Jotkut ideat ovat ikuisia, liian sinnikkäitä kuolemaan epäkäytännöllisyydestään huolimatta. Kuten kommunismi tai Budapest-konvehdit, Suomi-rock kieltäytyy poistumasta keskuudestamme, vaikka sen luulisi jo hävinneen kitaroiden kadotessa populaarimusiikista ja viimeisten maitolavojen lahottua kumoon. Elämän kiistämätön tosiasia on, että tulevaisuudessakin suurinta osaa suomalaisista sykähdyttää se, kun suomalainen mies laulaa helisevien kitaroiden ylle melankolisia tarinoita menetetyistä rakkauksista, viimeisistä tuopeista ja syyssateessa suutelemisesta.
Suomirockin perinnettä jatkaa mutta myös pelotta uudistaa helsinkiläinen Pimeys, jonka odotetaan kolmannella albumillaan ottavan askeleen suomalaisten kitarapopbändien eturiviin. Parhaimmillaan yhtye kykenee ilmaisemaan suuria tunteita suhteellisuudentajuisessa mittakaavassa, sillä vaikka Pekka Nisun kitara parhaimmillaan helisee kuin U2:n The Edgellä, Pimeys ei unohda elävänsä maassa jossa sanaan stadioni liitetään useammin etuliitteeksi pesäpallo kuin peräkaneetiksi rock.
Pimeyden geeniperimää rikastavat brittiläisestä indie-rockista omaksutut sävyt. Hienon On vain odotus -kappaleen assosioi helposti The Smithsin melankoliaan jo ilman säkeitä sadepilvet kolhuiset satamakaupungin / mikään ei muutu, kaikki pysyy ennallaan, jotka suoraan naittavat sen Morrisseyn Everyday Is Like Sundaylle. Kappale Meidän huoneeseen on cappuccinonmakuisine soulsävyineen kuin suoraan Style Councilin arkistoista.
Ihan kaikki ei Silkkitie-albumilla toimi. Loista kuin tähden pirteä positiivisuus on vaivaannuttavan lähellä Tiisun psykoottista teekkarikyläelämäniloa, kun taas Rakastatko vielä -kappaleen yökerhojazzsävyt jäävät puolivillaiseksi kuin Ikean huonekaluilla sisustettu salakapakka. Mutta parhaimmillaan, kuten jo ennakkoon julkaistulla Ollaan hiljaa -kappaleellaan, Pimeys hehkuu silkkaa valoa.
Pimeyden lumon voi summata kappaleen Anna muiden kantaa säepariin mulla oli juustonaksuja suussa / ja muutit mun sydämeen asumaan. Siinä on rinnan suolaa, rasvaa ja iskelmän sokeria, ja se toimii, koska Ryan Adamsin, Frank Oceanin tai Justin Bieberin on mahdotonta kuvitella laulavan rakastumisesta taffeljäämien tuoksuja sormissaan.
Omalla tavallaan modernia suomirockia on tehnyt tuottajana ja studiomuusikkona ensiksi nimeä tehneen Arto Tuunelan projekti Pariisin Kevät, joka on kahdeksassa vuodessa kasvanut oikeaksi bändiksi ja myyntivaltiksi. Pariisin Kevään ilmeikkäässä tuotannossa soivat rinnakkain Mew ja Leevi & The Leavings, The Flaming Lips ja Eppu Normaali – Tuunelan kappaleiden suosio osoittaa, että nuhruisimmassakin huoltoaseman baarissa on sijansa myös eksentrikoille, kunhan he rakentavat nurkkapöydässään barrikadien sijaan pilvilinnoja.
Pariisin Kevään kuudes albumi Kuume on yllätys, jopa irtiotto. Vaikka Tuunela on aina ollut kotonaan elektronisten soittimien parissa, Kuumeen äänimaailma hyödyntää häikäilemättä valtavirran edm-soundeja. Levyn kymmenen ytimekästä ja kustannustehokasta kappaletta ovat täynnä samanlaisia syntsakohotuksia ja konekoukkuja kuin esimerkiksi David Guettan, Calvin Harrisin ja Aviciin hitit. Vähänkään taitamattomamman muusikon käsissä tämä olisi resepti katastrofille.
Kuumeen teemaksi nousee sarjaluontoisen äkkirakastumisen euforia. Pilvissä, Kuume ja Hullu ovat paitsi nimiensä myös sisältönsä osalta ilmeisiä – mutta niin ovat myös suklaa ja vodka, eikä kukaan siitä koskaan valita. Biisien tekstit ovat virtaviivaistuneet ja tavanomaistuneet Pariisin Kevään alkuaikojen abstraktimmasta sanahattaroinnista, mutta ihailtavan suurelta osin Tuunela onnistuu säilyttämään ilmaisun naiiviuden rajan oikealla puolella. Ainoastaan Hei mä soitan ihan kohta vaivaannuttaa, kuten kännykkäkäyttäytymisestä kirjoitetut biisit usemmiten.
Tuunela siis hoitaa Kuumeen kunnialla maaliin samaa valtatietä pitkin, jolla Leevi & The Leavings ja Pet Shop Boys ovat voittonsa keränneet – ja jolta Disco, Hausmylly ja Erasure ovat suistuneet metsikköön. ■
