New Yorkissa kaikki on asettunut paikoilleen. Kirja on juuri tullut painosta ja kuraattori Jody Graf on saanut Queensissa sijaitsevaan Museum of Modern Artin PS1-yksikköön avautuvan suomalaistaiteilija Iiu Susirajan näyttelyn rakennettua valmiiksi. Zoom-palavereja, puheluja ja sähköposteja on sinkoillut tiuhaan tahtiin jo kuukausien ajan. Niissä on ollut tiiviisti mukana myös Susirajan suomalainen galleristi Frej Forsblom.

Iiu Susirajan retrospektiivinen yksityisnäyttely MoMAssa on avautumassa pian. Näyttelyn kuraattori Jody Graf on kertonut Apu-lehdelle sähköpostitse haluavansa esitellä yhdysvaltalaisyleisölle Iiu Susirajan tuotannosta tämän varhaisempia töitä. Teoksia, jotka eivät ole vielä saaneet ansaitsemaansa huomiota kansainvälisesti. Näyttelyn yhteyteen on koostettu taiteilijan tuotantoa käsittelevä kirja.

Show on ensi-iltaa vaille valmis. Mutta itse taiteilijaa ei näy New Yorkissa. Missä hän on?

Mitä näin historiallisella hetkellä tekee taiteilija Iiu Susiraja? Hän ei ole matkustanut New Yorkiin valvomaan oman suuren näyttelynsä ripustusta MoMAan. Hän ei ole lähdössä myöskään näyttelynsä avajaisiin.

Ei, hän viettää aikansa visusti kotonaan Turussa. On huhtikuu ja Iiu Susiraja iloitsee lisääntyvästä valon määrästä. Susiraja rakastaa kevättä. Nyt hän on videopuhelussa ja kertoo kuulumisiaan.

– Olen tässä kuivatellut yhtä pulla­pitkoa. Sen pitää kuivua, jotta se kestää käsittelyä. Otan huomenna vielä kaksi uutta valokuvaa. Lähetän ne melkein saman tien tulostettavaksi ja kehystettäväksi Ninolle Losiin, taiteilija kertoo videopuhelussa.

Niin, Susirajalta on avautumassa tänä keväänä toinenkin näyttely New Yorkiin. Siinä näyttelyssä nähdään tuoreita valokuvia ja 3d-tulostettuja veistoksia – ja jos aikaa riittää, myös Susirajan tekemiä seinäreliefejä. Näyttely avaa nykytaidegalleristi Nino Mierin uuden tilan New Yorkin Tribecassa. Mier on Susirajan yhdysvaltalainen galleristi, jolla on kaksi galleriaa New Yorkissa, neljä Los Angelesissa ja kaksi Brysselissä.

– Hänet minä löysin, kun panin Instagramiin ilmoituksen, että tarvitsen uuden galleristin. Nino otti heti yhteyttä ja ihmetteli, että eikö minulla muka ole galleristia. Hän oli kuulemma seurannut uraani jo vuosia.

Mikä Iiu Susirajan töistä tekee niin erityisiä, että hän on noussut kotimaansa keskeisimmäksi valokuvataiteilijaksi? Sellaiseksi, joka pitää merkittäviä näyttelyitä taiteen mekassa New Yorkissa?

Siihen kysymykseen hän ei itse osaa vastata. Paljon on ainakin ehtinyt tapahtua niiden viidentoista vuoden aikana, kun hän on omakuviaan ottanut.

Susiraja itse sanoo, että hänen teoksissaan keskeistä on keho, miljöö ja esineet. Esineet ovat usein ruokia, kuten vaikka se keittiössä kuivuva pullapitko.

– Silloin kun aloitin, kehopositiivisuudesta ei puhuttu mitään. En ajatellut ollenkaan sellaisia asioita.

Kehopositiivisuudesta kuitenkin puhutaan Susirajan taiteen kohdalla edelleen, samoin feminismistä. Taiteilijaa itseään ei haittaa, mitä merkityksiä katsojat ja taiteentutkijat hänen töihinsä liittävät.

– Kyllä niistä teemoista puhua saa, mutta en minä itse niistä puhu. Ymmärrän sen, että kuvistani käy ilmi, että niissä on isokokoinen ihminen. Itselleni kehoni on taiteessa ikään kuin yksi työkalu. Se on yksi kuvien esineistä. Keho nostetaan jalustalle ja siihen liitetään jotain, kuten vaikka se pullapitko, hän nauraa.

Kaikki alkoi Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kansijutusta vuonna 2011, eikä vauhti ole sen jälkeen hiipunut. Huvittavaa kyllä, kun julkisuus oli kuumimmillaan, Susiraja tienasi todella vähän. Apurahoja hän ei uransa alussa saanut. Julkisuuden määrä ei merkinnyt muhkeaa tiliä, eivätkä ne ole yhteismitallisia edelleenkään.

– Lasipalatsin galleriassa vuonna 2010 myin myöhemmin kulttimaineen saaneita Hyvä käytös -sarjan vedoksia alle kolmellasadalla, eikä kukaan ostanut niitä. Minulla ei silloin ollut galleristeja, joten en myynyt juuri mitään. Nykyään valokuvistani tehdään viiden kappaleen painoksia ja tulosteet maksavat vähintään 5 000 euroa kappaleelta.

Silti edelleen saattaa kulua kuukausia niin, ettei yhtäkään työtä mene kaupaksi. Joskus taas voi mennä useita kerralla. Taiteilijan ja galleristin yhteistyöhön kuuluu, että galleristi perii jokaisesta myymästään teoksesta 50 prosentin komission. Toisaalta myös teosten tulostus- ja kehystyskulut jaetaan yhdessä.

