesta ystäviensä ja ”liittolaistensa” Emil Vikströmin ja Pekka Halosen kanssa Pariisissa. Kaikkien oli tarkoitus rakentaa karjalaista rakennusperinnettä ja kansallisromantiikkaa yhdistelevä puinen hirsitalo.

Emil Vikström toteutti haaveen ensimmäisenä ja pykäsi Sääksmäelle Visavuoren (1894), mutta talo paloi maan tasalle vain pari vuotta myöhemmin. Akseli rakennutti Ruoveden erämaahan Kalelan (1895) ja Halonen Tuusulaan Halosenniemen (1902).

Kalela oli kylmä ja lopulta remontin tarpeessa. Lisäksi Akselin työt vaativat usein pistäytymistä Helsinkiin. Hän suunnitteli koko talonsa siirtämistä parempien yhteyksien päähän, mutta päätyi muuttamaan vuonna 1906 nykyisen Espoon Leppävaaran alueelle, jossa Maryn suku omisti Albergan kartanon. Perhe asui hetken Vanhan Albergan yläkerrassa, kunnes lähti pariksi vuodeksi ikimuistoiselle matkalle Itä-Afrikkaan.

Palattuaan Akseli osti anopiltaan Linuddin niemen Laajalahden pohjoisrannalta ja asettui asumaan vuonna 1859 rakennettuun Villa Linuddiin, Albergan kartanolle kuuluvaan kesähuvilaan ja kalastusmajaan.

Jo ennen matkaa Akseli oli alkanut käydä mielenkiintoista keskustelua arkkitehtiystävänsä Eliel Saarisen kanssa.

Hän paljasti suunnittelevansa huvilan viereen uutta ateljeeta, jossa rytmittyisi ”koko Suomen rakennustaide”, erilaiset arkkitehtoniset ideat ja historiallisesti kestävät elementit. Akseli oli itse suunnitellut Kalelan ja tunsi hyvin arkkitehtuuria. Hän laati hahmotelmat ateljeesta, ja Saarinen antoi oman apunsa. Miehet olivat tiiviissä kirjeenvaihdossa Akselin Afrikan-aikoina.

Hänen palatessaan Suomeen vuonna 1911 rakennuksen pohjia alettiin jo valaa.

Tarvaspää on todella kuin linna. Sen rakennus­materiaalina toimi Pariisin maailmannäyttelyssä (1900) esitelty moderni teräsbetoni.

Akseli Gallen-Kallelan eläessä tämä kokeellinen betonitalo ei vielä ehtinyt saada seiniensä sisäpuolelle valkoista rapattua pintaansa.

Rakennuksen suurin osa eli ateljee muistuttaa Suomen keskiaikaisia kivikirkkoja. Keskellä kohoavaa tornia ovat inspiroineet keskieurooppalaiset linnat, tosin alun perin sen malli otettiin Olavinlinnan pyöreistä, kuparilla katetuista torneista. Nykyään Tarvaspään tornin kahdeksankulmainen muoto tuo pikemminkin mieleen Viipurin linnan – tornia nimittäin vahvistettiin jälkikäteen harkkomuurauksella paremman lämmön- ja vedeneristyksen vuoksi.

Itäsiiven edustalla oleva pylväskäytävä on kerännyt vaikutteita italialaisen renessanssiarkkitehtuurin loggioista. Monin paikoin mieleen tulevat myös ikivanhat luostarirakennukset.

Akselilla oli Tarvaspään suhteen vieläkin suurempia suunnitelmia, mutta ne jäivät toteutumatta. Itäsiiven päähän piti valmistua puoliympyrän muotoinen talvipuutarha, pihalle suihkulähde sekä ateljeerakennuksen ja Villa Linuddin väliin taidemuseona toimiva yhdysrakennus. Pedanttina miehenä Akseli suunnitteli tarkoin jokaisen yksityiskohdan aina lohikäärmeen muotoisesta kattorännistä portaikon pylväisiin. Takan ja ovien päälle seiniin jätettiin syvennyksiä hänen aikomilleen maalauksille, jotka eivät ehtineet koskaan valmistua.

