Kouluun hiihtämisen luulisi olevan samanlaista suomalaista esi­historiaa kuin pettuleivän teon ja Sammon ryöstön. Simo-­Viljami Ojasen lapsuuteen Nakkilassa hiihto kuitenkin kuului.

”Heti kun opin kävelemään, minulle iskettiin sukset jalkaan”, Ojanen, 30, muistelee helsinkiläisessä kahvilassa. ”Ei vanhemmillani urheilutaustaa ollut, mutta he halusivat, että lapsilla on jokin harrastus. Lomailimme Vuokatissa ja Lapissa, enkä muista elämästä vaihetta, johon hiihto ei olisi kuulunut. Sain siitä ammatinkin, mistä täytyy olla vanhemmille kiitollinen.”

Murtomaahiihdon suosio on kulkenut Suomessa niin ylä- kuin alamäkiä. Ojasen lapsuusvuodet osuivat lajille suotuisaan aikaan, sillä 1990-luvulla Mika Myllylä, Jari Isometsä ja koko karpaaseiksi itseään kutsunut urheilijajoukko nosti ­suomalaisen mieshiihdon takaisin maailman huipulle. Katsottuaan tv:stä kuuluisaksi nousseen ­dokumentin Myllylästä Ojanen lähti heti juoksemaan umpihankeen. Myllylä harjoitteli suolla, mutta suot olivat talvella lumen alla.

Pian edessä oli suomalainen syntiinlankeemus, kun Lahden surullisenkuuluisissa kotikisoissa Myllylä, Isometsä ja neljä muuta hiihtäjää jäivät kiinni dopingista. Ojanen oli ­silloin 11-vuotias ja muistaa tapahtumat yhä elävästi.

”Karpaasit olivat olleet minulle idoleja, mutta kyllä se pahalta tuntui”, hän kertoo. ”Muistan kyllä senkin jälkeen olleeni samoissa kisoissa ja samassa pukukopissa Myllylän kanssa ja ajatelleeni, että kyllä se yhä on minun idolini. Jos olisin ollut yli kaksikymppinen, dopingskandaali olisi ollut kovempi paikka, koska sen taloudelliset seuraukset Suomen kilpahiihtoon olisivat vaikuttaneet minuunkin.”

Aikuistuessaan Ojanen empi urheilu-uran kynnyksellä. Hän oli hiihtänyt nuorten Suomen mestariksi ja oli mukana nuorten MM-joukkueessa. Mutta hiihto on laji, jossa kypsytään hitaasti, ja aikuisten huippu vasta siinsi horisontissa.

”Armeijan jälkeen laskin, että jos harjoittelisin seuraavat kahdeksan vuotta täysipäiväisesti, sitten saavuttaisin ehkä maailman huipun”, hän toteaa. ”Siis ehkä. Olisi tarvittu paitsi kovaa työtä myös vankkaa uskoa ja luottamusta omaan tekemiseen. Elantokin olisi pitänyt vielä jotenkin ansaita.”

Niinpä Ojanen päätti vuonna 2011 ryhtyä ammatikseen levittämään hiihdon ilosanomaa muille.

Hän perusti Electrofit-firman, joka järjestää valmennusleirejä ja hiihtomatkoja. Tavoitteena on elämyksellisyys: ­harjoitusleireillä on henkilökohtaista hiihtovalmennusta oman tason mukaisesti, ja sukset ovat aina voideltu ja valittu päivän kelin mukaan. Tarkoitus on antaa asiakkaalle huippu-­urheilijan kokemus – mikä on aika toista kuin monen suomalaisen traumaattiset muistot lapsuuden hiihtoretkistä vesisateessa lipsuvilla suksilla.

Harjoitusleireille osallistuu kaikenlaisia hiihtäjiä, miehiä ja naisia, ja ikähaitari on nuorista kahdeksankymppisiin. Electro­fitin järjestämillä matkoilla kisatapahtumiin kovakuntoisimmat osallistujat vetävät kuin kilpaurheilijat, kun taas toisille 50–70 kilometrin matkan hiihtäminen maaliin saakka on jo suuri saavutus.

”Kestävyyslajit olivat nousussa jo ennen koronaa, mutta pandemia on nostanut suosion uudelle tasolle”, Ojanen kertoo. ”Ennen hiihtoa pidettiin keski-ikäisten lajina, mutta nyt kaksi—kolmekymppisetkin haluavat hiihtää.”

Viimeisen vuosikymmenen aikana murtomaahiihto on kokenut Suomessa renessanssin. Aikuisten hiihtokursseille on paikoin riittänyt kysyntää. Suosiota ovat nostaneet välineiden kehittyminen ja muutamat runsaslumiset talvet.

Karvapohjaisilla suksilla voi lähteä ladulle millä kelillä hyvänsä, ilman sen kummempaa voiteilla läträämistä. ­Ojanen painottaakin suksien tärkeyttä: hiihto on välinelaji. Suksien ei tarvitse olla kalleimmasta päästä mutta kyllä jäykkyydeltään ja muilta ominaisuuksiltaan sopivat.

