Jykevä kolmikerroksinen omakotitalo keskellä Espoon Westendin idylliä erottuu puiden takaa vain osittain. Portilta katsottuna näyttää lähes siltä kuin se haluaisi piilotella itseään ulkopuolisten katseilta.
Pihatien päässä talon isäntä tummassa puvussaan seisoo vieraita vastassa.
– Otetaanko takkia tähän? hän tiedustelee eteiseen mentäessä värisevällä äänellä.
Hämärästä aulatilasta avautuva näkymä mykistää ensi katsomalta. Kullattujen kynttilänjalkojen, lattioita peittävien persialaismattojen ja toinen toistaan koristeellisempien huonekalujen keskellä tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt jonnekin vuosikymmenien taakse. Vaikutelma on samaan aikaan mahtipontinen ja hieman alakuloinen.
Samankaltaista uhmakasta melankolisuutta on ollut helppo aistia myös asunnon omistajassa Tapani Kansassa. Laulajalegendan eleitä ja ilmeitä seuratessa häntä tulee kuin huomaamattaan verranneeksi Orson Wellesin Citizen Kane -elokuvaklassikon erakoituneeseen lehtikeisariin Charles Foster Kaneen valtavassa Xanadu-linnassaan.
Istumme olohuoneen pöydän ääreen. Tarjolle on katettu teetä ja joulutorttuja. Joulu on siis tulossa, ja siltä pohjalta talon isäntä aloitti jo marraskuussa 50-vuotisjuhlakiertueensa. Se sisältää kolmetoista kirkkokonserttia, joissa taiteilija tulkitsee hänelle rakkaita joululauluja. Moni niistä on seurannut häntä jo lapsuudesta asti. Se lapsuus ei ollut Kansan pojalle kaikkein helpointa aikaa.
Aarne Tapani Kansa syntyi maaliskuussa 1949 seitsenhenkisen lapsiperheen esikoisena. Nuoruusvuotensa hän vietti pienessä Tavastilan kylässä vajaan parinkymmenen kilometrin päässä Kotkan keskustasta. Valtavan lapsilauman lisäksi talouteen kuuluivat kotitilansa sodassa menettäneet isovanhemmat.
Lapsuusaikaansa Kansa kertoo muistelevansa ristiriitaisin tuntein.
– Ei se ollut millään tavalla onnellista aikaa. Musta tuli semmoinen aika häiriintynyt lapsi, joka oli täynnä pelkoja ja ahdistusta. Monet särmikkyydet omassa käyttäytymisessä ja erilaiset lastentaudit luonteessa johtuvat varmasti lapsuudessa kokemastani epävarmuudesta. Niistä kaikista peloista ja komplekseista.
Perheen arki oli ideologian sävyttämää. Tapanin paperitehtaalla kolmivuorotyötä tehnyt isä valittiin vuonna 1954 Skdl:n edustajana kunnanvaltuustoon, ja pitkien työpäivien jälkeen hän propagoi aatteen paloa myös kotona omille lapsilleen.
Kansa muistaa, kuinka kylän raitilla isää haukuttiin kommariksi, ja isänsä kunniaa puolustaessaan hän sai usein muilta pojilta selkäänsä. Kotona syvästi uskonnollinen Impi-mummo puolestaan saarnasi hänelle päivät pitkät synnistä ja Jeesuksesta.
Nuoren pojan pää täyttyi isoista ja vaikeista kysymyksistä.
Onneksi oli äiti. Hän jaksoi aina kannustaa ja lohduttaa pahan paikan tullen herkkää esikoispoikaansa.
Kansa kertoo molempien vanhempiensa olleen nuoruudessaan aktiivisia kulttuuri-ihmisiä. Isä opasti Tapania kotimaisen kirjallisuuden ja runouden pariin. Perheessä luettiin ahkerasti muun muassa Aleksis Kiven, Eino Leinon ja Lauri Viidan teoksia.
Tärkeässä roolissa oli tietysti myös musiikki. Kansa muistelee harjoitelleensa äitinsä opastamana muun muassa Oskar Merikannon ja Georg Malmsténin lauluja. Ne olivat tärkeitä hetkiä heille molemmille.
