Jos joku osaisi pullottaa Christel Sundbergia, 29, menekki olisi taattu.

Paremmin nimellä Chisu tunnettu nainen ei niinkään astu helsinkiläiseen merenrantaravintolaan kuin kuplii ovesta sisään. Hän on juuri tulossa useamman tunnin kestäneistä kansikuvauksista, takana on kesällinen 14-tuntisia työpäiviä lokakuun alussa ilmestyvän albumin parissa – albumin, joka on vielä kolme viikkoa ennen masterointi­päivää pahasti vaiheessa. Ulkona on tihkusateen kyllästämä elokuinen maanantai, sellainen kuin loppuelokuun maanantait yleensä ovat.

Kuka tahansa normaali ihminen olisi moisessa tilanteessa väsymyksen­sekaisessa paniikissa. Ei tosin Chisu, ei tietenkään. Hän pörhistelee pisarat yltään, asettelee laukkunsa lattialle, kipittää naistenhuoneeseen ja hakee palatessaan kahvin, aivan kuin kello tikittäisi jossakin. Ja varmasti sellainen tikittääkin.

”Kauhee mä olen pyntätty”, hän selittää kuvausmeikkiään. ”Ja tää on tiätkö mun eka haastatteluni koko vuonna. Osaankohan mä tätä enää?”

Mutta miksi toisaalta Christel Sundbergiä pitäisi tunkea pulloon, kun hän myy kymmeniä tuhansia ihan musiikiksikin uutettuna?

Chisun esikoinen Alkovi (2008) esitteli yleisölle tuoreen naislaulajan, joka esitti kohtalokasta videoillaan mutta poukkoili lavalla kuin Peppi Pitkätossun härmäläisserkku. Se oli kuitenkin vasta koputus ovelle ennen muurinmurtajan saapumista. Syyskuussa 2009 ilmestynyt kakkos­albumi Vapaa ja yksin osoittautui menestysartikkeliksi, jollaisia ei enää pitänyt tulla. Se oli sleeper-hitti, nukkuva jättiläinen, levy jonka suuri yleisö löysi hiljalleen ja ajan kanssa, hartaasti ja sellaisella pieteetillä jonka luuli olevan tänä mattopommitusmarkkinoinnin ja kaiken heti kaikille antavan internetin aikana mahdotonta. Listaykköseksi levy kömpi ensimmäisen kerran vasta 47. viikollaan. Tähän mennessä se on myynyt yli 50 000 kappaletta.

”En mä varmaan tajua sitä menestystä ennen kuin olen 60”, Chisu sanoo ja sukii yhä pisaroita lyhyehköksi nyrhitystä tukastaan.

”Sain uuden työhuoneen keväällä ja päätin oikein juhlavasti ripustaa sinne kultalevyt ja kaikki. Yritin oikein mehustella silloin, että tuossa ne nyt on, no niin? Antaa tulla, kiksit! Mutta en mä tiiä. Haluaisin olla oikein ylitsevuotavaisen omahyväinen niistä kultalevyistä ja palkinnoista, mutta ei se oikein onnistu.”

Nyt hittilevylle on tulossa jatkoa, albumi nimeltä Kun valaistun.

”Oikeastaan nimi liittyy kuolemaan”, Chisu selittää. ”Mä oon kelannu, että maailma saattaa oikeasti loppua vuonna 2012, mulla on siitä etiäisiä. Ehkä se liittyy siihen, kun täytän silloin 30, siitä tulee fiilis että kaikki alkaa olla kohta loppu. Mä pelkään sotaa ja totaalituhoa, ja musta tuntuu että mun pitäisi ottaa selville etukäteen minkälainen on mustikka ja minkälainen on vadelma, että osaan valmistautua siihen täystuhoon.”

Päälle Chisu heläyttää naurunsa, kuin ihan pieniä jääpaloja huljuttaisi kristallilasissa. Hän tekee tämän usein.

”Ja onhan siinä sekin, että valaistumisen voi saavuttaa luopumalla turhista jutskista. Mutta kun ei halua tehdä sitä vielä niin voi ajatella, että okei sitten joskus but in the meanwhile…”

Chisusta ei ole helppo päästä perille. Hän on sinettiä vaille kolmekymppinen nainen, joka silti puhuu kuin teinityttö, tai pikemminkin teinitytön puheenparren sisään vangittu aikuinen nainen: hän sotkee sekaan englantia, liioittelee omaa hömelöyttään ja naureskelee sanomisilleen koko ajan. Aivan kuin yrittääkseen viestiä, että mitä ikinä hän sanookin, repliikki pitäisi lukea kuvitteellisen naururaidan lävitse.

Hänet siis pitäisi ottaa tosissaan mutta ei vakavasti. Tai toisinpäin.