Murtomaahiihto on terveyden kannalta ylivertaisen hyvä laji. Se tarjoaa elimistölle kokonaisvaltaista rasitusta, joka kehittää koko kehon lihaksia ja on hyväksi hengitys- ja verenkiertoelimistölle. Toisin kuin juoksussa, rasitus- tai lihas­vammat ovat hiihtäjillä harvinaisia. Lenkkipoluilla harvemmin näkee harmaantuneita juoksijoita, mutta hiihtoladulla voi hyvin joutua teräsvaarin tai -muorin ohittamaksi.

”Hiihto on myös tekniikkalaji, jonka omaksumiseen voi mennä tovi”, Ojanen sanoo. ”Liukkaalla liikkuessa voi kestää hetki hahmottaa, kuinka eteenpäin mennään parhaiten. Jos on huonossa kunnossa, hiihto voi aluksi tuntua raskaalta. Monet aloittelijat tekevät virheitä paino­pisteen kanssa ja nojaavat liikaa taakse, jotkut taas kävelevät aluksi sukset jalassa. Mutta hiihtoa sekin kaikki on.”

Murtsikkahiihtoa harrastaessa suomalaisen ei kannata lähteä merta edemmäksi kalaan. Parhaista paikoista puhuttaessa Ojanen ylistää Lappia. Esimerkiksi Ylläs ja Saari­selkä tarjoavat satoja kilometrejä latuja, jotka ovat loivine nousuineen ja laskuineen miellyttäviä hiihtää.Keski-Euroopasta sellaisia latuja on vaikeampi löytää, sillä ne on yleensä tehty rengasmaisiksi hiihtopaikkojen ympärille.

Ojanen antaa erityisen tunnustuksen myös pääkaupunki­seudulle. Silloin kun yläkerrasta lunta suodaan, latuverkosto on kattava ja kaupungit pitävät laduista hyvää huolta. Helsingin Paloheinästä voi hiihtää Espoon Oittaalle tai Serenan vesipuistoon. Nuuksion metsiin kun hiihtää, se on kuin sivakoisi Lappiin.

”Vaikka lunta ei tulisi, hiihtää voi silti”, Ojanen sanoo. ”Viime talvenakin säilö- ja tykkilumen ansiosta pääkaupunki­seudulla pystyi hiihtämään marraskuusta siihen saakka, kun korona huhtikuussa sulki ladut. Pienen lenkin tahkoaminen on toki aika suorituskeskeistä hiihtoa: siinä katoaa se ajatus, että pääsee luontoon olemaan omassa rauhassaan.”

Monet kuitenkin tekevät hiihtomatkoja myös Eurooppaan, missä aurinko voi porottaa huikeissa maisemisssa myös tammi- ja helmikuussa. Ojanen suosittelee hiihtokohteista esimerkiksi Italian Seiser Almia, Toblachia ja Livignoa. Viimeksi mainittu on pieni, verovapaalla alueella sijaitseva kylä 1800 metrin korkeudessa. Ilma on siellä raskasta hengittää, mutta ylängön ladut ja pitkä hiihtokausi ilahduttavat.

Sveitsissä St. Moritzissa pääsee jäälle hiihtämään, ­Itävallan Seefeld ja Leutasch taas tarjoavat helpompia hiihtomaastoja kuntoilijalle.

”Itävallassa sijaitseva Ramsau on taianomainen paikka, koska siellä voi olla kesä ja talvi yhtä aikaa”, Ojanen kertoo. ”Alhaalla laaksossa paistaa aurinko ja voi harjoitella sortseissa, mutta jos menee hissillä puoli tuntia ylöspäin, saapuu keskelle talvea. Ramsaun pikkukylän hotellit ovat perhe­yrityksiä, ja niissä on mukavan intiimi tunnelma. Koko paikka on niin piskuinen, että on ihmeellistä, että siellä pystyttiin pitämään vuoden 1999 hiihdon MM-kilpailut.”

Ojaselle kertyy vuodessa hiihtokilometrejä lumella ja rullasuksilla 4 000—5 000, mutta hän harrastaa myös muita lajeja. Rankin niistä on vuorijuoksu. Sen tiimoilta hän viime vuonna osallistui erään asiakkaansa kanssa Alppien Mont Blancilla 300 kilometrin kilpailuun.

”Meidän vuorijuoksumme oli enemmän sauvakävelyä”, Ojanen sanoo. ”Kuusi päivää siihen meni, ja koko aikana nukuimme yhteensä alle yhdeksän tuntia. 50 kilometriä per päivä ei kuulosta pahalta, mutta kun nousemista kertyi lähes 30 000 metriä, se teki reissusta niin sanotusti haastavan.”

Rakkainta Ojaselle on kuitenkin hiihto, jota hän harrastaa koko sen kirjossa. Kuten vaikkapa skinnausta, jossa hiihdetään tunturia ylämäkeen ja sitten lasketellaan alas. Hauskinta hiihtäminen on hänestä silloin, kun hankikannon ansiosta voi mennä minne haluaa.

”Kun puhutaan aloittelijan yleisistä virheistä, ainoa todella paha erhe on se, ettei lähde hiihtämään ollenkaan.”