Tai sitten, minun tapauksessani, kirjallisuudesta.

Olen kehunut tämän lehden kirjakolumneissani niin monta norjalaista kirjailijaa, että odottelen suurlähetystöstä jo vähitellen jonkinlaista vienninedistämismitalia. Lopulta päätoimittajakin kiinnitti asiaan huomiota ja ilmoitti lähettävänsä minut paikan päälle tekemään juttua norjalaisen kirjallisuuden erinomaisuudesta.

Ehdotin kohteeksi Stavangeria. Olin ollut kaupungissa kerran aiemmin, syyskuussa 2012. Kirjani Seitsemäntoista, Sytten, oli keväällä julkaistu Norjassa. Vierailtuani ensin toukokuussa Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleilla sain kutsun Stavangeriin jatkamaan juhlia.

Miten ihanaa siellä olikaan! Kirjani ei herättänyt mainittavaa kiinnostusta, mutta mitäpä siitä. Festivaalit olivat hienot. Nautin parista hassusta esiintymisestäni ja leppoisasta aikataulustani. Vuonon perukoille asettunut sikamaisen vauras kaupunki kylpi syysauringon pehmeässä valossa, loisti kuin jalokivi pahalta maailmalta suojassa, ja kaikki oli idyllistä ja turvallista ja kaunista ja miellyttävän kulturellia, olihan meneillään kirjallisuusfestivaali. Norja tuntui paratiisilta, sekä kirjailijalle että ihmiselle.

Sinne siis uudestaan, samaan kaupunkiin, samoille festivaaleille. Stavanger on sattumalta sopivasti myös Tore Renbergin, tuoreimman norjalaisen kirjallisen ihastukseni kotikaupunki.

Tällä kertaa on sateisempaa kuin viisi vuotta sitten. Vuonon vesi ei kimaltele, vuoria ei näy. Tasainen sumupullotihku yltyy välillä kohtisuoraan taivaalta Bemareiden ja Teslojen reunustamille kaduille putoaviksi vesiryöpsähdyksiksi. Öljykaupungissa on syksy, ja kuulemma kaiken lisäksi lama.

Mietin, miten se on mahdollista. Juuri äsken luin uutisista norjalaisten öljyrahaston arvon ylittäneen 1 000 miljardia dollaria. Käytännössä kaikki muut maailman rikkaistakin maista elävät velaksi, mutta norjalaisilla on säästötilillä 150 000 euroa jokaista kansalaistaan kohti. Ajatus taantumasta täällä ei saa välittömästi kyynelehtimään. Totta se Renbergin mukaan silti on.

”Kuvittelimme täällä Stavangerissa olevamme koskemattomia, mitkään aiemmat heilahdukset eivät olleet yltäneet tänne asti. Niinpä meistä ei tullut vain rikkaita. Meistä tuli naurettavan rikkaita. Raha valui alaspäin, hotelli- ja ravintolabisnekseen, kauppoihin, jopa kulttuurialalle. Firmojen juhlabudjeteissa ei ollut mitään kattoa. Minäkin sain erikoisia puheluita. Tore, tuletko vähän lukemaan otteita kirjastasi, saat 50 000 kruunua. Ai että tulenko? No totta kai tulen.”

Sellaisista juhlista seuraa tietenkin krapula.

”Pari vuotta sitten moukari iski. Öljyalan insinöörejä on työttömänä. Asuntojen arvot ovat laskeneet ja ihmiset pulassa lainojensa kanssa. Tunnelman muutoksen todella huomaa. Kirjailijalle tilanne on toisaalta mielenkiintoinen, vähän kuin osallistuisi hautajaisiin. Traagiset tapahtumat ovat mielenkiintoisempia kuin onnelliset.”

Renbergin kirjojen Stavanger ei tosin tähän astikaan ole ollut pelkästään periporvarillinen onnela. Hänen suomeksi julkaistut kirjansa Huomenna nähdään (2016) ja Iskuja joka suunnasta (2017) törmäyttävät kaupungin hyvinvoivan keskiluokan sen alamaailman edustajien kanssa. Kyse on eräänlaisista rikosromaaneista, mutta Norjassa jo kolmanteen osaan ehtineessä kirjasarjassa Renberg lähestyy genreä ennakkoluulottomin ottein.