Rakennus- ja korjaustyöt Tarvaspäässä kestivät muutoinkin vuosikausia ja repivät taiteilijan hermot riekaleiksi. Akseli ei kuitenkaan antanut periksi.

”En minä rakenna vain meitä varten, vaan 500 vuotta eteenpäin!” hän puuskahti.

Sääli kyllä, Akseli ei ehtinyt ateljeessaan juuri työskennellä. Ensimmäinen rakennusvaihe päättyi vuonna 1913, mutta jo kaksi vuotta myöhemmin Gallen-Kallelat vetäytyivät takaisin Ruoveden Kalelaan. Silloin Tarvaspään alueella alkoi olla levotonta: ensimmäinen maailmansota oli käynnistänyt lähistöllä vallitustyöt ja tuonut paikalle tuhansia venäläissotilaita. Puutarhan läpi vedettiin jopa tykkitie.

Heti Tarvaspään sisääntulohallissa voi astua Akselin jalanjälkiin. Kompassiruusun eteen on kuvioitu lattiamosaiikki Iterare Cursus Cogor Relictos (Olen palaava jäljilleni) – siis taiteilijan paljaat jalkapohjat, joita tosin on kooltaan hieman liioiteltu. Akselin kengännumero oli ”vain” 45.

Ateljeessa katto on korkealla, sillä tilaa piti riittää suurille maalauksille ja niiden telineille.

Pohjoiseen aukeava valtava ikkuna toi huoneeseen tasaisen valon aamusta iltaan ja mahdollisti työskentelyn usein ilman lisävalaistusta.

Lattia on pystyparkettia eli tiiviisti pystyyn ladottuja puupalikoita, joita ei ole mitenkään kiinnitetty toisiinsa. Se kesti suurtakin painoa vaurioitumatta. Toisin on asuinsiiven lattian laita – museovieraat kuluttavat sitä kauden aikana siinä määrin, että se on kerran vuodessa maalattava uudelleen.

– Akseli toivoi ateljeensa toimivan joskus tulevaisuudessa museona ja haave toteutuikin. Samalla Tarvaspää on museorakennuksena haasteellinen. Suuria ikkunoita, mukaan lukien asuinsiiven kattoikkuna, on jouduttu peittämään ja jopa muuraamaan umpeen, koska valo ja liialliset lämpötilavaihtelut vahingoittavat teoksia, museolehtori Minna Turunen kertoo.

Akseli ja Mary asuivat vuosina 1923–26 Yhdysvaltojen Chicagossa ja New Mexicossa, jossa Akseli tutki intiaanien kulttuuria ja taidetta sekä aloitti Suur-Kalevalan valmistelut. Matkan jälkeen he palasivat yli kymmenen vuoden poissaolon jälkeen vastentahtoisesti Tarvaspäähän, jossa odottivat murtojen aiheuttama sekasorto sekä kauan tyhjillään seisoneen talon korjaustyöt.

Alun perin uuden rakennuksen piti olla vain ateljee ja Villa Linuddin varsinainen koti. Gallen-Kalleloiden palatessa huvila kuitenkin päätettiin pitää edelleen vuokralla ja tehdä muutostöillä Tarvaspäästä asuinkelpoinen.

Taloon vedettiin sähkö- ja vesijohdot, takka purettiin ja tilalle rakennettiin pieni keittiö, eteisen yläpuolelle saatiin mahdutettua amerikkalaistyylinen kylpyhuone, josta saattoi kylpiessä katsoa alas ateljeehen. Pohjakerrokseen tehtiin sauna.

Nykyään asuintiloissa esitellään Akselin taidetta sekä hänelle kuulunutta esineistöä: suunnattoman pitkät sukset, Amerikasta tuodut lumikengät ja intiaanien nukke.

Tornin alapuolella olevassa kahdeksankulmaisessa kuvanveistosalissa ovat parhaillaan esillä Akselin komeat talviaiheiset maalaukset Ilvesluola (1906) ja Palanut honka, hiiltynyt kelo (1913).

