Keväällä 2002 Martti Suosalo oli todella väsynyt mies. Hän näytteli Helsingin kaupunginteatterissa, ja isot elokuvaroolit Kulkurissa ja joutsenessa, Klassikossa ja Rentun ruusussa olivat nostaneet hänet maan suosituimmaksi miesnäyttelijäksi. Timo Koivusalon Sibelius-elokuvan kuvaukset olivat alkamassa kahden kuukauden kuluttua.

Menestyksestä huolimatta Suosalolla oli ammatillinen kriisi. Maan vaikutusvaltaisin teatterikriitikko, Helsingin Sanomien Jukka Kajava haukkui maanrakoon Helsingin kaupunginteatterin esityksen Porvari aatelismiehenä, jossa Suosalo esitti pääosaa.

Kajavan mukaan teatterin johtajan olisi pitänyt keskeyttää koko esitys erään kohtauksen jälkeen: Olisin nöyränä pyytänyt yleisöltä anteeksi kohtauksen ja oikeastaan kaiken katsojaa aliarvioivaa kamaluutta ja luvannut maksaa rahat takaisin.

Esityskauden päätyttyä Suosalo näki näytelmän lavasteet teatterin roskalavalla ja tajusi, että näytelmä ei taida jatkua syyskaudella. Näyttelijän jo valmiiksi alavireinen mieli synkkeni entisestään.

Myös Mika Nuojua oli uupunut raskaan talvikauden jälkeen. Hänkin oli Suosalon tapaan saanut neljä vuotta aiemmin kiinnityksen Helsingin kaupunginteatteriin. Keväällä 2002 Nuojua näytteli Michael ­Fraynin Kööpenhaminassa sekä nimiroolissa Vaahtera­mäen Eemelissä. Mainoskuvissa, joita keväällä otettiin syyskauden näytelmiä varten, Nuojua oli kalpea kuin lakana. Työtahti oli kova. Ja lisää oli tulossa.

Teatteriohjaaja Pentti ”Bona” Kotkaniemi oli jo vähän aiemmin aloittanut pohdinnat, mitä seuraavaksi ohjaisi Helsingin kaupunginteatteriin. Toinen kokenut ohjaaja ja kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola kertoi Kiviä taskussa -näytelmästä. Hän tunsi sen, koska hänen näyttelijäpoikansa Sampo Sarkola parhaillaan esitti sitä Pekka Strangin kanssa Svenska Teaternissa.

”Anna se, niin luen”, Kotkaniemi sanoi.

”Kuule, Bona, ei sinun tarvitse edes lukea sitä”, Sarkola vastasi.

Kotkaniemi kuitenkin luki näytelmä­käsikirjoituksen – ja vaikuttui lukemastaan. Kiviä taskussa -näytelmän putoaminen hänen syliinsä oli Kotkaniemestä ”hämmästyttävä yhteensattuma”.

”Olimme Manun [Martti Suosalon] ja Nujun [Mika Nuojuan] kanssa jo pidemmän aikaan lukeneet erilaisia tekstejä, jotka voisi tehdä kahdella näyttelijällä. Luimme esimerkiksi Veijo Meren romaaneja sillä silmällä.”

Mistään ei tuntunut löytyvän tarpeeksi kiinnostavaa materiaalia. Kiviä taskussa -näytelmästä löytyi. Keväällä 2002 Kotkaniemi päätti tehdä näytelmän seuraavaksi syksyksi. Vielä piti saada uupuneet Manu ja Nuju suostuteltua mukaan. Muita näyttelijöitä hän ei edes harkinnut.

Kun Kotkaniemi esitteli näytelmän Suosalolle, tämä oli epäluuloinen. Näyttämökin oli ihan uusi, vähän hankalassa paikassa sijaitseva Teatteristudio Pasila.

Suosalo ennusti mielessään näytelmästä floppia.

Studio Pasilan lämpiö on Martti Suosalolle ja Mika Nuojualle tuttu paikka, melkein toinen koti. He ovat istuneet täällä teatterijulisteilla vuoratussa huoneessa kahdestaan yli 500 kertaa. On maaliskuun puoliväli, ja tunnin päästä alkaa Kiviä taskussa -näytelmän 504. esitys, kevään ensimmäinen.

Kahvia hörppiviä näyttelijöitä väsyttää, mutta se ei johdu tutusta näytelmästä.

