Suosikkilaulaja sairasti muistisairautta, kertoo Yle. Apu jututti Taipaletta vuonna 2012, jolloin hän kertoi muun muassa keikkailustaan ja pitkästä avioliitostaan. Julkaisemme haastattelun nyt uudestaan laulajalegendan muistoa kunnioittaaksemme. Artikkeli on julkaistu alun perin Avun numerossa 31/2012.

Monien kollegojen elämä on päättynyt varhain, mutta Reijo Taipale voi mainiosti ja keikkailee vielä 72-vuotiaana. Taipaleen mukaan 50-vuotinen avioliitto Anita-vaimon kanssa on pelastanut hänet paljolta.

Teksti: Saara Pakarinen Kuva: Kari Kaipainen

Kun laulaja Reijo Taipale astuu Helsingin Käpylässä ulos samppanjanvärisestä Cadillacfarmaristaan, ohi kulkeva auto pysähtyy.

– Hei anteeksi, herra! Sä oot Reijo Taipale, etkö ookin, romaniasuun pukeutunut naiskuljettaja kysyy silmät loistaen.

Taipale myöntää, että näin on. Ystävätär kuikuilee etupenkiltä, kun kuljettaja tiedustelee, milloin Taipaleella on seuraava keikka. Kolmas elokuuta Lappeenrannassa, laulaja arvelee ulkomuistista. Kuski toivottaa hyvät kesän jatkot.

Pian sama auto kurvaa ohi toiseen suuntaan, ja avonaisista ikkunoista pauhaa täysillä Taipaleen tulkitsema tango. Molemmat naiset vilkuttavat.

Kun koko kansan Reiska kävelee viereisen puiston lippakioskille, terassilla istuvan herran on pakko kysyä, laulaako tämän tangoa.

– Sitäkin on tullut tehtyä, viisikymmentä vuotta, Taipale sanoo hymyillen.

Laulajan ensimmäinen single Aila ja suurin hitti Satumaa julkaistiin 1962. Satumaasta alkoi suomalaisen tangon kulta-aika.

– Satumaa muutti koko elämäni täydellisesti, Taipale sanoo.

Isä kuoli, kun Miehikkälässä asuva Reijo Taipale oli vasta kolme ja puolivuotias. Vaatimattoman maanviljelijäperheen nuorimmalle pojalle jäi vain heikko muistikuva turvallisesta isähahmosta.

– Muistan, kun tulimme pellolta heinäkuorman päällä ja isä piti minusta kiinni, jotta en menisi heinähäkin reunalle ja putoaisi siitä tielle.

Perheeseen kuului kymmenen lasta. Reijo ja hänen kaksossiskonsa olivat pahnanpohjimmaisia. Osa sisaruksista oli Reijon syntyessä jo lähtenyt kotoa, ja yksi oli menehtynyt sydänvikaan. Sotavuosien jälkeen elettiin ankaraa pula-aikaa, jolloin kauppojen hyllyiltä ei löytänyt juuri mitään.

– Kyllä se tiukkaa oli. Meillä oli kaksi lehmänkantturaa ja viljelysmaata kolme ja puoli hehtaaria, kivistä peltoa. Siinä ei kunnolla elänyt eikä kunnolla kuollut.

Ainoa hevonen jouduttiin hävittämään isän kuoltua, koska sille ei ollut hoitajaa.

Talvisin pikku-Reijo hiihti kouluun, sillä jäätä myöten pääsi oikaisemaan kätevästi. Koulu oli mukavaa, ja poika pärjäsi hyvin. Musiikki tuli heti alaluokilla mukaan kuvioihin.

Kummallista kyllä, ensimmäisessä todistuksessa luki laulun kohdalla seitsemän, mutta siitä numero nousi yhdeksikön kautta kymppiin eikä enää tullut alas.

Taipale lauloi kaikissa joulu- ja kevätjuhlissa.

Maalla ei ollut televisiota eikä harrastusmahdollisuuksia, mutta radiosta kuunneltiin aina Lauantain toivotut levyt ja Metsäradio.

Pienenä Taipale keräili käpyjä, ja kouluikäisenä hän tienasi metsätöillä rahat rippipukuun ja aurinkolaseihin, jollaisia oli yleensä vain rikkaiden kakaroilla.

Korkeaan koulutukseen ei ollut varaa, joten Reijo meni metsähommiin 15-vuotiaana.

– Talvella puiden ympärillä oli toista metriä lunta, ja ensin piti luoda lumi pois rungon tyvestä, jotta voisi pokasahalla ja kirveellä alkaa töihin. Silloin kyllä mietin, että tämä ei ole minun hommani.

