Koulussa Sanna Klemetti oli kiusattu musiikkinörtti, jolle bändissä soittaminen oli unelma. Sitten syntyi Litku Klemetti.
Löytyisköhän Mona Caritaa,” Sanna Klemetti miettii ääneen ja selaa karaokebaarin hiirenkorvaista biisikatalogia. Kelmeä helmikuun aurinko esittelee leijailevia pölyhiukkasia.
On lauantai-iltapäivä, ja paikalla on sen mukaisia tyyppejä. Jollain on aurinkolasit päässä, suurin osa näyttää olevan liikenteessä ”samoilla silmillä” kuin eilen. Villapaitaan pukeutunut mies kailottaa HIMiä.
Sanna Klemetti, 29, on ajanut yhtyeensä kanssa myöhään illalla Jyväskylästä Helsinkiin ja herännyt aamukuudelta. Takana on Litku Klemetin ensimmäinen televisioesiintyminen Ylen aamu-tv:ssä.
”Ehkä sittenkin Taiskaa”, Klemetti sanoo.
Hän valitsee kappaleen ja kirjoittaa paperiin nimen: LITKU.
”Karaokenimeksi mä sen alun perin keksin. Kun tein Juna Kainuuseen -levyä, kävin laulamassa paljon finnhitsejä. Ikään kuin muuntauduin iskelmäkuningattareksi. Sitä kautta pääsin tavoittelemaani estetiikkaan sisään”, Klemetti sanoo, kun istumme yläkerran nurkkapöytään.
Hänen ensimmäinen soololevynsä, tammikuussa ilmestynyt Juna Kainuuseen on kerännyt ylistäviä arvioita. Jos Suomen indiepiireihin ei mahdu kuin yksi hypetettävä artisti kerrallaan, viimeistään vuodenvaihteesta lähtien se on ollut Litku Klemetti. Vielä vuosi sitten bändistä ei tiennyt sen jäsenten kavereiden lisäksi juuri kukaan.
Sanna Klemetti kasvoi Kuhmossa, 8 800 asukkaan kaupungissa Kainuussa, Venäjän rajalla. Kotona kuunneltiin 1970-luvun iskelmää, Kikkaa, Virve Rostia ja Taiskaa. Klemetti keksi jo lapsena olevansa taiteilija ja alkoi säveltää biisejä.
”Halusin olla erilainen kuin tavalliset ihmiset mutta en tiennyt, mikä se vaihtoehto olisi. Kuuntelin iskelmää ja progea, ja pukeuduin ihan ihme vaatteisiin. Minua koulukiusattiin, se oli semmosta paskaa.”
Siitä huolimatta Klemetti ei suostunut olemaan tavallinen. Kiusaaminen pikemminkin yllytti olemaan vielä oudompi. Hän halusi ärsyttää kiusaajia.
”Sain päähäni sellaisen ajatuksen, että kaikki muut ovat pinnallisia. Kaipasin syvällisyyttä.”
Klemetti luki Nietzscheä ja Ralph Waldo Emersonia ja viehättyi elämänfilosofiasta, jossa ihminen voisi tehdä elämästään taideteoksen. Hän löysi syvällisyyttä kirjastosta, josta hän lainasi kaikki kiinnostavat levyt. Hän innostui etenkin progressiivisesta rockista, King Crimsonista, Wigwamista ja Yesistä ja piti sitä hienoimpana musiikkina maailmassa.
”Tein musasta identiteettijutun,” Klemetti sanoo.
Nuorena Klemetti ei tuntenut muita progesta kiinnostuneita, vaikka ”olihan sitä silloin ilmassa, kun ihmisillä alkoi nähdä Love Recordsin kasseja ja tämmösiä laukkuja”, hän sanoo ja osoittaa pöydällä olevaa nahkaista kirppislaukkuaan.
Klemetti alkoi harrastaa larppausta, kun tuntui, että johonkin porukkaan pitää kuulua, mutta ei nauttinut ollenkaan. Hän unelmoi siitä, että hänellä olisi joskus oma bändi, jonka kanssa soittaa kunnianhimoisia biisejä.