”Taas piti valvoa lasten takia”, Suosalo sanoo ja haukottelee.

Nuojua nyökyttelee.

”Meilläkin on oltu jo monta viikkoa räkätaudissa.”

Kun katsomon ovet pian avataan, kaikki istumapaikat täyttyvät. Niin on käynyt jo 11 vuotta. Kiviä taskussa -näytelmän on nähnyt lähes 165 000 suomalaista. Näytelmästä ei tullut floppia, vaan Suomen teatterihistorian suurin menestys.

Kiviä taskussa on irlantilaisen näytelmäkirjailijan Marie Jonesin vuonna 1996 käsikirjoittama. Tarina kertoo kahdesta irlantilaisluuserista Charlie Conlonista ja Jake Quinnista. He työskentelevät avustajina Hollywood-elokuvassa, jota kuvataan miesten kotikylässä, Irlannin maaseudulla. Myös monet muut kyläläiset on palkattu mukaan. Hektinen elokuvanteko panee koko pienen paikkakunnan sekaisin – niin hyvässä kuin pahassa: eräs kylän nuorista tekee itsemurhan. Hän hukuttautuu laittamalla taskunsa täyteen kiviä. Siitä näytelmän nimi: Stones in His Pockets.

Näytelmä on traaginen, mutta samalla julmetun hauska. Suosalo ja Nuojua esittävät näytelmän kaikki 15 hahmoa, salamannopeasti roolista toiseen vaatteita vaihtamatta. Jokin rooli vaatii housujen nostamista kainaloihin tai lakin ottamista päästä pois, mutta muuten näyttelijät muuntuvat eri hahmoksi näyttelijäntyöllä: ilmeillä, äänellä, asennoilla, eleillä, olemuksella. Lavastuskin jää katsojan mielikuvituksen varaan.

Kun Martti Suosalo keimailee Hollywood-kaunottarena, katsoja ei näe yli 50-vuotiasta suomalaista miesnäyttelijää, vaan kauniin filmitähden.

Näytelmä sulatti myös Jukka Kajavan, joka lokakuussa 2002 povasi esitykselle loppuunmyytyjä katsomoita kauas tulevaisuuteen. Ylistysarvio teki tehtävänsä: näytelmä sai lentävän lähdön. Kaikki syksyn esitykset myytiin välittömästi loppuun.

Suosalon ja Nuojuan mielestä Kajavan ylistys oli jopa kiusallista. Hän kun palasi esitykseen muissa kritiikeissään. Ryhmä­teatterin Kaksi kädellistä -näytelmän penseässä arviossa helmikuussa 2003 hän toteaa, että Suosalon näytelmä Kiviä taskussa sentään on aivan toista maata.

Yksitoista vuotta on valtavan pitkä aika. Eroon päättyvät suomalaiset avioliitot kestävät keskimäärin yhtä kauan.

Kun Suosalo ja Nuojua lokakuussa 2002 lopettelivat näytelmänsä ensi-illan ensimmäistä näytöstä ja poistuivat väliajaksi lämpiöön, teatteriyleisö vasta opetteli maksamaan väliaikatarjoilunsa euroilla. Tuolloin Suosalo ja Nuojua olivat kaksi Helsingin kaupunginteatterin näyttelijää, joiden tiet olivat ristenneet useamman kerran, mutta eivät he vielä varsinaisia ystäviä olleet. Kiviä taskussa muutti kaiken. Näytelmästä on tullut iso osa Suosalon ja Nuojuan elämää, mutta samalla heistä on tullut iso osa toistensa elämää.

Kun näytelmän esityksen alkoivat, kummallakin oli kotona kaksi lasta. Sinä aikana, kun he ovat esittäneet Kiviä taskussa -näytelmää, lapsia on syntynyt yhteensä viisi lisää, Suosalolle yksi ja Nuojualle neljä. Suosalon vanha Volvo on vaihtunut tilavampaan Citroëniin. Nuojua on hankkinut Peugeotin rinnalle ”lestadiolaisbussin” eli ison Mercedes-Benzin. Ensimmäisinä esitysvuosina heillä oli tapana käydä esityksen jälkeen oluella, mutta nyt sekin on jäänyt. Nuojua on jopa ollut neljä vuotta täysin raittiina. Perhe ja teatteri ovat vieneet vapaa-ajan, mutta myös yhdistyneet toisiinsa. Martti Suosalo ja hänen puolisonsa Virpi Suutari ovat Nuojuan nuorimpien lasten, kahdeksankuisten kaksospoikien, kummeja.