”Katsoin viime keväänä yhden vaalikeskustelun ja aloin heti itkeä”, hän surkuttelee ja mutristaa taas hieman ankahtavia huuliaan.

”Mä jotenkin koin niin suuren vastuun että pitää äänestää, mutta en tiennyt yhtään ketä tai mitä. Kyllä mä oikean ihmisen löysinkin; sen vain sanon, että perussuomalainen se ei ollut. Yksikään iso puolue ei tuntunut miltään, ja luulen että juuri se on syy, miksi persut pärjää.”

Chisu elehtii käsillään kuin kapellimestari, yrittää loihtia mielipiteisiinsä järjestystä edes kasettinauhurille.

”Mutta mä olen antanut itselleni rauhan politiikasta. Mä kunnioitan hirveästi Asaa ja Palefacea, koska ne tietää niin paljon, kun taas musta tuntuu että mä oon niistä asioista ihan kujalla. Ja jos mä ajattelen noita asioita liikaa, mä en pysty enää kirjoittamaan biisejä yhden ihmisen näkökulmasta, ja se on mun juttu.”

Niin, Chisun laulujen tekstit ovat useimmiten naiiveja, pakahduttavia, kömpelöitä – ja kontekstissaan toimivia. Koska myös itse konteksti on Chisun luomusta, epätodennäköinen ja ennakkokäsityksistä puhdas. Kuten uuden Sabotage-singlen avaussäkeet Jälleen suloinen sabotage / mä putosin sun ansaas / mä tiesin että enkelit / on kieroja kuin rinkelit, joiden ei pitäisi toimia lainkaan, mutta jotka yhdistettynä Lea Lavenia ja Gold­frappia sekoittavaan musiikkiin toimivat kuin riisto­kapitalismi.

Toinen kappale Minä ja mun pää on kerrassaan majesteettinen. Se on taitavasti paisuvine elektronisine taustoineen enemmän kokoillan elokuva, sellainen Oscaria tavoitteleva laajakangasromanssi, kuin viisiminuuttinen popkappale. Ja sen yhteydessä Chisun kujertava ääni ja runotyttömäinen teksti itsensä kanssa kamppailevasta nuoresta naisesta toimii juuri niin kuin pitääkin.

”Kyllä mä Hesaria seuraan ja luen silloin tällöin”, Chisu vielä jatkaa aivan kuin kokisi tarvetta puolustautua bimboussyytöksiä vastaan. ”Mutta toisaalta kyllä mä mieluummin luen esimerkiksi Kauneutta ja terveyttä. Ja mä haluaisin selvittää asioita mieluummin keskustelemalla ihmisten kanssa. Jos mä luen jotain tekstiä Por­tugalin kriisistä, mä vain ajattelen, että ei helvetti, tekisi mieli vain soittaa sinne jollekin tyypille, että mikä on tilanne siellä, ai että olet saanut potkut, sehän on kauheeta, miten sä nyt ajattelit selvitä.”

Chisun menestys on ollut yksi viime vuosien ilahduttavimpia ilmiöitä suomalaisessa popmusiikissa. Hänen kotikutoinen mutta silti tuotantoarvoiltaan huikea, kaikkea mahdollista elokuvamusiikista triphopin kautta iskelmään ja laulelmaan yhdistelevä musiikkinsa kuulostaa tuoreelta ja tervetulleelta maailmassa, jossa ei muuten olisi minkään sortin pulaa viehättävistä naisäänistä.

Laskelmoijien ja uraohjusten maailmassa Chisu on aito originaali, ­viaton ”outsider artist”.

”En varsinaisesti ole kouluttautunut muusikko”, hän sanoo ja siemaisee kahviaan. ”Pianoa opiskelin lapsena, mutta mulla on aina ollut veto isoihin orkestraatioihin ja äänimaisemiin, eikä niihin pianolla päässyt.”

Kerroksia alkoi ilmestyä musiikkiin hyvin niksipirkkamaisilla keinoilla. Aluksi Chisu soitti pianolla nauhalle yhden kerroksen, sitten hän laittoi kasetin soimaan ja soitti päälle uutta musiikkia – samalla nauhoittaen syntynyttä musiikkia toiselle mankalle. Lopulta perhe armahti yhtä lailla Chisun kuin itsensä ja osti tälle isän kaverilta vanhan syntikan. Sen oheen neuvokas tyttö rakensi itselleen mikkitelineen rikkalapiosta.