Haaveilin hipeistä maailman / ja kaltaisistani pojista … näin unta että minut kruunattiin / progen kuningattareksi / sormieni liikkeitä seurattiin / kun tahtilajeissa seikkailin. Näin laulaa Klemetti Progetyttö-kappaleessaan. Sanoitukset kertovat yksinäisestä musiikkinörttinuoruudesta, jossa omantyyliset ihmiset ovat vain haavekuvia ja siksi ihanteellisia.
Ne myös kommentoivat progeharrastajia, jotka ovat tyypillisesti tosikkomaisimpia musiikkinörttejä, jotka arvostavat taiturimaisia kappalerakenteita ja virtuoosimaista soittoa naurettavuuteen asti.
”Tahdoin olla nuorena ’hyvä ihminen’. En tarkoita yhteiskunnallista hyvää vaan sitä, että ihminen tulee kaikeksi siksi, mitä hän voi olla. Pidin Wigwamin Jukka Gustavsonia ihanneihmisenä. Ja tavallaan pidän yhä, sillä hänelle musiikki on kaikkein tärkein asia.”.
Gustavson on tällä hetkellä Jehovan todistaja, joka on erakoitunut Porvooseen ja tekee hengellisiä levyjä. Levyt kiinnostavat niin pientä yleisöä, että hän on sanonut olevansa marginaalin marginaalissa. Jos haluaa elää aidosti omaehtoisen filosofiansa mukaan, pitää hyväksyä, ettei oma puuhastelu kiinnosta välttämättä juuri ketään.
Karaokessa tulee Klemetin vuoro laulaa. Moi, moi vain, huusit ain’, muille kättäs heilauttain. Tuskin mua ennen huomasitkaan. Moi, moi vain, nähdä sain, kiinnostuitkin seurastain. Nyt sä muihin et vilkaisekaan” Klemetti laulaa. Ääni soi puhtaasti ja reippaan värisevästi kuin autenttisella 70-luvun iskelmätähdellä. Klemetti laulaa vielä Mona Caritan käännösiskelmän Kaupungin lapset. Karaokesovituksessa soivat halvan kuuloiset midisyntikat ja videolla näkyy staattinen kuva ”New Yorkista”, jonka pilvenpiirtäjien valot loistavat.
Klemetin Juna Kainuuseen levy on ottanut punkin ja uuden aallon lisäksi vaikutteita iskelmästä, josta miltei kaikilla Suomessa kasvaneilla on voimakkaita muistikuvia, mutta joka ei enää kelpaa edes iskelmäkanaville, eikä oikein musiikkinörteillekään. Finnhitsejä ja käännösbiisejä tehtailtiin 70 ja 80-luvuilla liukuhihnamaisesti. Nyt niitä löytyy lähinnä karaoken biisilistoilta, huoltoasemien poptori-laatikoista ja levyhyllyistä pölyttymästä.
Se, että otetaan vaikutteita musiikista, joka on joskus ollut valtavirtaa mutta jossa ei ole enää mitään, mitä voisi myydä, sopii hyvin undergroundin ideologiaan. Oleellista ei ole vain omaehtoisuus ja yleisön kosiskelun välttäminen vaan tietoinen muodikkuuden vastustaminen.
Retro kalskahtaa sanana siltä, että ainoastaan jäljitellään menneisyyttä eikä luoda mitään uutta. Valheellisesti kuvitellaan, että ennen oli kaikki aidompaa ja paremmin.
”En halua tehdä retromusiikkia. Pikemminkin ajattelen, että kaikki vuosikymmenet ovat läsnä tässä ajassa, ja siksi ne ovat käytettävää materiaalia.”
