Norjalaissarjaan perustuva Maniac on kuin monta tv-sarjaa yhden sisällä. Tämän mahdollistaa se, että tapahtumat ovat olemassa lääketestiin tarkkailtavaksi pestautuneiden päähenkilöiden mielessä. Niinpä Maniacissa voidaan olla 1940-luvulla ökykartanon taikuustapahtumassa, Taru sormusten herrasta -tyyppisessä fantasiamaailmassa, 80-luvun amerikkalaisessa pikkukaupungissa tai gangstereiden välienselvittelyä todistamassa. Sarjan reaalimaailman tapahtumapaikka taas on lähitulevaisuuden nuhruisen 80-lukulainen New York. Koelaboratoriokin on köyhän miehen versio Westworldin high end -miljööstä.

Rikkaan perheen syrjittyä, mielenterveysongelmista kärsivää poikaa esittää komediarooleistaan tunnettu Jonah Hill. Hän on kivikasvoisen vakuuttava, mutta show’n varastaa joka jaksossa ihmeen muuntautumiskykyinen ja säkenöivä Emma Stone, joka nauttii silmin nähden taiteellisesta vapaudestaan. Sarjan on ohjannut Cary Joji Fugunaga, jonka meriittilistalta ohjaajana löytyy myös True Detectiven ensimmäinen (ja ainoa järjellinen) kausi sekä tuleva James Bond -elokuva.

Chef’s Tablen viidennen kauden neljässä jaksossa esitellään jälleen kokkeja ympäri maailmaa. Kaikilla on tarina kerrottavanaan, oli se sitten pyrkimys nousta ruokamaailman supertähdeksi tulleen veljen varjosta (veljensä Ferran Adriàn kanssa El Bulli -ravintolassa gastronomista historiaa tehnyt Albert Adrià) tai paperittomien maahanmuuttajien äänitorveksi kohonneesta barbacoa-kokista (Cristina Martinez). Kaikkia kokkeja yhdistää käsityöläisen ylpeys, eikä puolivalmiita töitä yksinkertaisesti hyväksytä, oli kyse pikkukuppilasta tai gourmet-ravintolasta.

Kun Chef’s Tablessa hifistellään oikein kunnolla, ruoat ovat tyystin muuta kuin mihin arkikäsityksemme ravinnosta yltää, ja lisäksi annokset on kuvattu ylväästi kuin kallisarvoisimmat jalokivet. Varoitettakoon siis, että katsoessa saattaa tulla nälkä, eikä se kaapista löytyvä kauraryynipaketti vastaa kaikkiin sarjan herättämiin kulinaarisiin tarpeisiin.

Taavi Soininvaaran romaaneihin perustuva vakoiludraamasarja Ratamo on ensimmäinen suomalainen tv-sarja iäisyyksiin, johon koukuttuu hämmentävän lyhyessä ajassa. Nimihenkilöä esittää suomalaiseen malliin jäyhä Samuli Vauramo, joka selvittää, onko edesmennyt pääministeri luovuttanut valtionsalaisuuksia. Venäjä on tietysti vahvasti kuvassa mukana. Ratamon vastaparina on Saara Kotkaniemen ansiokkaan särmikkäästi esittämä rikospoliisi. Kollegoiden keskinäistä kemiaa ei alleviivata, se vain on.

Ratamon moottori ei turhia yskähtele vaan tarinassa mennään kiirehtimättä mutta ripeästi eteenpäin. Kuvaus on tyylikästä, oli miljöönä luksuskoti tai kaupungin kadut. Näyttelijöistä on erikseen mainittava Jukka Puotila, joka on Supon päällikkönä erinomainen.

Stephen Kingin niin sanottuun Bill Hodges -trilogiaan perustuva Mr. Mercedes hyppää toisella tuotantokaudellaan suoraan sarjan viimeiseen kirjaan. Syy on yksinkertainen: sarjan pääperkele Brady Hartsfield (Harry Treadaway) on vain pienessä roolissa sarjan keskimmäisessä teoksessa Etsivä löytää, ja silkkaa pahuutta edustava hahmo on sarjalle elintärkeä.

Hartsfield makaa koomassa epäonnistuneen pommi-iskun jälkeen, mutta pystyy ohjaamaan ja manipuloimaan ihmisiä mielensä kautta. Alitajunnan tukikohtana ja toimintakeskuksena on kotitalon kellari.