”Laajasalossa kaikki mun kaverit oli ihan normijengiä, tiätkö?” Chisu sanoo – ja hän sanoo ”tiätkö” usein. ”Koska kasvoin mestassa, jossa ei ollut paljon muusikkoja, oli pakkokin puurtaa yksin. Siinä missä muut räpläsi nintendoja, mä rakensin omia äänimaisemia mun pään sisällä rullaaviin elokuviin. Onneksi samoissa piireissä Laajasalon Ratagolfilla ja biitsillä liikkui myös Jukka Immonen, joka auttoi kauheasti ja tutustutti mut Asko Kalloseenkin.”

Kouluaikojen minäänsä Chisu kuvailee kaikin puolin kasin oppilaaksi, ei mitenkään erityisen välkyksi, lahjakkaaksi musiikissa ja liikunnassa. Hän ei ollut mielestään ”koulun magein mimmi”, mutta myös traumat jäivät saamatta.

Harvempi kuitenkin tietää, että ikävuosina 14–18 Chisu oli aktiivi­tason nyrkkeilijä. Hän ehti otellakin kolme kertaa, tosin joka kerta tuloksena oli häviö. Hän siis tietää miltä tuntuu saada turpaan.

”No jaa, meillä oli siis kaikki suojat ja tytöt muutenkin lyö niin hiljaa, ettei se siis fyysisesti sattunut. Pahempaa siinä oli se henkinen pelko, sillä jos häviää, se vituttaa ja hävettää lujaa. Olin vielä 52 kilon sarjassa, ja siellä ei todellakaan ollut mikään tyrmäysmeininki.”

Omasta mielestään ura iskijänä ei kuitenkaan jäänyt kiinni luontaisen aggressiivisuuden tai voitontahdon puutteesta.

”Ei, musiikki oli vain enemmän mun juttuni. Jos olisin halunnut olla maailman paras nyrkkeilijä, mä olisin pärjännyt. Alkuvuosina olin samalla leirillä Eva Wahlströmin kanssa ja muistan miten kova kuhina siitä oli, miten kovaa se löi ja miten makee tyyppi se oli kun veteli Rocky-liikkeitä päärynäpalloa lyödessään. Leireillä tulikin usein sellainen fiilis, että vitsi meitsistä tulee maailman paras. Mutta sitten siitä tokeni aina aika nopeasti arkielämässä.”

Osaisit kuitenkin varmasti pitää puolesi öisillä kujilla?

”En mä tiedä, siitä on kuitenkin niin kauan ja mä olen niin pieni. Pitäisi ottaa korkkarit käteen.”

Kaikki eivät tietenkään pidä Chisusta. Mutta ulkopuolista tarkkailijaa ei voisi syyttää päinvastaiseen käsitykseen päätymisestä. Niin hyvin hänellä on taskussaan sekä indiehipsterit että iskelmäradioiden soittolistamachiavellit; ja kun häntä ylistää haastatteluissa kirjailija Kari Hotakainenkin, joka useimmiten avaa sanaisen arkkunsa vain preerianpieksemiä ja sepeliä ­kurlaavia blues- tai rockmuusikoita varten, jotakin Chisu on tehnyt poikkeuksellisen oikein. Samalla voi toki pohtia, kuinka paljon medialle maalattu kuva läppäri­studioajan luonnonlapsesta vastaa todellisuutta.

Onko tämänkin lehden kannessa paistatteleva Chisu vain naamio?

”Olen se minä, mutta meikattu versio minusta”, Chisu vakavoituu.

”En halua tulla menkkakipuineni julkisuuteen. Mutta kuka haluaisi. Kaikillahan on erikseen julkinen minä. Täytyy vain varoa, ettei joudu pulaan sen hahmonsa kanssa. Muuten voi käydä niin kuin Amy Wine­houselle. Tai kuinka kauan Lady Gaga jaksaa joka aamu pohtia sitä millaisen tortun laittaisi päähän tänä aamuna.”

Maailman tämän hetken kuumimpia listatähtösiä Katy Perrya, Rihan­naa ja Lady Gagaa enemmän Chisu samastuu naapurimaan myrtyneeseen femme fataleen Lykke Lihin. Siitäkin huolimatta ettei ruotsalaisen jääkuningattaren voisi kuvitella pomppivan lavalla Chisun lailla, ainakaan ilman että joku olisi ennen keikkaa jekuttanut hänen chai-teetään lsd:llä.

”Mussa on sellainen olo, että meissä olisi paljon sukulaisuutta”, Chisu sanoo. ”Me ollaan kirjoitettu paljon samoista aiheista, ja onhan munkin musiikissani paljon tragikomiikkaa. Vaikka mun musiikissani on usein pilke silmäkulmassa, usein kaiken takana on totuus siitä kuinka vaikeata kaikki on. En tee mitään smurffilevyjä, sillä kaikki biisinkirjoittaminen aina lähtee tunteesta että kaikki menee päin helvettiä. Lähteehän hyvä komiikkakin siitä, että me kaikki kuollaan.”