”Kutsumme näiden vuosien aikana syntyneitä lapsiamme Kiviä taskussa -näyttelijäyhdistykseksi. Pojat jatkavat sitten, kun me lopetamme”, Suosalo sanoo.

Mika Nuojua ja Martti Suosalo ovat molemmat kotoisin Oulusta. Viisi vuotta Suosaloa nuorempi Nuojua oli lukiossa vuonna 1984, kun hän näki televisiosta dokumentin Teatterikorkeakoulun rehtorista Jouko Turkasta. Siinä näytettiin Turkan työtä, kun hän ohjaa näyttelijäopiskelijoita. Karussa jumppasalissa puolapuiden edessä hikoili myös Martti Suosalo harmaissa verkkareissaan. Kyseisen dokumentin ansiosta Nuojua kiinnostui näyttelemisestä. Armeijan jälkeen hän haki teatterikorkeakouluun ja pääsi sisään.

Suosalo oli tuolloin jo niittänyt mainetta näyttelijänä. Esimerkiksi Jouko Turkan kohua herättäneessä Seitsemän veljestä -tv-sarjassa hän esitti yhtä veljestä, Aapoa.

Suosalo muistaa yhä, milloin hän näki Nuojuan ensimmäistä kertaa lavalla. 1990-luvun alussa Nuojua oli mukana teatteriopiskelijoiden esityksessä. Hänellä oli pieni palomiehen rooli.

”Vaikka Mika oli sivuroolissa, oikeassa takanurkassa, hän otti lavan haltuun. Ajattelin, että tuota seuraa mielellään. Jäin esityksen jälkeen aulaan. Oli pakko kiittää häntä”, Suosalo muistelee.

Vaikka noista ajoista on aikaa, sitä ei juuri huomaa miesten ulkonäöstä. Nuojualla on yhä poikamaisen pyöreät kasvot. Suosalo voisi yhä esittää uskottavasti Seitsemän veljeksen Aapoa. Sitä lukuunottamatta, että Nuojua ei enää ole väsymyksestä kalpea, he näyttävät tismalleen samalta kuin Kiviä taskussa -näytelmän käsiohjelmassa, jonka kuvat on otettu keväällä 2002. Jopa miesten hiustyylit ovat pysyneet muuttumattomina. Painoindeksikään ei ole heitellyt.

”On nöyryyttävää, jos esitystauon jälkeen ei mene liivi kiinni”, Nuojua sanoo.

Elintasokummun kasvun vuoksi ei siis uusia pukuja teetetä. Villa­paita, joka on Suosalon päällä käsiohjelman kuvissa, on nyt kauttaaltaan rikki. Takin napit pysyvät hädin tuskin kiinni.

Lavastajilla on ollut puvustajia helpompaa: ainoastaan jousitettuja laatikoita, joilla näyttelijät pomppivat hulvattomassa linja-auto­kohtauksessa, on jouduttu muutamaan otteeseen korjaamaan.

Vuosi ensi-illan jälkeen Suosalo ja Nuojua huomasivat, että näytelmän esitykset eivät taida ihan hetkeen päättyä. Silloin he molemmat uskalsivat jättäytyä freelance-näyttelijöiksi. Kiviä taskussa toi jatkuvuutta, jonka turvin he saattoivat heittäytyä mitä erilaisimpiin projekteihin. Yhtään roolia tai työtä ei ole tarvinnut jättää sen takia väliin.

Suosalo esittää parhaillaan muun muassa Mielipuolen päiväkirjaa vierailevana eri teattereissa ja vetää Brel- ja Vysotski-lauluiltoja. Suosalon helmikuu meni Arto Halosen Isänmaallinen mies -nimisen elokuvan kuvauksissa. Hänellä on elokuvassa pääosa.

Nuojuaa työllistää nykyään Mikkelin teatteri, jonka johtajana hän on. Kun hänet valittiin pestiin syksyllä 2010, näyttelijän ainoa vaatimus oli se, että hän saa esittää kerran viikossa Kiviä taskussa -näytelmää. Se on näytelmä, jonka mukaan suunnitellaan kaikki muut työt. Toisin kuin voisi luulla, se ei ole ollut taakka. Päinvastoin, siitä on tullut näyttelijöille tärkeä henkireikä.