– Hänen rakkautensa oli aina niin varauksetonta ja loputonta. Ja äitihän oli itsekin aivan loistava sopraano ja taitava laulaja, Kansa kehaisee.
Kymmenkesäisenä hän kertoo ihailleensa Sibeliuksen ja Toivo Kuulan kaltaisia säveltäjäsuuruuksia. Lähtemättömimmän vaikutuksen nuoreen Tapaniin teki kuitenkin virolainen ooppera- ja iskelmäkonkari Georg Ots, jonka esimerkin johdattamana hän teini-ikään päästyään alkoi ottaa laulutunteja.
Pian hän huomasi olevansa melko lahjakas solisti itsekin.
Muutamaa vuotta myöhemmin artisti Tapani Kansa oli ehtinyt valloittaa yhtyeineen Helsingin tanssilattiat ja luoda mainetta vauhdikkaana esiintyjänä.
Kultasuoneen hänen onnistui iskeä kolmannella singlellään Delilah. Huhtikuussa 1968 julkaistu kappale kipusi saman tien listan kärkeen ja keikkui ykköspaikalla lopulta puolen vuoden ajan. Hädin tuskin 19 vuoden ikään ennättänyt Kansa kiersi pitkin Suomea oman kesäshow’nsa kanssa.
– Tajusin kyllä heti, että jos siitä ei tule hittiä, niin ei mistään. Piti vaan vetää se kunnolla ja täysillä. Olin muutaman päivän polttamatta tupakkaakin, että ääni varmasti soisi, hän muistelee.
Kansa toteaa olleensa uranosteestaan luonnollisesti onnellinen. Olihan hän saavuttanut tavoitteensa. Sitä hän tosin sanoo katuvansa, että päätti pysyä solidaarisena tuon aikaiselle keikkamyyjälleen. Kansa oli ehtinyt sopia henkilökohtaisista palkkioistaan juuri ennen käsiin räjähtänyttä suosiotaan.
Se korpeaa häntä yhä.
– Eräästä toisesta ohjelmatoimistosta sain kymmenkertaisen tarjouksen. Olisin tienannut ihan uskomattomia summia, mutta päätin kuitenkin pitää kiinni sopimuksesta. Sitä olen kyllä jälkikäteen helvetisti katunut. Olisin pelkästään niillä kesän ansioilla ostanut komean huoneiston Helsingin keskustasta.
Mutta kyllä hän mukaville ansioille jatkossa pääsi, sillä hurja suosio ei näyttänyt laantumisen merkkejä seuraavinakaan vuosina.
Salskean ja hyväkäytöksisen nuoren miehen charmi puri vastustamattomasti suomalaisyleisöön, ja 1980-luvun taitteessa Kansa kuului edelleen suosituimpien kotimaisten poptähtien joukkoon.
Vaikka ei hän itse siitä roolista niin välittänyt; poptähteys oli merkinnyt hänelle ensisijaisesti nopeaa pääsyä hyville ansioille.
Lukuisiin levyttämiinsä Finnhits-klassikoihin hän suhtautuu nykyisin vailla suurempia tunteita.
– Niitä kappaleitahan minä vain esitän. Eiväthän ne ole mitään sydäntä särkeviä taidepaukkuja, eikä niissä ole monesti rytmiikkaa ja melodiaa edes nimeksi. Tietysti sekin tylsistyttää, jos esittää jotain kappaletta tuhansia kertoja. Monet niistä ovat kuitenkin useamman ikäpolven suosikkeja ja siitä olen tienkin vain iloinen.
Omasta tuotannostaan hän kertoo arvostavansa etenkin Lauri Viidan ja Eino Leinon runoihin sävellettyjä lauluja. Sen kaltaista materiaalia hän esittäisi mielellään enemmän.
Oletko saanut mielestäsi tarpeeksi arvostusta taiteilijana?