Mr. Mercedes on pohjimmiltaan klassista Kingin hyvän ja pahan vastakkainasettelua, Hartsfieldin ja eläköityneen poliisi Bill Hodgesin (Brendan Gleeson) välistä kamppailua. Molemmat ovat kuin tehty rooleihinsa.

Musiikkivalinnoista huomattavan huvittava on Neil Youngin ’Til the Morning Comes, joka saa tässä yhteydessä aivan uusia sävyjä.

Mayans M.C. on Kurt Sutterin luoma jatko huikean menestyneelle Sons of Anarchy -sarjalle. Tapahtumat sijoittuvat nyt Meksikon ja USA:n väliselle rajalle. Mayans on tuttu jo Anarchysta kilpailevana moottoripyöräkerhona.

Vaikka Sons of Anarchyn taso vaihteli rajustikin, siinä oli parhaimmillaan draivia ja vimmaa, jollaiseen Mayans ei tunnu yltävän. Kerronta on yllättävän verkkaista, ja henkilöhahmoista on vaikea ottaa kiinni useankaan jakson jälkeen. Edes päähahmo EZ (JD Pardo) ei onnistu herättämään kiinnostusta Sons of Anarchyn Jax Tellerin (Charlie Hunnam) tavoin.

Myös toisella tuotantokaudellaan The Deuce on laatutyötä, jollaista toki sopiikin odottaa universumin hienoimpiin tv-sarjoihin kuuluvan The Wiren tekijältä David Simonilta ja kirjailija George Pelecanosilta.

Silti sarja ei vieläkään lähde odotettuun lentoon. 1970-luvun New Yorkin prostituutiosta ja pornoteollisuuden alkuvaiheesta kertova sarja on täynnä herkullisia hahmoja (päänäyttelijät Maggie Gyllenhaal ja tuplaroolia vetävä James Franco ovat briljantteja), skarppia dialogia ja aikakauden musiikkia. Tunnarina kuullaan muokattu versio Elvis Costellon kappaleesta This Year’s Girl.

Kyse voi toki olla myös tertiäärikautiselta tuntuvasta jakso viikossa -tahdista. Jos vain malttaisi odottaa, koko kauden ahmiminen lyhyessä ajassa saattaisi johdattaa yhtä syvälle kuin The Wiren kanssa.

Modernisoitu versio Tom Selleckin aikanaan tähdittämästä toimintasarjasta on myös retro, joskin kiusallisella tavalla. Magnum P.I. briljeeraa näyttävillä toimintakohtauksilla ja ilmeisen avokätisellä budjetilla, henkilöhahmot ja dialogi taas ovat vaivaannuttavia jäänteitä 70–80-lukujen amerikkalaisista tv-sarjoista. Rennonletkeä sanailu ja hampaita kiristyttävä veijarointi tuottavat välitöntä ja sangen tuskallista myötähäpeää.

Niin sanottuna nollaus- tai korjaussarjana Magnum P.I. kuitenkin toimii. Havaijille sijoittuvassa sarjassa on kauniita maisemia ja nopeita autoja, mikä tuntuukin usein riittävän käsikirjoituksen pohjaksi. Toimintaa riittää, ja kaiken siiderimainosmaisuuden keskellä pitää vain hyväksyä, että Magnum P.I. saa jopa muinaisleffoista tv-sarjaksi muokatun Lethal Weaponin henkilöt vaikuttamaan Ingmar Bergmanin draamojen kompleksisilta hahmoilta.

Black Panther on yksi suoratoistopalvelujen vuoden 2018 tärkeimpiä ensi-iltoja. Massiivisen menestynyt elokuva on poikkeuksellinen toimintaleffa siinäkin suhteessa, että se kestää useita katseluita lyhyelläkin aikavälillä.

Marvel-leffojen maailmaan ja tarinajatkumoon löyhästi liittyvä Black Panther on avoimen poliittinen elokuva. Kolmannen maailman maana tunnettu Wakanda on todellisuudessa vauras, suojattu ja muuta maailmaa teknisesti kehittyneempi maa. Tieto Wakandan menestyksen salaisuudesta, ihmemetalli vibraniumista, kantautuu tietysti vääriin korviin.

Ryan Cooglerin ohjaama ja käsikirjoittama supersankari-, scifi- ja fantasialeffan sekä sosiaalisen kommentoinnin kombinaatio on huikea tekninen taidonnäyte. Myös sen musiikki toimii: niin Ludwig Göranssonin afrikkalainen score kuin Kendrick Lamarin hiphop-soundtrack ovat huippulaatua.