Klemetin tekemät kappaleet ovat kuin sarjakuvia, joiden päähenkilö muistuttaa hänen lapsuuden idoliaan Taiskaa. Kappaleiden kertoja Litku on rokkibändissä soittava kovis, joka on pohjimmiltaan onneton romantikko Kainuusta. Kaikki miehet ovat ihastuneet häneen, mutta hän ei piittaa kenestäkään.
Kannattiko minuun rakastua / Kaikkihan minua rakastaa / En edes tiedä mitä rakkaus on mutta osaan painaa nappulaa / Ei mun kanssa kannata olla, Klemetti laulaa Lauantaitanssit-kappaleessaan.
Vähän niin kuin David Bowien avaruusrokkihahmo Ziggy Stardust tai Tuomari Nurmio, Klemetti on luonut taiteilijanimensä ympärille mytologian.
”En rakenna hahmoa mitenkään tietoisesti, se kehittyy lähinnä niin, että kanavoin siihen yli-itsevarmoja piirteitä itsessäni. Olen aina ollut hyvä eläytymään, joten roolin luominen tuntuu johdonmukaiselta.”
Litkun sanoituksissa rokkitähtifantasiat sekoittuvat tilanteisiin, joissa kaikki ei aina mene putkeen. Elämä on päämäärätöntä räpeltämistä. Hän sanoo suoraan asioita, joita moni ei uskaltaisi. Kertoo esimerkiksi yksipuoliselle ihastukselleen, että haluaa ottaa tämän mukaansa ja muille, ettei kannata vilkaistakaan tähän suuntaan.
Tunne siitä, että kaikki on pielessä, ihmissuhteet sekaisin eikä pysty aikuistumaan, on tyypillistä monelle Klemetin ikäiselle ihmiselle. Naiset eivät kuitenkaan yleensä tuo esiin tätä elämän kaoottisuutta, koska he ovat oppineet, että jos haluaa päästä eteenpäin, kannattaa esittää nättiä, tykättävää ja mukavaa. On vapauttavaa, kun joku sanallistaa väärät tunteet rypemättä epätoivoissa.
Sanoitukset sijoittuivat omaan universumiinsa, minkä vuoksi niissä ei ole sellaista tiskivedentuoksuista arkirealismia, mitä kuulee kaikenikäisten suomalaisten hittipoppareiden sanoituksissa. Klemetti laulaa euron hamppareista ja MDMA:sta mutta ei veroilmoituksen täyttämisestä tai Tinder-kuvista.
Kappaleissa on voimakkaan artistipersoonan lisäksi helpon kuuloisia melodioita ja harvinaista kiihkeyttä. Se on yhdistelmä, josta tulee paikoin vähän pakahduttava olo. Sovituksiltaan biisit kuulostavat vähän siltä kuin Frank Zappa tekisi 1970-luvun Suomi-iskelmää.
”Olen halunnut jättää soundeihin köpösyyden.”
Klemetti soittaa balalaikkaa. Se on niin yksinkertainen soitin, ettei sillä voi tehdä monimutkaisia sävellyksiä.
Indiebändi Sonic Youthin laulaja-kitaristi Thurston Moore selitti 1980-luvun lopulla, että noise-metelin tekeminen kitaroilla ja rummuilla ei ole varsinaisesti mikään vastaveto ajan soundeille. Kyse on pikemminkin siitä, että käytetään laitteita, jotka sattuvat olemaan käsillä.
Soittimet ja soundit ovat paitsi esteettisiä valintoja myös vapauttavia rajoitteita, joiden sisällä voi kokeilla uutta.
Lukion jälkeen Klemetti opiskeli laulua Oriveden opistossa ja sen jälkeen Jyväskylässä konservatoriossa. Musiikin opiskelu oli kuitenkin turhauttavaa.
”Opistoissa väitetään, että siellä keskitytään musiikkiin, eikä tajuta, että samalla opetetaan estetiikkaa, joka ohjaa musiikkia tiettyyn muottiin”, Klemetti sanoo.