Olohuoneen seiniä koristavat lukuisat Amerikan-matkalla tehdyt taulut – ja myös Mary Gallen-Kallelan flyygeli on yhä paikoillaan. Yläkerrasta löytyy Akselin henkilökohtaisia tavaroita saksista ja piipusta silmälaseihin ja työtakkiin, luonnoksia Tarvaspää-suunnitelmista sekä valo­kuvia.

Ateljeen puolella on näytteillä Akselin varhaisia teoksia alkaen 1880-luvun nuoruusmaisemista Tyrväältä.

Rantaan vedettyä puuvenettä kuvaavassa maalauksessa on jo jotain kalevalaista – ja sen viereen riisutut kengät ja sukat saattavat katsojaa huvittaa.

– Teoksia katsoessaan vierailijamme voivat harrastaa vaikkapa ”kenkäsuunnistusta”. Akselin monissa teoksissa kengät ovat mukana pieninä yksityiskohtina, Minna Turunen vinkkaa.

Ateljeen vitriineistä löytyy kokoelma luonnosta kerättyjä erikoisuuksia. Siellä irvistää myös ikivanha ihmisen pääkallo, joka lienee toiminut mallina Kalevalan maalauksissa kuten Lemminkäisen äidissä (1897).

Kieltämättä Tarvaspäätä ihmetellessä tulee mieleen, ovatko Akselin suunnitelmat olleet hieman suuruudenhulluja. Taloudelliseen katastrofiin ne ainakin hänet ajoivat, ja ateljeeta rakennettiin vekselikierteellä.

Rakennustyöt käynnistyivät hankalaan aikaan: Akselin Afrikassa maalaamat modernistiset teokset tuomittiin ja nuoret radikaalit kohdistivat jo ikääntyneeseen taiteilijaan kärkevää kritiikkiä.

Suunnitelmia oli heti tuoreeltaan karsittava, mutta rahat meinasivat silti loppua. Afrikasta palattuaan perhe sai ensimmäiseksi vieraakseen Maryn flyygeliä karhuavan ulosottomiehen.

Akseli maalasi ahkerasti muotokuvia ja kävi kauppaa teoksistaan.

Taiteilijaa tuskin lohdutti ajatus maalaustensa arvosta sadan vuoden päästä, jos sellainen edes sattui tulemaan hänen mieleensä. Akseli ei esimerkiksi saanut myydyksi Symposionia (1894), johon oli kuvattu taiteilijat Jean Sibelius, Oskar Merikanto, Robert Kajanus ja Akseli itse juominkien keskellä. Pojan ja variksen (1884), Väinämöisen venematkan (1909) sekä Taiteilijan äidin (1896) myynti­tuloilla velkoja saatiin vähän lyhenneltyä.

Talouttaan Akseli sai kohennettua tekemällä monistettavaa grafiikkaa ensimmäisten suomalaistaiteilijoiden joukossa.

Kun perheen kolmas lapsi Marjatta kuoli vuonna 1895, Akseli ja Mary matkustivat surua pakoon Lontooseen. Sieltä Akseli hankki etsauskoneen, jolla alkoi monistaa kuolemaa kuvaavia grafiikanlehtiä sekä myöhemmin muun muassa Kalevalan aiheita.

Kone seisoo nyt ateljeen viereisessä etsaushuoneessa.

Tarvaspään vierailijat eivät pääse tornin katolle, mutta kurkistetaan sinnekin. Katolle on kavuttava jyrkkiä portaita ja tungettava ulos ahtaasta luukusta, eikä sakaraharjaisella tasanteella ole ylipäänsä turvallista oleilla.

Näkymä Laajalahdelle aukeaa komeana. Akseli tuskin olisi ilahtunut kotinsa vieressä kulkevasta vilkkaasta Turunväylästä, jonka melu ei sentään kantaudu kivirakennuksen sisälle.

Tiestä ei ollut tietoakaan 1910-luvulla, jolloin Linuddista eli Pellavaniemestä johti viereiseen Tarvon saareen pikkuinen silta.