Armeijan jälkeen Taipale muutti Helsinkiin laulun perässä. Hän tienasi rahat raksahommista, otti laulutunteja ja voitti iskelmäkisoja. Maalaispoika viihtyi pääkaupungissa.

– Tuntui kuin olisi toiseen maailmaan tullut, kun yhtäkkiä jalat olivat kovan asvaltin päällä enkä enää humpsahtanut kainaloita myöten lumeen. Se oli ihanaa.

Kun Scandian musiikkipäällikkö Jaakko Salo kuuli Reijo Taipaleen laulua vuonna 1961, hän kiinnitti tämän talliinsa. Silloin Suomessa oli vain kourallinen levy-yhtiöitä, ja kaikki toimivat Helsingissä.

Tanssikulttuuri on muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa. Uran alussa tanssilavoja oli pienimmässäkin kylässä. Laulajan kesäkeikkatahti oli hurja – vuosien ajan vain maanantait olivat vapaita.

Lavat vedettiin täyteen, paikat olivat vielä uusia ja väki liikkui, mutta rankka kiertolaiselämä ei tihkunut glamouria.

Pienen Kleinbus-Volkkarin moottori meinasi hyytyä kvintetin painolastin takia, ja muusikot istuivat sikin sokin rumpupeltien keskellä. Rospuuttoaikana auto upposi kapeisiin hiekkateihin.

Taipale toimi laulajatähtenä, kuskina, roudarina ja äänimiehenä. Nykyartisteilla on helpompaa. Se on Taipaleen mielestä vain mukavaa, sillä yövalvominen tekee muusikon elämästä rankkaa.

– Salon seudulla joutui joskus melkein käymään riu’ulla, ja talvella tanssipaikat olivat niin kylmiä, että sai puhallella sormiin. Nythän ne ovat huvikeskuksia, joissa on anniskelutkin, mutta silloin ei ollut puhettakaan edes oluesta.

Siksi tanssikansalla oli mukana taskumatit ja niissä itse keitettyä pontikkaa. Taipale muistelee huvittuneena, kuinka 1960-luvulla kaikkiin muusikkosopimuksiin oli kirjattu pykälä, jonka mukaan solistin piti ”esiintyä moitteettomasti”. Se tarkoitti sitä, ettei keikalle ollut asiaa kännissä.

Pykälä oli luotu, koska viina maistui monille taiteilijoille. Useille kävikin huonosti.

Satumaan säveltäjä Unto Mononen kuoli oman pistoolinsa laukaukseen alkoholisoituneena vuonna 1968.

Taipaleen suurimman idolin Olavi Virran – jota hän kutsuu Mestari Virraksi – terveys petti 1972. Loppuvuosinaan alkoholisoituneen Virran suhde Hymy-lehden kanssa oli samanlainen kuin myöhemmin Matti Nykäsellä ja Seiskalla.

Laila Kinnunen vetäytyi julkisuudesta alkoholismiuutisten saattelemana 1980-luvun alussa, ja Rauli Badding Somerjoen kuolemasta luettiin vuonna 1987. Irwin lähti 1991, Jamppa Tuominen 1998.

Reijo Taipale arvelee muusikoiden ja surullisten kohtalojen kulkevan käsi kädessä siksi, että musiikin tulkitsijat ovat keskivertoa herkempää porukkaa.

– Kyllä siinä täytyy olla jotain. Kun ajattelee vuosikymmeniä taaksepäin, kyllä kunnon soittajan tai laulajan sielunelämä on paljon herkempi kuin muurarin tai kirvesmiehen, koska luova homma on niin täysin oma juttunsa. Onko se geeneissä, en tiedä.

Toisaalta monet välttyvät onnettomalta kohtalolta.

Miksi 72-vuotias Reijo Taipale tarttuu mikkiin vieläkin hyväkuntoisena ja elämäniloisena?

– Annan suuren arvon avioliitolle. Nostan hattua

Anita-vaimolleni ja koko perheelleni. On tämä sellainen ala, että jos ei ole mitään väliä, mistä aamulla herää, ei tätä kauan jaksa.

Reijo tapasi vaimonsa tasan viisikymmentä vuotta sitten elokuussa, kun hän asui Helsingin Konalassa.

– Voi voi, kun se aika menee! Tapasimme Leppävaaran kansantalon tansseissa. Seurustelimme vuoden, olimme vuoden kihloissa ja menimme naimisiin 1964.