Koko laaja maailma lähti versomaan muutaman liuskan tekstistä, jonka Renberg kirjoitti kymmenisen vuotta sitten umpirakastuneen teinitytön äänellä, hetkellisen inspiraation vallassa. Ensin se hävetti häntä.

”Se näytti nuortenkirjallisuudelta, ei vakavasti otettavalta. Ajattelin, etten varmasti voita tällä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoa. Samaan aikaan olin innoissani. Tunsin olevani kosketuksissa johonkin todelliseen ja puhtaaseen – niihin syihin, joiden vuoksi alun perin lukijana innostuin kirjallisuudesta.”

Ääniä ilmaantui vähitellen lisää. Teinitytön umpimielinen, melkein pelottava poikaystävä. Pelivelkoihin ajautunut perheenisä. Lapsensa unohtanut uraäiti. Panoraaman hauskimpia mutta myös surullisimpia hahmoja ovat stavangerilaiset pikkurikolliset: elokuviin, roskaruokaan ja omalaatuiseen filosofointiin mieltyneen Jan Ingen johtama erikoinen perhekunta, joka elää omaa elämäänsä järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Sen innoittajana toiminut myyttinen Tjensvollin jengi kylvi kauhua kaupungin kaduilla Renbergin nuoruusvuosina 1980-luvulla.

”Aiemmissa kirjoissani olin kirjoittanut enimmäkseen kaltaisistani ihmisistä, omasta yhteiskuntaluokastani. Se oli alkanut kalvaa minua. Halusin kuvitella tämän itselleni vieraan todellisuuden. Millaista heidän elämänsä on, aivan arjen tasolla? Millaista on keski-ikäistyä rikollisena? Vaalia parisuhdetta, saada ehkä lapsia? Miten he päivänsä viettävät?”

Omakohtaisen kokemuksen puutetta Renberg paikkasi tunnollisella taustatyöllä. Hän teki vierailukäyntejä vankilaan ja jutteli taparikollisten, heidän asianajajiensa ja poliisien kanssa. Kun yleistä tietoa ja pieniä yksityiskohtia oli riittävästi, hän tunsi pystyvänsä siihen mihin kirjailijana yleensäkin: eläytymään henkilöidensä elämään.

”Lukijathan kysyvät usein, miten on mahdollista, että kirjoitat vaikkapa teinitytön tai eläkeläisrouvan äänellä. Kysymys on minusta aina ollut hassu. Jos en kirjoittaisi, en olisi kirjailija. Siihenhän koko homma perustuu.”

Taustatyö on varmasti ollut tärkeää, samoin kyky eläytyä. Minuun suurimman vaikutuksen näissä kahdessa lukemassani Renbergin kirjassa tekee kuitenkin niiden irtonaisuus. Tulee olo, että kokenut ja lukenut kirjailija päästää itsensä irti, ylittää kenties joitakin aiemmin itselleen asettamiaan rajoja. Teksti kulkee rennosti, huumorin höystämänä mutta perimmäistä kipeyttään kadottamatta.

Renberg itse sanoo pyrkineensä jonkinlaiseen kaksoisvalotukseen, periaatteessa realistiseen romaaniin, joka kuitenkin irtoaa realismin ahdistavimmista puitteista.

”Jos pääsee sille tasolle, pystyy tekemään mitä tahansa. Kieli vapautuu. Kaikki vapautuu. Homma alkaa todella kulkea. Tunsin myös kirjoittavani kirjaa, jollaista ei aiemmin ollut kirjoitettu. En tietenkään väitä keksineeni mitään kokonaan uutta. Näissä kirjoissa on vähän William Faulkneria. Vähän Fucking Åmålia. Vähän Coenin veljesten elokuvia. Elementit ovat tuttuja, mutta yhdistelmä uusi, ainakin minulle.”