Viimeiset vuodet Iiu Susiraja on työskennellyt viisivuotisen taiteilija-apurahan turvin. Hän kertoo lähettäneensä uuden hakemuksen seuraavasta taiteilija-apurahasta haastattelua edeltävänä arkipäivänä.

– Jos en saa sitä, niin kyllä se sitten vähän noloa on. Ei minulle, vaan joillekin muille, hän sanoo ja tarkoittaa apurahan myöntäjiä.

Susirajalta haastattelun saaminen ei ole kovin helppoa. Hän kertoo sanoneensa haastattelupyynnöille koko kevään pääosin ”ei!”. Haastattelusta päästiin yhteisymmärrykseen vain aiemmin keväällä Suomen Kuvalehden kanssa, nyt myös Pohjoismaiden Voguen sekä Apu-lehden kanssa. Tämänkin haastattelun hän jo kertaalleen perui.

Mutta nyt keskustelemme livenä video-yhteydellä. Minä kotonani Turussa, Iiu kilometrin päässä minusta, myös kotonaan Turussa.

Ero valokuvissa pullapitkoa totisena katsovan Iiun ja livenä videohaastattelussa juttelevan Iiun välillä on melkoinen. Hänhän on tosi hauska ja eläväinen.

Valokuvateoksissaan hän katsoo ilmeettömästi kameraan, eikä hymyile, koskaan. Kuvissa patonkien, makkaroiden, tomaattien, vessanpytyn renkaan tai ruohonleikkurin kanssa nähtävä Iiu-hahmo on alkanut elää omaa elämäänsä. Se on vuosien varrella alkanut muistuttaa sekoamispisteessä olevaa kotiäitiä. New Yorkissa tänä vuonna avautuvissa näyttelyissä hahmo vaikuttaa entistä sekopäisemmältä, sillä Iiun katseeseen on tullut uutta toljottavuutta.

– Se johtuu siitä, että hankin salaman. Silmäni rävähtävät kummallisella tavalla auki, kun se räpsähtää hämärässä huoneessa. Valitsen kuvista aina sen, jossa on asennetta eniten.

Taiteilija on huomannut jännän asian tavatessaan ihmisiä. Yleensä muiden huomio kiinnittyy siihen, kuinka iloinen ihminen hän onkaan oikeasti, luonnossa. Silti he pitävät kuvien Iiua enemmän totena. Se valokuvien Iiu-hahmo kun on moneen kertaan kehystetty, rajattu ja nostettu seinälle katsottavaksi, toisin kuin elävän elämän Iiu. Kuvan todellisuuteen uskotaan enemmän kuin elävään ihmiseen.

– Sitä mä olen miettinyt, että milloin se loppuu. Se, että ihmiset ottavat nykyään niin paljon kuvia itsestään ja katsovat toistensa kuvia. Loppuukohan se ikinä?

Videoyhteyden päässä Iiu Susiraja on mitä miellyttävin. Aito ja nauravainen. Ja vaikka tietysti yritin päästä tapaamaan hänet kasvotusten ja kinusin lehdellemme Iiun henkilökuvausta tuloksetta, on taiteen kokija, ammattilainen ja ihminen sisälläni salaa tyytyväinen siihen, kuinka voimakkaasti Iiu puolustaa tilaansa keskittyä työnsä perusasiaan – taiteen tekemiseen.

Huomaan miettiväni, että voi kunpa ihmiset muillakin aloilla ryhtyisivät yhtä peräänantamattomasti kapinaan turhuutta vastaan, saisivat vapautettua aikaansa siihen, että voisivat tehdä ammattinsa perustehtävän laadukkaasti. Siitä tässä kaikessa on nimittäin Susirajalle pohjimmiltaan kyse.

– Haluan säilyttää totaalisen mielenrauhan. Pidän itseni täysin irti taidemaailmasta. Näyttelyitteni kritiikit minä luen. Sehän on taiteilijalle kuin palkkapäivä, kun työstä ilmestyy kritiikki. Ei se tietystikään siltä tunnu, jos se on huono. Ja onhan kriitikoissakin eroja, mutta kyllä taidekritiikeissä usein on totuuden siemen.

Susirajan taipumus säilyttää vankasti oma tilansa ei vaikuta haittaavan hänen uraansa, päinvastoin. Moseum of Modern Artin kuraattori Jody Graf kertoo arvostavansa taiteilijan päätöstä olla saapumatta omiin avajaisiinsa.

– Minusta on hienoa, että hän osaa säilyttää tilan ja ajan itselleen, jotta hän voi jatkaa taiteensa tekemistä. Hänen työtapansa on täysin omanlaisensa, eikä hän anna ulkopuolisten paineiden tai taidemaailman keskustelujen vaikuttaa itseensä. Hän asettaa itse ehdot sille, miten hän osallistuu taiteensa tekemiseen ja maailmaan hänen ympärillään.

Susiraja on aiemmin kertonut olleensa aina ujo. Silloin kontaktit jäävät helposti ottamatta, sillä oma rauha tuntuu helpoimmalta. Nyt taiteilija sanoo tykänneensä jo lapsena kävellä metsissä mieluiten yksin. On hän sisäänpäinkääntyneisyydestään ollut joskus huolestunutkin.

– Mietin kauheasti opiskeluaikoina Turun Taideakatemiassa, että kaatuuko koko urani siihen, että sanon aina ei. En tule avajaisiin, en tule sinne, en tule tänne… Sitten opettajani Renja Leino sanoi, että älä mieti sitä noin. Sehän voi olla jopa tavaramerkkisi. Ja nyt kun olen saanut pikkuisen nimeä, minä voin jo sanoa, että en tule. Minullahan on galleristeja sitä varten, että he edustavat minua.