Pitkän liiton salaisuutta Taipale ei osaa suoralta kädeltä määritellä. Ainakin yhdessäolon täytyy olla helppoa, ja välillä saa ja pitääkin nahistella.

– Semmoinen liitto, jossa ei ole mitään kinaa, ei ole terve.

Taipaleen elämän huippuhetket ovat olleet terveiden

lasten syntymät. Perhe kasvoi 1960- ja 70-luvuilla kahdella tyttärellä, mutta laulajaisä joutui olemaan koko ajan poissa. Vaihtoehtoja ei ollut, sillä asuntolaina oli maksettava.

– Kun tulin kiertueelta kotiin, huomasin, että nyt tytär jo ryömii tai kävelee. Siitä on vähän huono omatunto. Poikani kanssa ehdin olla jo enemmän.

Roni on Reijon mukaan iltatähti tai jälkiuunileipä, nyt jo 187-senttinen mies. Kolme viime vuodenvaihdetta Taipaleen pariskunta on viettänyt Yhdysvalloissa asuvan poikansa kanssa Havaijilla, vaikka aikaero saakin vanhan miehen rytmin sekaisin. Tytär Satu asuu Klaukkalassa ja Krista Brysselissä. Kaikilla lapsilla menee hyvin, ja Reijo on jo nelinkertainen isoisä. Kun lastenlapset tulevat käymään, isoisällä pyörivät sukat jaloissa akkavallan keskellä.

– Nyt elämässä on erittäin hyvä tilanne, eikä enää ole lainan lainaa. Mutta kyllä sitä on juostukin.

Reijo Taipale elää raitista ja säännöllistä elämää. Hän lopetti tupakoinnin kolme vuotta sitten, eikä hän ole viime vuoden aikana juonut edes yhtä olutta. Lääkärintarkastuksessa kaikki arvot ovat olleet kohdallaan, eikä laulajan ikää huomaa kuin käsien tärinästä kahvikupposta pidellessä. Jokatalvinen akkujen lataaminen Espanjan Malagassa pitää nuorena. Ja tietysti musiikki, jonka kautta tapaa jatkuvasti itseään nuorempia ihmisiä.

Reijo Taipale on kiitollinen siitä, ettei hänen ole koskaan tarvinnut ruikuttaa saadakseen keikkoja. Lähinnä on pitänyt huolehtia siitä, ettei burnout pääse iskemään.

Nyt on menossa hallittu keikkatahdin hidastaminen.

– Vaimo sanoo aina, etten voisi lopettaa keikkoja noin vain seinään. Hän joutuisi nauhoittamaan aplodeja, ettei tulisi vieroitusoireita. Vitsissä on kyllä perääkin.

Se hetki on nimittäin koukuttavan maaginen, kun ilta on mennyt hyvin ja keikkayleisö on pysynyt täydellisesti solistin hyppysissä.

– Fyrkka ei ole niin tärkeää kuin se, että saa jengin mukaan, Taipale sanoo ja napauttaa terassin pöytää painokkaasti.

Kun kokenut laulaja nousee lavalle, esiintyminen tulee selkäytimestä.

Muutaman viime vuoden aikana Reijo Taipale on kuitenkin huomannut, että kuvioon on tullut mukaan uudenlainen esiintymisjännitys.

– Mietin, muistanko sanat. Kyllä minä ne muistan, mutta nuorempana ei tullut ajateltua ollenkaan, että hetkinen, entä jos unohdankin tekstin. Minunhan pitäisi olla niin rutinoitunut kuin voi olla, koska olen tehnyt tuhansia keikkoja.

Keikkatilanteessa laulajan harteilla on suurin osa paineesta, ja sanojen unohtaminen on yleistä nuoremmillakin.

Taipale on joskus unohtanut pari sanaa, mutta koskaan bändi ei ole joutunut keskeyttämään soittoa unohduksen takia. Jos muisti pimenee, tilalle täytyy vain improvisoida jotain tähdistä, kuusta tai rakkaudesta.

Usein näitä tilanteita ei yleisö edes huomaa, sillä harjaantuneen laulajan pokka pitää. Joskus laulajat katsovat sanat suoraan paperistakin.

– Minähän en suostu katsomaan paperista. Tv-lähetyksissä huomaa, kuinka kornin näköistä se on. Et pääse ottamaan kunnolla kontaktia yleisöön.

Joskus jännitys häiritsee Taipaletta, mutta muusikoiden tapaan hän ottaa asiat huumorilla ja murjaisee ikääntymisestään vitsin.

– Hyvä, että osaan vielä kotiin!