Itse kirjoittaminen oli Renbergin mukaan paikoitellen puhdasta iloa, etenkin ensimmäisen osan kohdalla. Jos julkaistujen teosten määrästä voi jotain päätellä, se ei tosin aikaisemminkaan ole ollut hänelle mitenkään tuskaista.

”Minulla on aina ollut kyky pitää kirjoittamastani. Se on eräänlainen lahja ja ehkä tuotteliaisuuteni salaisuus. Sitä paitsi olen kärsimätön. Pidän kirjoistani kirjoittaessani niitä, en enää välttämättä sen jälkeen kun ne on julkaistu. Sitten haluan tehdä taas jotain muuta.”  

Paljon Renberg on tosiaan ehtinyt. 23-vuotiaana kehutulla postmodernistisella romaanilla debytoinut kirjailija on uransa aikana julkaissut paitsi eri genrejä kartoittaneita romaaneja, myös esseitä ja lastenkirjoja. Näytelmien ja tv- ja elokuvatöiden luettelo on pitkä. Tuotteliaisuus ei rajoitu pelkästään sanataiteeseen, Renberg on julkaissut myös soololevyn ja keikkailee sekä kirjailijana että muusikkona. Kovin paljon aktiivisempaa ja monipuolisempaa norjalaisen kulttuurikentän toimijaa olisin tuskin haastateltavakseni voinut löytää.

”Niin, millä sen selittäisin? En ole maanis-depressiivinen, mutta jotain sen suuntaista minussa on. Joinakin jaksoina tunnen olevani kosketuksissa lähes yliluonnollisiin voimiin. Herään aamulla ja ajattelen pystyväni mihin tahansa. Ja sitten tietenkin jossain vaiheessa palaan maan pinnalle, mikä on aina yhtä ikävää.”

Renbergin analyysi itsestään tuntuu tutulta. Se vastaa kuvaa, jonka Knausgård piirtää parikymppisestä Toresta Taisteluni-sarjan viidennessä osassa. Totta se on: norjalaisen kirjallisuuden ihmettä käsittelevässä jutussa on päästy tähän asti mainitsematta Knausgårdia. Toteemia on kuitenkin mahdotonta sivuuttaa. Ainakaan minä en ole onnistunut siinä. Olen osallistunut lukemattomiin Knausgård-keskusteluihin sekä radiossa, kirjakaupoissa että yksityistilaisuuksissa, kirjoittanut ja puhunut hänestä jo kyllästymiseen asti, joskus jossain määrin tympääntyneenä ajatellut, ettei hän nyt niin ihmeellinen ole, mutta kyllä hän on, jokseenkin ihmeellinen – hän tai pikemminkin hänen kirjansa. Min Kampin jälkeen koko kirjallinen maailma tuntuu olevan vähän eri asennossa muuallakin kuin Norjassa.

”Ystäväni on muuttanut maailmankirjallisuutta. Se on ällistyttävää, ja olen siitä iloinen ja ylpeä. Hän on briljantti. Ja vaikka tämä kuulostaa jälkiviisaalta, aavistin jo silloin, että hän tekee jotain äärimmäistä. Hänen kykynsä ovat tarkkaan rajatut, on paljon sellaisia perinteisiä kirjailijan taitoja, joihin hän ei pysty, mutta hän löysi aivan oman tapansa kirjoittaa ja onnistui kiteyttämään jotain aivan olennaista ajastamme. Hän on aikakautemme ääni, eikö olekin?” Renberg kysyy.

Taisteluni-sarjan Tore on täynnä energiaa – valoisa, syntymähumalainen nuorukainen, joka tosiaan tuntuu pystyvän kaikkeen, mihin keksii tarttua. Kaiken lisäksi Tore on sosiaalisesti taitava ja toisin kuin Karl Ove näyttää viihtyvän omissa nahoissaan. Niin kirjassa kuin kasvotustenkin mies vaikuttaa mutkattomalta, oikeastaan onnelliselta.

