Suomen tunnetuimmasta tenorista Tuomas Katajalasta ei olisi välttämättä tullut kansainvälistä oopperatähteä ilman rohkeutta. Nyt hän on ratkaisustaan kiitollinen.

Se on hyvin pitkä tie. Olen musiikkiperheessä kasvanut, isäni ja siskoni ovat kanttoreita. Itse opiskelin pianonsoittoa ja olen laulanut viisivuotiaasta asti. Intohimo siihen on säilynyt aina, voisin sanoa, että laulaminen on osa minua. En osannut ajatella siitä ammattia kuin ehkä vasta silloin, kun menin opiskelemaan Oulun konservatorioon. Vasta, kun olin yli 20-vuotiaana Sibelius-Akatemiassa, laulamisesta alkoi tulla ammatti.

Oopperalaulajan pitää olla muokkautuva taiteilija, älykäs, pystyä lukemaan nuotteja, olla lahjakas kielellisesti ja foneettisesti sekä pystyä sopeutumaan erilaisiin työryhmiin. Persoona on tärkeä. Kun mennään ihan huipulle, 30 prosenttia tulee äänestä, muu tulee ilmaisusta ja kokonaistaiteellisuudesta. Keskiverto, hyvä laulaja voi päästä pitkälle, jos hän treenaa tunnollisesti. Neljänkymmenen vuoden iässä ihmisen keho hitusen muuttuu, joten monelle laulajalle tulee silloin kriisi, joku lopettaakin. Onneksi ääntä voi harjoittaa vanhuuteen asti.

Vuosituhannen alussa tein sen ratkaisun, että lähdin tekemään oopperaa. Herätysliikkeessä on aina harrastettu musiikkia paljon, mutta oopperalaulaminen oli asia, jota silloin ei ymmärretty. Pohdin asiaa pitkään, mutta lopullinen päätös oli myös tietynlainen helpotus. Olin sinut ratkaisuni kanssa. Myös vaimo oli isona tukena siinä hetkessä. Jos laulaminen on niin iso osa itseä, sitä lahjaa ei voi olla käyttämättä. Myös henkilökohtaisen uskon kohdalla minulla on rauha. Onneksi välit ovat pysyneet hyvinä herätysliikkeenkin suuntaan.

Jatkuva kiertäminen on raskasta. Joudun olemaan vetoisissa hotellihuoneissa ja vanhoissa teattereissa. Kutsunkin meitä laulajia limakalvotaiteilijoiksi, jotka ovat herkkiä instrumenttinsa kanssa. Itseään täytyy osata säästellä ja olla kylmäpäinen harjoituksissa, ei laulaa koko ajan, vaikka kollegat laulaisivatkin. Pitkän uran salaisuus on se, että osaa kuunnella itseään.

Olen asettanut koko urani ajan kolmen ja viiden vuoden tavoitteita, ja suuri osa niistä on toteutunut. Se on antanut tosi paljon, mutta toisaalta minulla on perhe ja kolme lasta. Kaksi on jo täysi-ikäisiä, poikani on nyt 13-vuotias. Tämä ammatti vaatii, että perhe tukee ja ymmärtää, siksi vaimollani on ollut suuri merkitys minulle urallisesti ja ammatillisesti. Hän on paras kriitikkoni, hän on oppinut tuntemaan minut 20 vuoden aikana laulajana. Yritän aina tehdä kalenterista järkevän, sillä haluan olla tarpeeksi kotona ja työskennellä myös Suomessa. Olemme asuneet kuusitoista vuotta Hämeenlinnassa, ja se on minun rauhoittumiseni kehto. Rentoudun restauroimalla vanhaa hirsitaloa yhdessä vaimoni kanssa, se on kuin terapiaa. Vanhan kulttuuriperinnön pelastaminen on myös elämäntapa. Olen visualisti, joka nauttii arkkitehtuurista, historiasta ja kauneudesta.

Teimme vuosia sitten Sevillan parturia Oslon oopperassa. Alussa lavalla nähdään pitkään kreivi ja parturi Figaro, minä esitin kreiviä. Meillä oli näyttämöllä kohtaus, jossa hän laittaa vaahtoa partaan ja leikimme tilanteessa humoristisesti. Lopulta juoksin ja hyppäsin pitkän norjalaisen baritonin eli Figaron syliin, ja housuni repesivät persuksista ainakin 30 senttiä. Valkoiset bokserit vain vilkkuivat samalla, kun piti 20 minuuttia olla näyttämöllä ja laulaa pitkä duetto. Siinä hetkessä yritin vain pitää pakarat yhdessä ja takaliston ei kohti yleisöä. Se saattoi näyttää koomiselta, mutta jälkikäteen ajatellen asiasta olisi voinut vitsailla enemmän.

Restaurointi on sydämen rakkaus, mutta kyllä se varmaan taiteeseen liittyisi. Nyt olenkin päässyt jo sitä hieman kokeilemaan, sillä toimin Urkuyö ja Aaria -festivaalissa taiteellisena johtajana. Saattaisin myös ryhtyä valmentamaan nuoria laulajia, sillä vanhempien kollegoiden olisi hyvä jakaa heille tietotaitoaan elämästä. Minullakin oli nuorempana sparraaja, oopperatenori Peter Lindroos. Tässä ammatissa on erittäin tärkeää säilyttää henkinen puoli, eli sinun täytyy uskoa omaan tuotteeseesi. Suorittamiseen täytyy aina löytää henkinen voima, vaikka se ei olisikaan helppoa. Itsensä energisointi on tavallaan joka kerta oman itsensä ylittämistä.

Vanhin tyttäreni opiskelee sisustusarkkitehdiksi äitinsä jalanjäljissä ja opiskelee parhaillaan myös laulua, mutta ei ooppera-, vaan pop-puolella. Toinen tytär kirjoitti juuri ylioppilaaksi ja harrastaa kitaran- ja pianonsoittoa. Poikani taas soittaa tällä hetkellä fagottia, joten taiteellisuutta on.

Teippaan hotellihuoneissa kaikki ilmastointiaukot umpeen. Joskus ne teipit unohtuvat paikoilleen.