– Ainoastaan yleisöltäni. Olen ilmeisesti saanut urani aikana liikaa suosiota. En voi keksiä mitään muuta syytä. Tunnustusta tai palkintoa ei ole edes ehdotettu. Eihän minua ole haastateltu edes muusikkojen lehteen, vaikka olen ollut ykkösrivissä jo viisikymmentä vuotta. Se on ihan käsittämätöntä, mutta suomalainen kulttuurielämä on niin sisäänpäin kääntynyttä!
Myös kotimaisen virkavallan toiminta saa hänen kielenkantansa kirpoamaan.
Menneinä vuosina Kansa opittiin tuntemaan laulajanuransa ohella tavallista raskaammasta kaasujalastaan. Kansa tuntui jäävän vähän väliä poliisin haaviin, ja monet ihmettelivätkin, miksei laulajatähti keventänyt vimmaista ajotyyliään useista mittavista sakko- ja ehdollisista vankeusrangaistuksista huolimatta.
Tähän hänellä on tietysti selitys.
Kansa toteaa, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti ollut. Tai tietysti vaihtoehtona olisi ollut ajaa rajoitusten mukaisesti, mutta silloin hän olisi myöhästynyt keikoiltaan. Eikä hän myöskään usko olleensa kaahaajana sieltä pahimmasta päästä. Kansa toteaa joutuneensa virkavallan silmätikuksi. Keikkapaikoilla häntä oltiin monesti ”kyttäämässä monen partion voimin”.
Kaduttaako hurjastelu lainkaan? Kansa pudistaa epäröimättä päätään.
– Ei sellainen kaduta. Kun en ole sen isompaa rikosta tehnyt, en vaarantanut törkeästi kenenkään henkeä enkä kertaakaan ajanut kolaria. Vaikka olen ajanut ainakin kuusi miljoonaa kilometriä autolla!
Siitä hän sanoo sen sijaan olevansa hyvillään, että tuli avoimesti julkisuuteen sairastuttuaan 1990-luvun lopulla kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Kansa kertoo huomanneensa oman esimerkkinsä rohkaisseen myös muita mielenterveyshäiriöistä kärsiviä julkisuuden henkilöitä kertomaan omista ongelmistaan.
Uskotko lapsuuden kokemuksiesi vaikuttaneen sairastumiseesi?
– Siihen en usko. Kyseessä on mitä suurimmassa määrin perinnöllinen ominaisuus, jonka puhkeaminen on hyvin yleistä etenkin taiteilijoilla.
Perheen hän sanoo olevan edelleen elämän tärkeimpiä asioista, vaikka aika, jolloin kaikki asuivat yhdessä, onkin jo takana.
Lapsiaan Kansa toteaa näkevänsä nykyisin melko harvoin ja suhde kirjailija, toimittaja Nina af Enehjelmin kanssa on edelleen läheinen, vaikka pariskunnan pitkäaikainen liitto päättyikin kymmenisen vuotta sitten.
Tuskin tilanne tulee miksikään muuttumaan, hän tuumii parisuhdeasioistaan. Yksinäisyyttä hän kieltää silti tuntevansa. Kansa sanoo, ettei näe arkena muita ihmisiä kuin korkeintaan kaupassa asioidessaan. Kaupungilla hän ei ole käynyt enää pitkään aikaan.
– En haluaisi sanoa olevani epäsosiaalinen, mutta viihdyn parhaiten kotona lukien, klassista musiikkia kuunnellen, uutisia ja urheilua seuraten. Olen kai jollain tapaa erakkoluonne. Vesijuoksua ja uintia käyn sentään treenaamassa viisi, kuusi kertaa viikossa.
Kaipaatko koskaan seuraa?
– En suoranaisesti. Vaikka kai sitä höperöksi tulisi, jos ei koskaan ketään näkisi.
Kansa sanoo olleensa aina luonteeltaan aika ujo, eikä hän oikein viihdy isoissa joukoissa.
– Omaan työhön nähdenhän se on tietysti täysi paradoksi. Mutta kukapa meistä voisi itselleen täysin sopivan ammatin löytää? Aika moni joutuu tekemään paljon isompiakin kompromisseja.
Teksti Ville Hartikainen, kuva Timo Pyykkö