”Mitä on onni? Ei, ei kyse ole onnellisuudesta. Se on vain toisenlaista energiaa. Erilaista polttoainetta. Joidenkin kirjailijoiden polttoainetta on kärsimys. He kantavat tuskaansa ylpeänä kuin kruunua, vaalivat sitä, imevät siitä luomisvoimansa. Minä toimin ilmeisesti jotenkin toisin.”

”Mutta jollain lailla meidän vastakkaiset luonteemme sopivat yhteen. Olimme nuoria molemmat, mutta minä häntä vielä neljä vuotta nuorempi. Karl Ovehan oli todella lahjakas jo silloin, mutta niihin aikoihin myös erittäin ujo ja epävarma. Ei välttämättä mitään helppoa seuraa, joskus ja joillekuille suorastaan pelottava. Ja hänen itsekritiikkinsä oli todellakin halvaannuttavaa. Hän oli itse pahin vihollisensa. On totta, että kirjoittaminen oli minulle helppoa ja hänelle yhtä helvettiä.”

Taisteluni-sarjan viides osa sijoittuu parinkymmenen vuoden takaiseen Bergeniin. Se on tietenkin henkilökohtainen tilinteko, taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta, mutta kuvatessaan ensimmäisiä haparoivia askeliaan norjalaisessa kirjallisuuskentässä Knausgård kuvaa samalla myös ajanjaksoa, jolloin mahdollisesti kylvettiin siemenet maan kirjallisuuden nykyiselle kultakaudelle.

Kun Helsingissä ennen Stavangerin-matkaani juttelin norjalaisen kirjallisuuden professorin Hadle Andersenin kanssa, hän nosti esiin saman aikakauden, 1990-luvun ja 2000-luvun alun. Työhuoneensa hyllyn pohjalta Andersen kaivoi esiin vanhoja Vagant-kirjallisuuslehtiä. Ne näyttivät enemmän sen aikojen NME:ltä tai Rumbalta kuin Parnassolta. Sisältö oli kuitenkin tiukan korkeakirjallista, elitististäkin tavaraa.

Vagantia fanittivat myös Renberg ja Knausgård, joille pääsy lehden avustajakuntaan oli ensimmäinen askel täydellisestä tuntemattomuudesta kirjallisen maailman toimijoiksi. Julkaisun 25-vuotisjuhlanumeroon kirjoittamassaan esseessä Knausgård sanoo löytäneensä oman äänensä juuri Vagantiin kirjoittaessaan.

Renbergkin pitää lehteä merkityksellisenä, rajatusta lukijakunnasta huolimatta. Jälkikäteen hän sanoo tosin myös hiukan häpeävänsä sen aikaisia kirjoituksiaan. Asenne oli kristallinkirkas: jos kirja ei ollut vaikea, se ei voinut olla hyvä. Elokuvat saivat vielä olla suosittuja, bänditkin, mutta jos kirja oli menestynyt, siinä oli todennäköisesti jotain vikaa.

”Kirjallisuus on niin täynnä paskaa. Egojen pönkitystä ja poseerausta. Siinä mielessä en kaipaa yhtään niitä vuosia. Ja samaan aikaan: olivathan ne fantastisia. Jotain erityistä tuntui tosiaan olevan ilmassa, vaikka sellaista on vaikea määritellä ja erottaa omasta nuoruuden tunteestaan.”

Professori Andersen nosti myös esiin joitakin sen aikaisen kentän avainhenkilöitä, tärkeimpänä heistä Oktober-kustantamon kustannustoimittajan Geir Gulliksenin, joka avasi portit myös ensin Renbergin ja vähän myöhemmin Knausgårdin kirjailijanuralle. Itsekin kirjailijana tuottelias (myös hänen uutuutensa kehuin Image-kolumnissani) Gulliksen on edelleen molempien luotettu ensimmäinen lukija. 

Olisiko tässä siis selitys norjalaisen kirjallisuuden ylivoimalle? Paikallinen kirjallisuuskenttä on epäilemättä parikymmentä vuotta sitten ainakin ollut poikkeuksellisen hedelmällinen ja vireä.

