Juha Itkosen kolumni: Romaani on vain yksi tapa kertoa Daisy Jones & The Six -yhtyeen tarina
Kulttuuri
Juha Itkosen kolumni: Romaani on vain yksi tapa kertoa Daisy Jones & The Six -yhtyeen tarina
Kun nyytti vanhaa suosikkihuumetta toimitetaan kotiovelle, kai sitä nyt pari viivaa voi vetää. Olen ollut kuivilla niin kauan, että on jo aikakin retkahtaa, kirjoittaa Juha Itkonen
5.10.2021
 |
Image

Posti tuo kirjan saatteella: ”Tämä voisi kiinnostaa sinua.” Ymmärrän kyllä. Taylor Jenkins Reidin hittiromaani Daisy Jones & The Six kertoo tarinan fiktiivisen rockbändin noususta ja tuhosta 70-luvun Kaliforniassa. Rakastan musiikkia. Olen rakastanut myös lukea musiikista ja kirjoittaa siitä, joten kuulun kieltämättä kohderyhmään.

Lähettäjä ei voi tietää, että olen myös vieroituksessa. Melko tarkalleen nelikymppisenä sain vain tarpeekseni. Musiikki koskettaa minua kyllä edelleen yhtä väkevästi kuin aiemminkin, mutta kokaiininhuuruisille tarinoille jostain Laurel Canyonista ei ole enää samanlaista tarvetta kuin aiemmin. Olen katsonut viisaammaksi etsiä uusia todellisuuspaon muotoja. Puutarhanhoito on toiminut mukavasti.

Toisaalta: kun nyytti vanhaa suosikkihuumetta toimitetaan kotiovelle, kai sitä nyt pari viivaa voi vetää. Olen ollut kuivilla niin kauan, että on jo aikakin retkahtaa.

Tekstiversio romaanista on ajan hengen mukaisesti oikea­staan enää vain monikanavaisen ilmaisun yksi muoto, ei sillä tavalla ainutlaatuinen teos kuin romaanit joskus aiemmin.

Kirjan rakenne on kekseliäs. Romaanin esipuheessa tuntemattomaksi jäävä elämäkerturi ilmoittaa koonneensa suullisen historian, jossa äänessä ovat tämän lyhyt­ikäiseksi jääneen suosikkiyhtyeen jäsenet ja heidän aikalaisensa silloisessa musiikkibisneksessä. Romaani siis on eräänlainen kirjan muotoon puettu musiikkidokumentti – sellainen klassinen puhuvien päiden kavalkadi, josta ei koskaan selvitä ilman, että Bono kähisee kehunsa kollegoille.

Voiko tällainen sitten toimia, ilman sitä musiikkia tai kuvaa? Ratkaisu tuntuu epäkirjalliselta: lukitessaan kerronnan tällä tavalla ääniksi kirjailija jättää valtavasti mahdollisuuksia käyttämättä. Virginia Woolf ei olisi koskaan kirjoittanut näin, eikä hän tällaista kirjaa varmaankaan myöskään lukisi.

Toisaalta emme enää eläkään 1900-luvun alkupuolella. Jos siinä ajassa relevantilta tuntui inhimillisen kokemuksen kuvaaminen tajunnanvirran keinoin, sata vuotta myöhemmin kaikki ovat koko ajan äänessä, kuvaavat itseään jatkuvasti ja kertovat elämästään kaikkialla. On ehkä täysin loogista, etteivät romaanitkaan pyri enää samalla tavalla kuvaamaan ihmisten sisäistä todellisuutta vaan enemmänkin sitä, miten me esitämme itseämme muille.

Woolfin aikaan ei myöskään ollut äänikirjoja. Lukiessa pystyn kuulemaan mielessäni, miten hyvin tällainen polyfoninen kerronta toimii äänikirjana. Suomenkielisessä versiossakin on kahdeksan eri lukijaa, Daisy Jonesin tähtiroolissa Anna Puu. Tv-sarjakin romaanista on jo tekeillä, joten tekstiversio romaanista on ajan hengen mukaisesti oikea­staan enää vain monikanavaisen ilmaisun yksi muoto, ei sillä tavalla ainutlaatuinen teos kuin romaanit joskus aiemmin.

Kun nyytti on tyhjä, olo on silti jotenkin ontto. En tunne saaneeni juuri mitään. En myöskään varsinaisesti janoa lisää.

Mutta ehkä tämä kaikki on turhaa filosofointia, poroporvarillisen huumeenkäyttäjän syyllisyydentuntoa. Daisy Jones & The Six on nimittäin juuri sitä mitä saattoi olettaakin, puhdasta eskapismia, ja se toimii parhaiten, kun lakkaa jännittämästä. Jos vetää kamaa, niin sitten vetää.

Kamaa vetää kaksin käsin myös Daisy Jones, kuvankaunis mutta sielultaan surullinen kalifornialaistyttö, josta tulee Billy Dunnen luotsaaman The Six -yhtyeen seitsemäs jäsen ja todellinen keulakuva. Kama on vienyt Billyäkin, mutta Billy on päättänyt valita perhe-elämän ja pinnistelee pysyäkseen kuivilla. Daisyn ja Billyn välillä on sähköä, joka purkautuu musiikiksi, totta kai, miten muuten voisi käydä, ja hetken aikaa bändin tähti loistaa kirkkaana, kunnes kokaiinin turvottamat egot alkavat tosissaan törmäillä toisiinsa ja kaikki luhistuu lopulta hetkessä jättäen jälkeensä vain muiston jostain kauniista ja puhtaasta, jonka menestys tuhosi.

Näinhän se menee. Tällainen on kalifornialaisen soft rockin tarina, ja itsekin Los Angelesissa asuva best seller -kirjailija osaa sen kyllä kertoa. Luen romaanin parissa päivässä, enkä lukiessani ajattele juuri muuta. Näinä aikoina sitä kieltämättä ihan mielellään kytkee välillä aivonsa pois päältä.

Kun nyytti on tyhjä, olo on silti jotenkin ontto. En tunne saaneeni juuri mitään. En myöskään varsinaisesti janoa lisää. Ehkä siis todella olen jo aiemmin nauttinut mittani täytenä. Laitan Fleetwood Macin Rumoursin soimaan ja ajattelen, että taika on tässä. Lauluissa. Musiikissa. Ei välttämättä enää missään siinä ympärillä, vaikka joskus vahvasti olikin.

Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six

Juha Itkonen helsinkiläinen kirjailija, jonka Spotifyn kuunnelluin levy viime vuonna oli Muumi­perheen lauluretki.

Kommentoi »