”Käymme ennen esitystä läpi toistemme elämät. Pystymme puhumaan mistä vain. Meidän täytyy pystyä luottamaan toisiimme”, Nuojua sanoo. ”Työtoveruudesta on tullut toveruutta.”

Martti Suosalo sanoo vievänsä Nuojuan kaksospojat matkalle, kunhan nämä kasvavat. Nuojualle tämä tietenkin sopii.

”Mielellään voit viedä vaikka maailmanympärysmatkalle.”

Kiviä taskussa -näytelmästä on tullut heille kuin velipuoli, jonka kanssa pääsee edes hetkeksi arkihuolista eroon. Mutta on velipuolellakin oma äiti.

Käsikirjoittaja Marie Jones syntyi protestanttiseen työläisperheeseen Belfastissa vuonna 1951. Kun hän oli lapsi, hänen äitinsä kävi viikoittain siskonsa luona. Nuori Marie katsoi ja kuunteli, kuinka naiset nostivat jalat pöydälle, joivat portviiniä ja kertoivat toisilleen tarinoita. He kävivät läpi kaikki toiveensa, haaveensa ja surunsa.

”Jos jokin yksittäinen asia on tehnyt minusta käsikirjoittajan, niin nuo kyläilyt tätini luona”, Jones on kertonut Guardian-lehden haastattelussa.

Ennen kuin hän alkoi kirjoittaa näytelmiä, hänestä tuli näyttelijä. 1980-luvun alussa hän oli turhautunut näyttelijä: Pohjois-Irlannin teattereista ei löytynyt rooleja nuorille naisnäyttelijöille. Marie Jones ei jäänyt surkuttelemaan, vaan hän perusti yhdessä neljän muun kolmikymppisen naisnäyttelijän kanssa Charabanc-teatteriryhmän vuonna 1983. He alkoivat kehitellä omia näytelmiä, joissa naisille oli mielekkäämpiä rooleja. Marie Jonesin kontolle sälytettiin yhä enemmän kirjoittamista. 1990-luvulla Jones alkoi kirjoittaa näytelmiä myös muille kuin omalle teatteriporukalle. Stones in His Pockets -näytelmän hän kirjoitti alun perin DubbelJoint Theatre Company -nimiselle teatterille vuonna 1996.

Kahden miehen esitys oli kaukana Charabancin ihanteista. Näytelmä alkoi saavuttaa laajempaa suosiota vasta vuonna 1999. Lontoon West Endissä sijaitsevassa New Ambassadors Theatressa näytelmä osoittautui niin suosituksi, että se siirrettiin isompaan Duke of York’s -teatteriin, jossa sitä esitettiin kolme vuotta useiden näyttelijöiden voimin. Kun näytelmää alettiin esittää Broadwaylla vuonna 2002, Marie Jonesista tuli kuuluisa myös Irlannin ulkopuolella.

Nyt Kiviä taskussa on käännetty kymmenille kielille ja sitä esitetään parhaillaan kaikissa maailman kolkissa, muun muassa Dubaissa. Isossa-Britanniassa näytetään useita versioita. Marie Jones työstää parhaillaan elokuvakäsikirjoitusta.

Jones hämmästeli itsekin äkillistä menestystä Herald Scotland -lehdessä viime kesänä. Miten kahden tuntemattoman näyttelijän, Conleth Hillin ja Sean Campionin, esittämä pienimuotoinen näytelmä voi vetää West Endin ison teatteritalon täyteen illasta toiseen?

Ei se kaikkialla olekaan menestynyt. Jotkut esitykset ovat saaneet nyrpeitä arvioita. Kritiikeissä ei kuitenkaan ole haukuttu käsikirjoitusta, vaan näyttelijöitä ja tyylilajia. Näytelmä vaatii onnistuakseen muuntautumiskykyiset ja tarkkarytmiset koomikot.

Sellaiset kuin Martti Suosalo ja Mika Nuojua.