Toisaalta tällaista tapahtuu muuallakin kuin Norjassa, Suomessakin. Täälläkin oli jo 90-luvulla Nuori voima -lehti ja omat avainhenkilönsä – minun tapauksessani 2000-luvun alussa nyt jo edesmennyt Tammen ja Teoksen kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo, joka osoitti minua kohtaan samanlaista intoa ja luottamusta kuin Gulliksen omille suojateilleen. Ja vaikka Hadle Andersen tarjosi menestyksen selitykseksi norjalaisten kustantajien vaativaa editointikulttuuria, en ihan usko siihenkään. Samanlaista kunnianhimoista kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyötä tehdään kokemukseni mukaan meilläkin.

Ehkä vastaus löytyy enemmänkin Renbergin esittämästä ajatuksesta kirjallisen toiminnan tehostumisesta ja teollistumisesta. ”Jossain vaiheessa norjalaisesta kirjallisuudesta tuli vientibisnestä. Kustantajat ja agentit kehittyivät omassa työssään ja tulosta alkoi tulla.”

Tässä prosessissa Norja on kulkenut Suomea selvästi edellä. Muistan, miten Linn Ullmannin esikoisromaani Ennen unta julkaistiin vuonna 1998. Se esiteltiin Suomessakin isona tapauksena, ja hieno kirja se olikin. Samoihin aikoihin suomalaisia lukijoita hurmasi Erlend Loe, joka hupaisaa kyllä oli löytänyt innoituksen kirjoihinsa suomalaisista humoristeista, muun muassa Arto Paasilinnasta. 

On vaikea kuvitella, että suomalaisia kirjailijoita varsinkaan silloin olisi markkinoitu yhtä näyttävästi Norjassa. Norjalaiset osasivat myydä kirjallisuuttaan. Tehdä siitä tärkeää. He ajattelivat kirjoittavansa koko maailmalle, eivät pelkästään kotimarkkinoille, ja ajatus oli realistinen, sillä pohjatyö oli tehty, tarvittavat rakenteet olivat olemassa, maine oli onnistuttu luomaan.   

Rehvakkaammalle asenteelle voi luovasti ajatellen etsiä syitä maantieteellisestä sijainnistakin. Suomen tavoin Norja on ollut Pohjolassa pikkuveljen asemassa, öljylöytöihin asti köyhäkin maa, mutta länsilaidaltaan myös auki Atlantille, aina Amerikkaan asti. Eiväthän viikingitkään jääneet kotivuonolle ihmettelemään, kun koko maailma oli kerran avoinna.

Tore Renberg ei ryhdy väittämään vastaan, kun ylistän hänelle norjalaista kirjallisuutta. Hänen selityksensä menestykselle kiteytyy lopulta kolmeen pointtiin: perinne, itsetunto ja järjestelmä.

”Henrik Ibsenin ja Knut Hamsunin kaltaisilla vanhoilla mestareilla on varmaan jotain osuutta nykytilanteeseenkin. Ja ehkä nimenomaan näiden varhaisten esimerkkien ansiosta juuri kirjallisuus on kukoistanut”, Renberg sanoo.

”Aivan viime vuosina Norja on nostanut profiiliaan myös musiikkibisneksessä, on jo joitakin hyviä tv-sarjojakin, mutta pitkään kansainvälinen menestyksemme muilla kulttuurin aloilla oli olematonta.”

Renbergin teorian mukaan menestys on vahvistanut sekä kirjailijoiden itsetuntoa että koko kansakunnan käsitystä kirjallisuuden merkityksestä. Koska kirjallisuutta on pidetty tärkeänä, on kehitetty sitä tukeva järjestelmä.

”Sen merkitystä ei voi korostaa liikaa. Eivät norjalaisen kirjallisuuden runsaus ja laatu johdu siitä, että me norjalaiset vain olisimme niin erinomaisia. Täällä on luotu kukoistavalle kirjalliselle kulttuurille otollinen infrastruktuuri.”

