He ovat melkein kadehdittavasti yllytyshulluja ja seikkailijoita. Kun kotikaupungin Helsingin taivaalle nousi keväällä oranssi superkuu, Satu Silvo ehdotti yöretkeä Lammassaareen.

– Reidar oli heti valmis, ja siellä me painelimme pitkospuita pitkin otsalamput päässä. Alkukesästä kävimme tutustumassa vastikään avattuun Vallisaareen, jossa ei vielä ollut paljon turisteja.

Reidar Palmgren kertoo, miten kiinnostunut hän on kaikenlaisista jättömaista, tunneleista ja salaperäisistä loukoista, joita Helsingissäkin on.

– 17- ja 21-vuotiaat poikani ovat samanlaisia, seikkailijoita luonnoltaan.

Kun Silvo hankki sähköpolkupyörän polvensa tekonivelleikkauksen jälkeen, Palmgren osti itselleen 50-vuotislahjaksi sähköpolkupyörän.

– Olemme pyöräilleet ympäri Helsinkiä, Silvo kertoo.

Kun näyttelijä Satu ja näyttelijä, kirjailija Reidar istahtavat tämän jutun tekoon ollaan Joensuussa. Kesäteatteriharjoitusten jälkeen eletään alkukesän valoisia sateisia päiviä. 

Pariskunta on muuttanut kesäksi Joensuuhun, jossa heillä on keskeiset roolit Markku Pölösen kirjoittamassa ja ohjaamassa Laula minulle rakkaudesta -musiikkikomediassa. Sitä esitetään Utran Uudessa Teatterissa, lumoavan kauniissa uittomaisemassa.

Kahdeksan yhteistä vuotta on hionut pariskuntaa niin, että kun toinen lopettaa lauseen, toinen jatkaa siitä sujuvasti. Ei näyteltyä rakkautta, vaan läsnä olevaa tunnetta. Se välittyy ulkopuolisellekin Satu Silvon ja Reidar Palmgrenin keskinäisestä yhteydestä.

– Voimme hyvin yhdessä, ja olemassaolollamme on yhteinen kieli, Reidar Palmgren sanoo.

Teatterin, seikkailujen ja polkupyöräilyn lisäksi yhteistä pariskunnalle on se, että molemmilta ilmestyy elokuussa kirja, Palmgrenilta Kirpputori-romaani (Otava), Silvolta Satu Silvo & Silvoplee -tietokirja (WSOY).

Annetaan puheenvuoro ensiksi kirjailijalle. Kirpputori on Reidar Palmgrenin viides romaani, jossa hän viimeistään nyt paljastuu tarkkanäköiseksi ihmisluonteen kuvaajaksi. 

Kirja on hersyvän hauska ja viiltävä kertomus Kimmosta, oman elämänsä luuserista, joka ei näe vikaa itsessään, vaan kaikissa muissa.

Palmgren luo kuvan wanna be -taiteilijasta, jonka ura muusikkona ei ole koskaan alkanut. Myös ihmissuhteissa kaikki menee vikaan. Kimmo uskoo omaan myyttiinsä eikä koskaan katso suoraan peiliin.

Reidar Palmgren sanoo poikenneensa Kirpputoria kirjoittaessaan tavanomaisista työskentelytavoistaan.

– Yleensä minulla on kirjoittaessani tarkka suunnitelma ja draaman kaari, miten tarina etenee loppulausetta myöten. Otin nyt vapauksia prosessini suhteen. Oli vain alkulause.

Se onkin aika täräyttävä: ”Heräämisen hetkellä todellisuus romahti ylleni kuin lumikuorma katolta. Nuoruus oli jäänyt taakse, olin työtön ja koditon, minut oli petetty ja jätetty, oli marraskuinen maanantai ja minulla oli täitä.”

Kirjassaan Palmgren tutkii miehen maailmaa. Kirpputori, jota hän kuvaa esinekohtaisesti niin, että lukija näkee ja haistaa kaikki kirpputorien tavarat, on osuva symboli elämälle, käytetylle ja liian monesti hukkaan heitetylle.

– Olen silti kirjassani päähenkilöni puolella. Kuten aina. Valoa pitää nähdä, ja vaikka ihminen sukeltaisi kuinka syvälle tahansa, hän voi silti toipua.

Reidar Palmgren ja Satu Silvo nuuskivat mielellään kirpputoreja, vaikka yrittävät luopua turhasta tavarasta.

– Ja minä kun rakastan astioita, sanoo Satu Silvo väliin.

Reidar Palmgren kirjoittaa romaanissaan todeksi monta asiaa, muun muassa sen, että ihminen luo tavarasta itselleen turvaverkon. 

Tavara ei lämmitä, eikä lohduta. Elämänsisällöksi siitä ei ole.

Kirjaansa terveydestä ja ravinnon merkityksestä hyvinvointiin ja jaksamiseen Satu Silvo oli miettinyt aikansa. Kirjassaan Satu Silvo & Silvoplee näyttelijä kertoo avoimesti terveysongelmistaan, joita oli jo lapsuudessa.

– Sain ensimmäisen migreenikohtauksen 8-vuotiaana, pahimmillaan kohtauksia oli kolmesti viikossa. Murrosiässä alkoi tulehduskierre, jota kesti parikymmentä vuotta.