Hahhahhahhahhahaa… Khhihihhih HIHHIH… Hähehehehee… BUAHHAHHAHHAA… Kuhihikkiihhii… KAHHAHHAHHÄH… Härhärhärhär… Tsirh-tsirh-tsirh… Ghyi-ghyi-ghyi-ghyi…

Studio Pasilan katsomon penkit hytkyvät läpi esityksen. Salissa on ensisekunneista lähtien tasainen äänetön humina, joka syntyy katsojien hymyyn vääntyneistä kasvoista. Kun Suosalo sukii hiuksensa eteen, laskee housut puolireiteen ja laahustaa lavan eteen teinipoikana, joltain katsojalta kajahtaa spontaani persoonallinen riemunilmaisu.

Kun Suosalon esittämä ylipainoinen elokuvaohjaaja mukamas imaisee sisuksiinsa kananmunan sekä espressokupin tasseineen päivineen, koko yleisö räjähtää kollektiiviseen huutonauruun. Nuojuan Erin-hahmo heittää bensaa liekkeihin repliikillä ”siellä muna hinkkaa posliinia”.

Myös lavalla pokka pettää. Martti Suosalo irtoaa roolistaan useammin kuin Mika Nuojua. Suosalo keräilee itseään hetken aikaa rekvisiittana olevan pöydän takana, mutta pian jo tarina rullaa eteenpäin.

Näyttelijän tippuminen ei tunnu haittaavan ketään. Päinvastoin, niin on käynyt kaikissa edellisissä 503:ssa esityksessä.

Huumori uppoaa suomalaisiin teatterikatsojiin. Farssit vetävät aina salit täyteen. Esimerkiksi toista 2000-luvun hittinäytelmää, Tampereella vuonna 2006 kantaesitettyä kepeää Manserock-musikaalia esitettiin yli 300 kertaa.

Kiviä taskussa kuitenkin eroaa monista muista komedioista nimenomaan huumorinsa vuoksi. Se on roisia.

Näytelmä on paikoin puhdasta vitsinkerrontaa. On osuvaa, että Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa on sittemmin alettu esittää suosittua Act!one- stand up -klubia. Teatteriympäristö onkin turvallinen paikka nauraa kaksimielisyyksille. Sellaisetkin katsojat, jotka eivät käy stand up -keikoilla, uskaltautuvat katsomaan näytelmää. Toisaalta näytelmä ei riko raja-aitoja liian rytinällä. Ytimeltään se on perinteinen draamanäytelmä, jossa on selkeä tarina. Tarina vain kerrotaan yllättävällä tavalla. Lajityyppi ei kuitenkaan ole mikään uusi. Kiviä taskussa muistuttaa italialaista vanhaa commedia dell’arte -näytelmää.

Lajityyppi syntyi, kun ammattiesiintyjät kiersivät Italiaa 1500-luvulla. He saattoivat pystyttää kadulle näyttämön ja ryhtyä improvisoimaan. Mukana oli usein karikatyyrisiä hahmoja, roisia dialogia, sketsimäisiä kohtauksia ja villiä tanssia. Täsmälleen samanlaisia elementtejä löytyy Kiviä taskussa -esityksestä.

”Pohjimmiltaan tämä on karnevalistinen esitys”, Suosalo sanoo.

Yhdysvaltalainen naurututkija Robert Provine on esittänyt, että valtaosa naurustamme on sosiaalista liimaa, ei vain reagointia vitsiin. Käsittelemme tunteita nauramalla. Ja teatterissa kollektiivinen nauru ja tunne vahvistuvat. On lupa nauraa vapautuneesti.

”Eräässä esityksessä oli eturivissä nainen, joka räjähti nauramaan niin, että hän meni ihan kaksin kerroin. Ja, tonk, hän löi päänsä lavan reunaan. Hänellä oli punainen otsa koko loppuesityksen ajan.”

Pentti Kotkaniemi muistaa, kuinka hän istui katsomossa presidentti Tarja Halosen vieressä talvella 2002. Jo viiden minuutin kuluttua Kotkaniemen piti kuiskata Haloselle.

”Älä helvetti noin kovaa naura. Jengi katsoo.”

Muutaman kerran esitys on pitänyt keskeyttää, kun astmaatikko on saanut naurukohtauksen ja hänet on jouduttu viemään ambulanssilla sairaalaan.

Aina ei katsomosta kuulu hirnuntaa. Suosalo ja Nuojua muistavat elävästi, kuinka muutama vuosi sitten erään yrityksen työntekijöille järjestetyssä näytöksessä toimitusjohtaja halusi sanoa alkusanat ennen esityksen alkua.