Kaipaamansa soittokaverit hän löysi vasta, kun aloitti musiikkitieteen opinnot Jyväskylän yliopistossa. Siellä hän tapasi Jukka Nousiaisen kaltaisia musiikkinörttejä, jotka olivat kiinnostuneita tekemään musiikkia tyyli edellä.
Gradussaan Klemetti tutki suomalaisen indie- ja undergroundmusiikin ja sen yhteisöjen estetiikkaa ja kokeellisuutta. Hän ehti siis analysoida jo ennen nykyisen bändinsä perustamista, millainen toiminta vetoaa yhteisöön, johon hänen musiikkiprojektinsa ankkuroituu. Levynkansien tyylivaikutelmia Klemetti on tutkinut perin pohjin samaan aikaan, kun hän on niitä itse suunnitellut. Keväällä hän valmistelee apurahatutkijana väitöskirjaa kansikuvien vaikutuksesta musiikkiin ja sen estetiikkaan.
Jos Klemetti haaveili nuorena siitä, että pääsisi pois maakunnasta kaltaistensa pariin, musiikissaan hän haaveilee siitä, että maakuntamaisemissa tapahtuisi jännittäviä asioita. Levynkannessa hän poseeraa kajaanilaisella huoltoasemalla samantyyppisissä kirppisvaatteissa, joihin hän on pukeutunut nytkin: murretun värisiin housuihin ja paitoihin sekä lätsään.
Hän on äänittänyt levyn pääasiassa kotonaan Jyväskylässä, raita kerrallaan. Klemetti tekee kulttuurituotteensa kaikki tuotantovaiheet itse, kuten idolinsa Frank Zappa. Zappa on sanonut, ettei haittaa, vaikka työpäivät venyisivät 16-tuntisiksi, koska muuten hän joutuisi tekemään kaiken uudestaan.
Tee se itse -filosofiassa tekeminen ei saa olla ammattimaista, mutta musiikki otetaan niin tosissaan, ettei työtunteja lasketa. Lopputulosta ei jäädä hiomaan, vaan se julkaistaan heti, kun saadaan riittävän valmista.
Se johtaa filtteröimättömyyteen ja tuotteliaisuuteen. Kun valtavirtapopparit julkaisevat levyjä harkitusti kerran kahdessa vuodessa, yksi indietekijä voi tehdä eri projekteissa vaikka viisi levyä vuodessa.
”Litku Klemetti sai alkunsa, kun pyrin karsimaan kaiken turhan pois. Hittibiisien teko on minulle pohjimmiltaan luontevaa. En koskaan pakota itseäni tekemään biisejä, en ota siitä stressiä. Yhden levyn tekemiseen menee noin kaksi kuukautta.”
Nyt Litku Klemetti on ollut olemassa kaksi vuotta. Tuntematon numero -bändi ja soolobändi ovat eri projekteja, vaikka molemmissa soittaa samoja ihmisiä.
Vuosi sitten ilmestyi Litku Klemetin ja Tuntemattoman numeron esikoislevy Horror’15. Seuraava bändilevy julkaistaan keväällä. Myös ensi talvena ilmestyvän soololevyn hän on jo kirjoittanut valmiiksi.
”Sen nimi on Taika toteutuu ja siinä on enemmän kimallusta, Zappaa ja progevaikutteita. Olen alkanut taas kallistua siihen suuntaan, että proge-eepoksen tekeminen houkuttaa.”
Underground- ja indiepiireissä uutta yleisöä löytyy keikkojen kautta, jos löytyy. Klemetti on keikkaillut bändien kanssa, joiden nimet ovat hämäryydessään kuin suoraan Aku Ankasta: Hulda Huima & Hitaat sekunnit, Pöllöt, Lokit, Jukka & Jytämimmit. Bändit keikkailevat tiheään pikkubaareissa, punkklubeilla ja tee se itse-festivaaleilla ympäri Suomea. Tekijöillä on monta ristiin menevää projektia.