Käytössä on kieltämättä kekseliäitä keinoja, esimerkiksi kirjastojen pakollinen sisäänostokäytäntö: tietyn kevyehkön laatukontrollin läpäistyään jokainen Norjassa julkaistu kaunokirja päätyy maan jokaisen kirjaston hyllylle.

Taattu liki tuhannen kappaleen myynti tarkoittaa, että vähän myyvien kirjojenkin julkaiseminen on kustantajille lähes riskitöntä. Tuki suuntautuu siis suoraan kustantajille, ei kirjailijoille, mutta epäilemättä osin sen ansiosta Oslossa toimii yhä kymmenkunta ahkerasti myös käännöskirjallisuutta julkaisevaa kirjallisesti korkeatasoista kustantamoa.

”Systeemi on aivan mahtava. En tiedä, olisinko minäkään tässä ilman sitä. Ensimmäiset kirjani eivät myyneet mitään. Silti niitä vain julkaistiin. Ei paineita, minulle viestittiin kustantamosta, kirjoita lisää. Ensimmäinen kaupallinen menestys tuli vasta viidennellä kirjallani, kahdeksan vuotta debyytin jälkeen.”

Miten norjalaiset sitten suhtautuvat kirjailijoihinsa? He eivät kai sentään ole samanlaisia kansallissankareita kuin urheilijat, vaikkapa nyt hiihtäjät? Karl Ove Knausgård ei kansan syvien rivien silmissä vielä päihitä Therese Johaugia?

”Ei”, Renberg naurahtaa, ”Hiihtäjiä ei päihitä mikään. Se on tietenkin huvittavaa, koska hiihtoa harrastetaan muutamassa hassussa maassa, kirjallisuus on aidosti kansainvälistä. Mutta kyllä norjalaiset ovat ylpeitä menestyvistä kirjailijoistaan. Jokainen norjalainen poliitikko tietää, että monipuolinen kirjallisuutemme kiillottaa koko kansakunnan imagoa. Vaikka pelkään koko ajan järjestelmän tulevaisuuden puolesta, siinä mielessä asemamme on hyvä.”

Erilaisia kirjallisuusfestivaaleja on tietenkin muuallakin kuin Norjassa, meilläkin suurempien ja vanhempien messujen lisäksi nyt jo kolme kertaa järjestetty hieno HelsinkiLit. Tuskin missään on kuitenkaan yhtä vaikuttavaa festivaalikulttuuria kuin täällä: eri puolilla maata järjestetään tänäkin vuonna 70–80 kirjallisuusfestivaalia. Osa niistä on epäilemättä pieniä, mutta viisimiljoonaiselle kansalle määrä tuntuu silti miltei käsittämättömältä. 

Sumuisena torstai-aamuna Stavangerin kulttuuritalon aulassa parveilee oranssipaitaisia miehiä ja naisia, sekä rakennuksessa toimivan kaupunginkirjaston työntekijöitä että vapaaehtoisia. Viiden päivän juhlien aikana melkein satakunta ihmistä paiskii hommia Kapittel-festivaalin onnistumiseksi.

Minustakin pidettiin aikanaan hyvää huolta: syötettiin, juotettiin ja saatettiin majapaikkaan.

Tänä vuonna kuuntelen syyrialaisen runoilijan Adoniksen lukevan runojaan ääriään myöten täyden elokuvateatterin sinisävyisessä valossa. Ihmettelen Vigdis Hjorthia, suosittua norjalaista kirjailijaa, joka onnistuu täyttämään saman monisatapaikkaisen salin pitämällä 45 minuutin luennon kirjallisuuden merkityksellisyydestä. Tartun erikoiselta kuulostavaan tarjoukseen, lainaan elävän kirjan, ja kuuntelen sitten hämmästyneenä miten ikäiseni nainen lukee minulle Herman Melvillen Bartleby, kirjuria puoli tuntia ulkomuistista, monimutkaiset lauseet sanasta sanaan tavoittaen.