”No niin, tervetuloa. Mukavaa, että teitä on näin paljon. Yhtiön vuosi on mennyt siihen malliin, että tulemme irtisanomaan seuraavassa kokouksessa kolmanneksen työntekijöistä. Ei muuta kuin hyvää teatteri-iltaa”, Suosalo muistaa toimitusjohtajan sanoneen.

”Sehän sanoi vielä, että päästetään pojat lauteille”, Nuojua lisää.

”Se oli todella hiljainen esitys”, Suosalo kertoo.

”Oikein kuuli, kuinka katsomossa laskettiin kolmeen, 1-2-3-1-2-3”, Nuojua sanoo.

Myös näytelmän maine voi selittää suosiota. Kiviä taskussa on synnyttänyt itseään ruokkivan menestyksen. Sitä käydään katsomassa yhä uudelleen osittain siksi, että ihmiset haluavat tietää, miksi se on niin suosittu. Samasta syystä samat videot pysyvät YouTubessa suosituimpien videoiden kärjessä. Ja samasta syystä osa katsojista haluaa nähdä sen aina uudelleen.

”Se vaikutti minuun tosi syvästi. Tiesin heti, että ei jää yhteen kertaan”, helsinkiläinen Kari Blom kertoo puhelimessa kesken työpäivänsä ruokatauon. Itellan asiakas­palvelussa työskentelevä Blom on nähnyt Kiviä taskussa -näytelmän 17 kertaa.

Ennen vuotta 2002 Blom oli nähnyt elämässään yhteensä kolme teatteriesitystä. Hän oli tuolloin 46-vuotias. Sitten elokuussa 2002 Marco Bjurström ohjasi Peacock-teatteriin Grease-musikaalin. Elokuva ja levy olivat Blomille tuttuja 1970-luvulta, joten hän halusi nähdä tämän uuden version. Esitys hurmasi Blomin välittömästi. Hän kävi katsomassa sen 11 kertaa. Samana syksynä Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoon tuli myös Kiviä taskussa. Entisestä jääkiekkofanista tuli myöhäisellä iällä kertaheitolla teatterin suurkuluttaja, joka käy vähintään kerran viikossa teatterissa, yhteensä noin 80 kertaa vuodessa. Hän katsoo kaikki Helsingin kaupunginteatterin esitykset. Tietty, pitäähän HIFK-fanilla olla ”kotikaukalo” myös teatteritaloissa. Kiviä taskussa -näytelmään hän varaa aina paikan heti, kun uuden esityskauden liput tulevat myyntiin.

”Se vain kolahti. Vaikka näytelmässä saa nauraa koko ajan hahmojen toilailulle, se on samalla traaginen. Ei pelkkä farssi, ja suru oikeasti koskettaa. Siinä on kohtauksia, joissa välillä meinaa isolle miehelle tulla kyynel.”

Hän uskoo, että näytelmän sanoma on tärkeä syy sen suosioon.

”Näytelmän loppu on positiivinen: aina on toivoa. Se antaa toivoa meille kaikille.”

Kari Blom on oikeassa. Geneerisellä farssilla ei voi olla samanlaista puhdistavaa vaikutusta kuin tragikomedialla.

Mika Nuojua kertoo läheisestä naisesta, jonka oma lapsi oli kuollut.

”Hän ei ollut vuoteen nauranut eikä käynyt missään. Sitten hän tuli katsomaan Kiviä. Esityksen jälkeen hän sanoi minulle, että esitys palautti hänen elämänuskonsa. Monet muutkin ovat tulleet sanomaan, että tarina on auttanut heitä.”

”Sama homma. Näytelmä itsessään on lohduttava”, Suosalo sanoo.

”Aina ympäriltä joku tippuu. Toisten täytyy jatkaa eteenpäin”, Nuojua jatkaa.

Esiintyjät muistavat tarkasti myös ensimmäisen näytössyksyn esitykset. Näytelmän ensi-iltaa edeltäneen viikon perjantaina pommi surmasi seitsemän ihmistä Kauppakeskus Myyrmannissa Vantaalla. Mika Nuojua kertoo, kuinka varsinkin näytelmässä itsemurhan tehnyttä Sean Harkinia luonnehtinut repliikki ”hän eli sellaista virtuaalielämää” vaikutti yleisöön.

”Kollektiivisen surun ja kauhun aisti lavalle asti”, Nuojua sanoo.