Kävelymatkan päästä Leppävaarasta (Albergasta) pääsi kylläkin kätevästi junalla Helsinkiin vaikkapa hotelli Kämpiin iltaa istumaan. Tarvaspään rakennusmateriaali toimitettiin paikalle höyrylaivalla.

Akseli halusi kodilleen suomalaisen nimen. Sen keksi hänen ystävänsä, suomen kielen professori E. N. Setälä. Tarvas tarkoittaa sarvipäistä eläintä, sanan juuret ovat latinan härkää tarkoittavassa tauroksessa.

Akseli vaali pihapiirissään tiukasti luontoarvoja. Hän ei sallinut kaataa yhtään turhaa puuta tontiltaan.

– Kun lapset Kirsti ja Jorma halusivat nähdä Villa Linuddin ikkunoista ulos ja valittelivat edessä olevia puita, Akseli antoi leikata niihin vain aukkoja, Minna Turunen naurahtaa.

Merenrantaan taiteilija rakennutti jo vuonna 1913 turvekattoisen savusaunan, joka on yhä paikoillaan ja tarjoaa päivän kestävän lämmityksen jälkeen leppoisat löylyt. Tarun mukaan Akseli piilotti saunan taakse jäävään rinteeseen omia teoksiaan ja luonnoksiaan.

Lähistöllä asunut kuvanveistäjä Ville Vallgren kävi saunan viereisellä uimarannalla uittamassa lemmikkiporsaitaan. Niiden kohtalo oli kuitenkin surullinen: eräänä päivänä Akselin saksanpaimenkoirat Kova ja Kiivas söivät possut suihinsa.

Päärakennuksen ja Villa Linuddin väliin pystytetyssä lipputangossa liehuu Akselin oma versio Suomen lipusta: punareunainen keltaristi valkoisella pohjalla.

Lippukisan vuonna 1918 voittanut ehdotus kauhistutti Akselia – siniristilippu toi mieleen venäläisten pursiseurojen liput. Hänen luonnoksensa värit tulivat sentään Suomen leijonavaakunasta!

Akseli Gallen-Kallela oli pitkä ja salskea mies, joka ei fysiikkansa puolesta hävinnyt valtionhoitaja Mannerheimille, jonka adjutanttina Akseli toimi vuonna 1919.

Tarvaspään ateljeen katosta roikkuu yhä Akselin trapetsi, jolla hän teki ahkerasti voimisteluliikkeitä pysyäkseen kunnossa.

65-vuotiaan miehen olisi voinut ennustaa elävän vanhemmaksikin, ja niin varmaan Akseli itsekin arveli. Keväällä 1931 hänet kutsuttiin Kööpenhaminaan luennoimaan työstään ja tapaamaan pohjoismaisia taiteilijoita. Paluumatkalla hän vilustui ja kuoli keuhkokuumeeseen tukholmalaisessa hotellissa.

Moni asia jäi Akselin jäljiltä kesken, konkreettisimpana Tarvaspää, jonka uusia suunnitelmia hän oli vielä vähän ennen kuolemaansa luonnostellut.

Paikan muuttaminen museoksi jäi pitkäksi aikaa ajatuksen tasolle. Taiteilijaksi ryhtyneen Jorma-pojan oli tarkoitus ylläpitää sekä Tarvaspäätä että Kalelaa pysyvinä muistomerkkeinä isästä ja elämäntyöstä.

Kun Jorma itse kaatui talvisodan ensimmäisinä päivinä, nämäkin suunnitelmat vaikeutuivat.

Mary Gallen-Kallela asui Tarvaspäässä enää kesäisin, sillä sota-aikaisen säännöstelyn vuoksi rakennuksen lämmittämiseen ei riittänyt koksia.

Kun Mary kuoli elokuussa 1947, Tarvaspää jäi yli vuosikymmeneksi pahasti heitteille.

Loppu on kuitenkin onnellinen. Toukokuussa 1961 tasavallan presidentti Urho Kekkonen vihki rakennuksen uuteen käyttöönsä Akseli Gallen-Kallelan Museona.

Ensimmäiset sata vuotta ovat nyt kuluneet. Kestäisikö ateljeelinna vielä 400 vuotta lisää?