Vähän pienemmässä salissa karismaattinen turkkilaiskirjailija Hakan Günday puhuu pakolaiskriisistä aforistisin lausein, luonnehtii toivoa maailman vahvimmaksi huumeeksi. Skandinaavista kulttuuridebattia kuohuttaneen kulturmannen-termin lanseerannut sanavalmis ruotsalaisfeministi Ebba Witt-Brattström viihdyttää yksinomaan naisista koostuvaa yleisöään ja julistaa Donald Trumpinkin kulturmanneniksi. Mietin, eikö termi näin tyhjene kokonaan merkityksestä, eikö Witt-Brattström voisi yhtä hyvin puhua ihan vain miehestä: Trumphan vihaa kulttuuria mahdollisesti vielä enemmän kuin vastakkaista sukupuolta.

Ohjelmaa riittää, aamusta iltaan. Ja varsinaiset pääpäivät, lauantai ja sunnuntai, ovat vasta edessä. Juttelen festivaalipäällikön Espen Røsbakin kanssa. Hän on kolmikymppinen kirjallisuuden maisteri, joka palasi viisi vuosi sitten Oslosta kotikaupunkiinsa juuri tämän työtarjouksen takia. Hänen kaudellaan Kapittel on kasvanut Norjan toiseksi suurimmaksi kirjallisuusfestivaaliksi heti omassa sarjassaan painivan Lillehammerin jälkeen.

Røsbak kertoo, että iso osa Norjan kirjallisuusfestivaaleista on melko nuoria. Vanhimmat ovat pyörineet vuosikymmeniä, mutta kymmenen viime vuoden aikana niitä on ilmaantunut eri puolille maata kuin sieniä syyssateella. Kyse on Røsbakin mielestä laajemmasta ilmiöstä, jossa kirjallisuus muuttuu painetusta sanasta performanssiksi ja kirjailijat yksinäisistä sanatyöntekijöistä esiintyviksi taiteilijoiksi.

”Tavallaan kehitys on samantapaista kuin musiikkibisneksessä: keikat ovat entistä tärkeämpiä. Niin vahva kuin Norjan kirjallinen kulttuuri onkin, harva elää kirjamyynneillä. Kiertämällä festivaaleilla puhumassa teoksistaan norjalaiset kirjailijat ansaitsevat omalla ammatillaan. Festivaalien merkitys koko kirjallisen kentän kannalta on sikäli koko ajan suurempi.”

Festivaalit ovat tärkeitä myös kaupungeille ja kunnille. Harva kulttuuritapahtuma pyörii ilman julkista rahaa, mutta festivaaleista on muutakin kuin kuluja. Kapittelkin täyttää hotelleja ja ravintoloita, vilkastaa taksiliikennettä, työllistää paikallisia äänimiehiä ja valosuunnittelijoita – norjalaisesta lamasta kärsivässä Stavangerissa tällainenkin pienimuotoinen elinkeinotuki on tervetullutta. Kun kirjallisuusfestivaali kerran on perustettu, se muuttuu pian itsestäänselvyydeksi, osaksi vuodenkiertoa.

Tuntuu siltä, että Norjassa ajatellaan toisin kuin Suomessa, jossa kulttuuri niin usein nähdään vain kulueränä: siinä missä muiden elinkeinojen tukeminen on yritystukea, kulttuuriin satsaaminen on hyväntekeväisyyttä, rahan kaatamista kaivoon, josta mitään ei saa takaisin. Ehkä norjalaiset ovat fiksumpia.

Tai sitten rahaa vain on niin rajattomasti, että on helppo olla höveli.

Eipä silti. Ei ole mitenkään surkeaa olla suomalainen kirjailija. Kyllähän meilläkin luetaan. Suomalaisetkin arvostavat kirjallisuutta ja kirjailijoitaan, osin kai samasta syystä kuin norjalaiset: nuoren kansallisvaltion identiteetti on luotu kirjoittamalla omalla kielellä. Myös meillä on vakiintuneita, kirjallisuutta tukevia rakenteita, tärkeimpinä niistä erinomainen kirjastolaitos ja toimiva taiteilija-apurahajärjestelmä, joista molemmista olen saanut nauttia. Niin pieni kuin maa onkin (tai ehkä paradoksaalisesti juuri siksi), kansainvälisessä vertailussa on varmaankin jonkinasteinen lottovoitto syntyä kirjailijaksi juuri Suomeen.