Studio Pasilan viereisen Messukeskuksen pää­ovista valuu vanhuksia ulos. Kaikilla on lääkeyhtiö Orionin muovikassit käsissä. Yhtiön vuosikokous on juuri päättynyt.

Martti Suosalo huomaa kaksi vieretysten köpöttelevää miestä. Toinen on toista päätä pidempi, toinen on vähän pyylevämpi.

”Nuju, katso noita, he voisivat olla kuin me”, Suosalo tokaisee.

Heitäkin on kutsuttu majakaksi ja perävaunuksi. He ovat kaksi erilaista hahmoa, jotka täydentävät toisiaan. Martti Suosalo on nyt 51-vuotias. Nuojua täytti maaliskuisena haastattelupäivänä 46 vuotta. Kauanko te oikein aiotte jatkaa tätä?

”Muutamia vuosia”, Nuojua sanoo.

”Niin kauan kuin paikat kestävät.”

”Ehkä kymmenen vuotta. Ei eläkeiässä ehkä enää kehtaa”, Suosalo toteaa ja jatkaa:

”Näytelmähän muuttuu sitä traagisemmaksi, mitä vanhemmaksi me tulemme.”

Helsingin kaupunginteatterillakaan ei ole mitään halua viheltää peliä poikki. Miksi olisikaan, kun näytelmän täyttöaste on yhä 100 prosenttia. Keskimäärin puhenäytelmissä se on noin 70. Kiviä taskussa pitää käytännössä Studio Pasilaa pystyssä.

Mutta miksi, miten te jaksatte tätä samaa vuodesta toiseen?

”Olen ottanut tämän näyttelijätyön harjoituksena. Eiväthän näyttelijät harjoittele teatterikoulun jälkeen. Oma ammattitaitoni pysyy tämän avulla yllä”, Suosalo sanoo. ”Käytän kaikkia tämän näytelmän hahmoja muissa rooleissa. Oikeastaan, tämä on kaikki, mitä osaan. Tässä on mun perushahmot, joita varioin muissa näytelmissä.”

”Oma näyttelemiseni on syventynyt ja parantunut, rauhoittunut”, Nuojua komppaa.

Näyttelijät myös tuovat esitykseen hahmoja muista näytelmistään. He testaavat niitä. Nuojua sanoo huomanneensa heti, kun Suosalo oli aloittanut Mielipuolen päiväkirja -näytelmän harjoitukset.

”Manun silmät pyörivät päässä. Jaahas, taas on käyty hullujenhuoneella.”

Ohjaaja Pentti Kotkaniemi uskoo, että näyttelijät itse ovat suosion salaisuus. Uutuudenviehätys lähtee heistä.

”Ei kukaan näyttelijä jaksa esittää yhtä ja samaa viittäsataa kertaa. Kundit ovat pitäneet tuoreena sillä menetelmällä, että he vähän pelaavat materiaalin kanssa. Kumpikaan ei etukäteen tarkkaan tiedä, mitä esityksessä tapahtuu. He improvisoivat joka ilta jotakin.”

Nuojua ja Suosalo ovat aiemmin pelanneet jalkapalloa yhdessä, eikä esittäminen oikeastaan eroa siitä. He antavat välillä vaikeita syöttöjä ja katsovat, miten vastapeluri reagoi.

”Me sparrataan toisiamme”, Nuojua sanoo.

Heidän on oltava valppaina, herkkinä. Ja juuri siksi he repeilevät.

Ennen 504. esitystä kaksi nuorta naista selasi katsomossa käsiohjelmaa.

”Tämä on mennyt jo monia vuosia täällä.”

”Menee sitten varmaan aika rutiinilla”, toinen sanoo ja tuhahtaa perään: ”Miten tylsää.”

Kun ensimmäinen näytös loppuu ja valot syttyvät katsomoon, nainen painelee naurun kastelemia silmiä paperilla. Ei mennyt rutiinilla.

Esityksen jälkeen Martti Suosalo ja Mika Nuojua ovat hikisiä ja heidän polviaan särkee. Kumpikin on rikkonut ne näytelmän riverdance-kohdassa, Suosalo vuonna 2003 ja Nuojua kaksi vuotta myöhemmin.

Polvet korjattiin. Ehkä ne kestävät vielä toiset 500 esitystä.

Image 199 | toukokuu 2013