Lady Gaga on Chisun mielestä silmäkarkkia mutta musiikillisesti ­kehnoa. Hän tuntee enemmän vetoa vaikka Portisheadiin, jonka näki muutama viikko sitten keikalla Lontoossa. Toisinaan hiukset silmillä ja musta t-paita päälle heitettynä riittää, jos on tarjota yleisölle muutakin kuin musiikillisia flaijereita läheiseen strippiklubiin.

Vaikka naismuusikolle antaa etulyöntiasemaa suurempi ilmaisun vapaus, myös varjopuolia on.

”Naisena aina jos vaatii jotain, on diiva. Jos sanoo tarkkaan miten asia pitäisi tehdä, silloin on hankala. Jos olisin mies ja sanoisin vetäytyväni jostain koska olen väsynyt, reaktio olisi varmaan, että mee hyvä mies ihmeessä nukkumaan, mutta naisesta ajatellaan, että oi miten fragile se on. Jos menisin 190-senttisenä äijänä tuonne tiskille mörisemään että tämä mun sämpylä on liian kuivaa, siinä olisi ihan eri tavalla poweria takana kuin että tällainen pikkutyttö menisi sinne nirsona piipittämään. Lisäksi kaikki viedään aina yksityiselämään. Kun viime levyn jälkeen haastatteluissa puhuin, että levyn teko oli rankkaa, se nostettiin heti otsikoihin, vaikka niinhän sen pitääkin olla rankkaa. Eihän levystä muuten voisi hyvää tullakaan.”

Vaikka särmiä Chisussa riittää, kovuutta hänessä ei näy. Höpöttäessään joogasta, Paulo Coelhosta, Haruki Murakamin uudesta juoksemisesta kertovasta kirjasta, politiikasta ilman hihanuotteja ja ”tästä seksihommeliinista”, nykypopin pornografisoitumisesta siis, häntä ei kauheasti tunnu kiinnostavan tai ainakaan yhtään huolestuttavan, miltä hänen repliikkinsä näyttävät paperilla.

Jokin asiallisuuden pohjavirta Chisussa kuitenkin kulkee; hänhän paitsi säveltää, sanoittaa ja sovittaa musiikkinsa myös tuottaa sen, ja kun on kyse pääosin elektronisesta musiikista eikä autotallisähellyksestä, minkäänlaisen albumin tekeminen vaatii valtavasti järjestelmällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Uutta albumia myös markkinoidaan yhdessä Seppälän kanssa bussi­pysäkeillä ja vaatemyymälöissä, samaan tyyliin kuin samalla levymerkillä työskentelevän Jenni Vartiaisen Seiliä kaupattiin Ilta-Sanomien ohessa. Levykauppojen kuollessa täytyy etsiä uusia teitä saada cd-pinoja ihmisten näkyville, sinne missä lompakot kaivetaan muutenkin esille taskuista.

”Kyllä mulla on oma firma ja osaan hoitaa omat raha-asiani”, Chisu sanoo. ”En ole niin daiju, että shoppailisin menemään uusia autoja ja söisin kaikki suklaat kerralla. Tiedän, että pitäisi olla tulossa hyviä vuosia, mutta ylihuomisesta ei silti tiedä. Joskus mä ajattelin, että jos joku perustaa bisneksen, se on heti baaad juttu. Mutta en mä voi ajatella sillä tavalla, jos mä haluan olla kuitenkin osa tätä yhteiskuntaa.”

Ensin täytyy vielä viimeistellä uusi levy. Chisu pohtii, jättäisikö sille  tusina biisiä vai karsisiko kymmeneen. Pari kappaleista tuntuvat hyviltä vain muodollisesti, niissä ei ole ”tiätkö sellaista uumphia” Chisun mukaan. Sanoessaan äskeisen hän irvistää ja laittaa kädet nyrkkiin aivan kuin sanat eivät riittäisikään. Eivätkä ne riitäkään, siksi musiikkia tehdään.

”Pienenä halusin kauheasti olla Terästyttö”, Chisu sanoo. ”Se oli  luokattoman huono leffa, vaikka olihan siinä Jerry Goldsmithin hieno musa, mutta pienenä katsoin sitä ihan sikana. Pakotin broidin kuvaamaan kun kaverin kanssa hypättiin venevajan katolta alas sillai käsi pystyssä ta-daa, sillä kun sen katsoi väärään suuntaan, näytti kuin olisi oikeasti singahtanut vedestä. Se taisi olla Teräsmiehen serkku tai jotain. Mutta molemmat oli oikeita supersankareita, ne oli tullut avaruudesta ja kaikkee, ne ei ollut mitään taviksia jotka oli saanut tiilen päähänsä tai jotain.”

Image 9/2011