Silti olisin syntynyt vielä mieluummin Norjaan.

”Olen todella kiitollinen, että saan asua maassa, joka valtion tasolla tunnustaa kirjailijoiden tekemän työn arvon. Joka tietää, että ilman kertomiamme tarinoita, ilman niiden antamia ajatuksia ja tuottamaa iloa, yhteiskuntamme olisi köyhä.”

Näin isänmaallisen kaunopuheiseksi Tore Renberg heittäytyi kuvatessaan kirjailijan asemaa kotimaassaan. Kun mietin omaa poliittista ja henkistä ilmapiiriämme, en ole varma, voisinko sanoa aivan samoin.

En ihaile pelkästään festivaalikulttuuria, myös lehtien kulttuurisivut saavat melkein itkemään. Pitkiä kritiikkejä, koko aukeaman mittaisia esseitä, painavaa debattia – juuri sellaista itse asiaan eikä myyntilukuihin tai puitteisiin paneutuvaa kulttuurijournalismia, joka Suomessa on jo vuosia sitten karkotettu vähälevikkisille verkkosivuille. Renberg väitti saman kehityskulun näkyvän Norjassakin, mutta vieraan silmin tilanne vaikuttaa vielä erinomaiselta.

Kielestäkin olen vähän kateellinen. En siksi, ettei suomi olisi huikea, ilmaisuvoimainen kieli, vaan ainoastaan kielialueen suuremman koon vuoksi – norjahan on käytännössä ruotsin murre. Sikäli ei ole mikään ihme, että kirjallisuusvienti on aivan eri tasolla kuin meillä. Oikeastaan norjalaiset ovat ihanteellisessa asemassa, jännittävämpiä kuin ruotsalaiset mutta silti kielensäkin puolesta luontevasti osa samaa skandinaavista markkinaa.

Ei Knausgård tullut sattumalta juuri Norjasta. Norjassa Knausgårdiksi oli mahdollista kasvaa. Norjalaiset olivat Knausgårdistaan kiinnostuneita ja lukivat sankoin joukoin hänen paksua ja paikoin vaikeaa kirjaansa. Norjalaiset myivät hänet maailmalle niin kuin lukuisat muutkin eri genrejen kirjailijat ennen Knausgårdia ja hänen jälkeensä. Norjalainen kirjallisuushan jyrää harvinaisen leveällä rintamalla: kaupan on kaikkea Per Pettersonin hienovireisesti latautuneesta taideproosasta Jo Nesbøn lentokenttäkelpoisiin dekkareihin.

Kaikki tämä on kirjallista kulttuuria. Se ei synny hetkessä eikä elä ilman yhteistä panostusta. Tuhat miljardia dollaria sukanvarressa tietenkin auttaa sen lannoittamisessa muttei selitä kaikkea. Useimmat öljyvaltiothan ovat pikemminkin epäonnistuneita yhteiskuntia, eriarvoisia diktatuureja, kun taas Norja on pohjoismainen hyvinvointivaltio sen uljaimpana versiona, mallin ainoa edustaja, jonka ei tarvitse kantaa huolta rahoituspohjan kantavuudesta.

Tämä onnekas ja onnistunut maa on vieläpä valinnut strategiseksi kärkihankkeekseen kirjallisuuden. Kirjailijana sitä ei voi kuin ihmetellä ja ihailla.

Mutta onneksi Norja on lähellä. Öljyä tuskin löydämme, mutta muuten voimme ottaa siitä mallia, hiihtää perässä, aivan niin kuin Holmenkollenillakin.

Heia Norge! Kjempebra!

Yritämme seurata avaamaanne latua. ■