”Kun keikkailimme vuosi sitten jatkuvasti Jyväskylässä, jotkut meidän kaverit alkoivat jo suhtautua niin, että taasko teillä on keikka, no hitto, pakko tulla taas katsomaan”, Klemetin kitaristi Aleksi Muhonen nauraa.
Klemetin uran käännekohtia ovat olleet ennen kaikkea festarikeikat. Viime heinäkuussa Litku Klemetti & Tuntematon numero esiintyi Turussa H2Ö-indiefestivaalin lavalla, joka oli keskellä festivaalialuetta. Monet ohikulkijat kuulivat bändin musiikkia ensi kertaa ja pysähtyivät kuuntelemaan. H2Ö:n jälkeen yhtye kiinnitettiin viime hetkellä Flow-festivaalille.
Nyt levyjen painoksia ja kevään keikkalippuja myydään nopeasti loppuun. Yhtye keikkailee keväällä myös bändiä innoittaneen Yarin taustabändinä. Yari & SE Tuntematon numero -kokoonpano soittaa 1980-luvun uuden aallon underground-yhtye SE:n-kappaleita.
Omistushaluisten indiepiirien on usein vaikea suhtautua siihen, kun yksi bändi nousee puuhastelijoiden keskeltä niin suureksi, että levyä kehutaan Hesarissa ja keikoille ilmestyy kaikenlaisia trendien perässä hiihtäjiä. Onko yhtäkkinen huomio tuntunut vaikealta?
”En ole koskaan joutunut olemaan esillä tällä tavalla. Koin viime vuoden lopulla jonkinlaisen burnoutin ja jopa mietin, haluanko jatkaa tätä”, Klemetti sanoo.
Hän on miettinyt sitä, miten musiikkipiirit voivat pahimmillaan olla niin sisäänpäin kääntyneitä, että niihin on vaikea päästä sisään.
”Nuo tyypit kuitenkin hyväksyy minut”, hän osoittaa viereisessä pöydässä istuvia bändikavereita. He juovat kaljaa, käyvät välillä laulamassa ja odottavat kiltisti, että haastattelu loppuisi ja päästäisiin ajamaan takaisin Jyväskylään.
”Joo, kyllä me sut hyväksytään!” sanoo kitaristi Muhonen ja käärii tupakkaa eli ”rösseliä”, kuten bändikaverit tupakkaa kutsuvat.
Klemetti on tyytyväinen Jyväskylässä asumiseen. Se on kaukainen piste, jossa oma juttu saa kehittyä rauhassa. Jyväskylässä ei ole sellaisia spesifejä alakultturipiirejä, kuten helsinkiläisiä taidetyyppejä tai punkkareita, joihin sisään päästäkseen pitäisi tuntea tietyt tyypit ja olla oikealla tavalla cool.
Bändikaverit katsovat esiintymistään puhelimella Yle Areenasta. Studion valot ovat kliiniset. Esityksen jälkeen juontajat kallistavat päätään ja hymyilevät Sanna Klemetille ystävällisen määrätietoisesti kuin näkisivät pitkästä aikaa jossain sukujuhlissa. Kysyvät, oletko nostalgikko, mikä siinä 70-luvussa oikein viehättää ja miten sinä olet päätynyt soittamaan tuota balalaikkaa.
Klemetti vastaa hymyillen, että balalaikka nyt vaan löytyi tuolta lapsuudenkodista ja sillä on helppo tehdä yksinkertaisia biisejä. Vai että lapsuudenkodista, soitin menneisyydestä, juontajat myhäilevät.
Klemettiä ei kiinnosta katsoa omaa tv-esiintymistään. Hän kaipaa Jyväskylään, jossa hän viettää päivät pitkälti omissa oloissaan.
”Sori mutta on ihan pakko sanoo, että sä teet tosi mageeta soundii,” sanoo parikymppinen mies esityksen jälkeen Klemetille varovaisen ihailevasti ja lähtee nopeasti pois.
”Ai, no kiitos”m Klemetti sanoo hiljaa eikä meinaa vilkaistakaan mieheen. ■