Pahimmillaan hän saattoi syödä kymmenen antibiottikuuria vuodessa.

– Näin jälkeenpäin on helppo nähdä, ettei elimistöni kestänyt prosessoituja viljoja, sokeria tai keinotekoisia rasvoja. Lapsuuteni suolisto-ongelmia kutsuttaisiin nykyään ärtyvän paksusuolen oireyhtymäksi.

Kun Satu Silvo alkoi etsiä keinoa pois tulehduskierteestä, hän löysi Marjatta Svennevigin kasvisravintola Green Wayn Helsingin Dianapuistikon läheltä.

Oman ravintolansa Silvopleen Satu Silvo perusti Helsingin Kallioon vuonna 1999.

Kustantajan ehdotuksesta kirjan kirjoittajaksi tuli Virpi Melleri. Hänen kanssaan Silvo piti viiden kuukauden ajan kymmeniä istuntoja ja kokkien kanssa reseptihaastatteluja. Melleri on saavuttanut hienosti Silvon äänen. Ravintola Silvopleen henkilökunta oli mukana kaikissa kirjan ruokakuvauksissa.

Kirjassa on Satu Silvon minämuotoinen tarina itsensä hoitamisesta, elävän ravinnon merkityksestä sekä hänen Helsingissä sijaitsevan kasvisravintolansa Silvopleen reseptejä. Kirjan tuotto jaetaan ravintolan henkilökunnan kesken.

– Työ oli iso ja vei yllättävästi aikaa, näyttelin vielä koko kevään Helsingin kaupunginteatterin Kaktuksenkukka-näytelmässä.  

Jääviytensä tunnustaen Reidar Palmgren sanoo, että elämänkumppanin kirja heijastelee hyvin Silvopleen henkilökunnan osuutta ja paikan henkeä.

– Myös meidän elämäntapaamme, johon esimerkiksi kuuluu joka-aamuinen smoothie kotona.

Näinä terveysterrorismin aikoina lukija ilahtuu siitä, ettei kirja syyllistä. Se innostaa, sillä Satu Silvo osaa kertoa tarinansa kiertelemättä, kaunistelematta. Esimerkiksi käy kohta kirjasta, jossa puhutaan ravinnon merkityksestä suoliston toiminnalle: Tule hyvä kakka, älä paha kakka!

Jos vatsa toimii vähintään kerran päivässä, ruokavaliossa on riittävästi kuituja. Jokainen tietää, mitä vatsan toiminta merkitsee hyvinvoinnille tai miten lohduttaudumme tukalissa elämäntilanteissa väärillä tavoilla. Ylensyömällä, makealla, alkoholilla – juuri niillä tavoilla, jotka eivät pitkän päälle auta fyysistä ja henkistä olotilaa mitenkään. Päinvastoin.

– Minulla on vähän sellainen Ota tai jätä -filosofia, en aliarvioi kenenkään muun valintoja, mutta kirjassa kerron omat ratkaisuni. 

Keho ei valehtele, sen Satu Silvo on oppinut: ”Hurahdin elävään ravintoon täysin ja vaikutukset olivat välittömät. Vatsakivut katosivat parissa viikossa, väsymys kaikkosi, ja minulla oli yhtäkkiä valtavasti virtaa. Tulehduskierre katkesi ja vessassa käymisestä tuli iloinen tapahtuma. Olin ollut parikymmentä vuotta enemmän tai vähemmän huonovointinen, joten minusta tuntui kuin olisin kokenut ihmeparantumisen. Vuosia myöhemmin opin, että tuo ihme oli yksinkertaista ravitsemustiedettä.”

Taiteilijaliitossa riittää puhuttavaa näyttelemisestä – ja myös kirjoittamisesta. 

– Luin Sadulle ääneen pätkiä Kirpputorista, mutta hänen kirjaansa en halunnut mestaroida, Reidar Palmgren sanoo.

Kun Satu Silvo toipui viimevuotisesta polven tekonivelleikkauksesta, hänen kirjansa teko oli vasta aluillaan.

– Oli aika raskasta miettiä kolmekymmentä vuotta terveyden tietä, kun samalla jouduin käymään läpi koko eletyn elämän siltä ajalta, hän myöntää.

Molemmat sanovat, että heillä on työssään valtava tuki toisistaan. Yhteisissä näytelmissä, kuten tänä kesänä Joensuussa, he sparraavat toisiaan ja setvivät yhdessä epävarmuuksia, joita teatterissa harjoitusvaiheessa aina syntyy.

– On ravitsevaa ja etuoikeutettua pohtia työtä yhdessä, pidämme analysoimisesta ja keskustelusta. Ymmärrämme toisiamme, ja esimerkiksi teatterinäkemyksemme on hyvin samankaltainen. Se oli alun perinkin sitä, mutta on vain vahvistunut vuosien myötä, Reidar Palmgren sanoo.

Satu Silvo jatkaa.

– Keksimme aina uusia seikkailunaiheita emmekä lukitse itseämme mihinkään. 

Kesäinen Joensuu ja yhteinen työ kesäteatterissakin oli uusi seikkailu. ●

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Johanna Kokkola