Kasvoja kipristää. Aurinko porottaa korkealta ja tunturin huipulla tuulee. Alas pääsee monia rinnereittejä, joista yksi näyttää kovin jäiseltä.
On karmaisevaa katsoa, kun alle kymmenvuotias lapsi suuntaa suksillaan alas tunturin jyrkintä mahdollista reittiä. Miten hän uskaltaa? Helposti. Viiletys on taidonnäyte, jollaisia täällä näkee usein. Lapset osaavat harvoin tehdä asioita paremmin kuin aikuiset, mutta hiihtokeskuksissa suhaa naperoita, joiden voisi kuvitella oppineen laskettelemaan jo ennen kävelyä.
Ruka on etenkin lapsiperheiden hiihtokohde ja Suomen lumikeskusten joukossa hyvin monipuolinen. Sen rinteet vaihtelevat helpoista maailmancup-tasoisiin reitteihin, ja laskettavia rinteitä on monta, peräti 35.
Me aikuiset valitsemme sinisen mäen alas ja suuntaamme Ski Bistroon kaakaolle, sillä reidet alkavat olla kovin hapoilla koko päivän laskemisen jälkeen.
Moni Rukalla käynyt perhe myös palaa näille lumille.
”Täällä on paljon tuolihissejä ja jyrkimmät mäet”, perustelee Silja Salo.
Hän on perheensä kanssa kokeneita Rukan-kävijöitä. Salon lapset Viola, Vanessa ja Veikka ovat kaikki opetelleet laskemaan kaksivuotiaina. Perhe on käynyt täällä jo yli kymmenen vuotta lomailemassa. Joulu Rukalla on tunnelmallinen, he kertovat, ja keväällä rinteisiin paistaa ihana aurinko. Silja Salo liikuttuu kyyneliin, kun hän muistelee, miten Viola aikoinaan oppi laskemaan. Ruka merkitsee perheelle yhdessä olemista.
Hiihtokeskuksista nauttimisen lomassa yhä useampi kävijä miettii myös ympäristövastuuta.
Laskettelukeskukset elävät talvesta, ja ilmastonmuutos uhkaa niitä vääjäämättä.
Eivätkä ne itsekään ole syyttömiä maapallon lämpenemiseen. Turistit ympäri maailmaa lentävät pohjoisille alueille kokemaan Lapin puhdasta ja hiljaista luontoa, mutta kuinka kauan luonto pysyy täälläkään puhtaana matkailun lisääntyessä?
Ongelma on tuttu Rukan kehitysjohtaja Jusu Toivoselle. Hän heräsi itse ilmastonmuutokseen kunnolla kymmenisen vuotta sitten, kun kävi opiskelemassa Kanadassa hiihtokeskuksen johtamista. Siellä ympäristöasiat oli otettu huomioon Suomea paremmin.
Rukan ja Pyhän laskettelukeskukset omistaa perheyritys, ja Toivonen ehdotti sille, että loisi keskuksiin oman ympäristöohjelman. Alun perin ideana oli tehdä lyhytaikainen projekti, mutta ekologinen ajattelu tuli jäädäkseen.
”Se on myös järkevää liiketoimintaa ja säästää huomattavasti rahaa”, Toivonen sanoo.
Nykyään Rukan rinteiden hissit, valaistus ja rinnekopit käyttävät vain vihreää sähköä, eli tuuli- ja vesivoimaa. Energiankäyttöä mitataan koko ajan. Aiempi huoltohalli lämmitettiin öljyllä, nyt Rukalle on rakennettu uusi halli, joka toimii maalämmöllä.
Kiinnostava innovaatio on ollut myös lumen säilöminen kesän yli. Kauden lopussa kahdelta isolta rinteeltä kerätään noin viiden metrin lumikerros valtaviin kasoihin, jotka peitetään pressuilla ja erilaisilla sulamista estävillä materiaaleilla. Kesän jälkeen lumi levitetään rinteisiin. Se vähentää lumetuksen tarvetta ja energian kulutusta.
”Nyt voimme varmuudella sanoa, että rinteemme aukeavat lokakuun alussa. Aiemmin rinteiden avaaminen on riippunut paljon säästä”, Toivonen sanoo.
Rukalla satsataan jonkin verran myös jätteiden kierrätykseen, joskin kävijän silmään pistää se, että ainakin joissakin ravintoloissa ruokajäte kaadetaan sekajätteeseen.
”Pohjoisessa ei ole tällä hetkellä mahdollista kerätä biojätettä, vaan se viedään poltettavaksi”, Toivonen kertoo.
Hänen mukaansa Rukakeskus Oy on onnistunut vähentämään hiilidioksidipäästöistään 80 prosenttia viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tavoitteena on täysin hiilineutraali laskettelukeskus. Perheyritys siirretään aikanaan sukupolvelta seuraavalle, ja ympäristövastuu edistää paitsi luonnonsuojelua myös liiketoiminnan jatkumista.
”Tässä yrityksessä kvartaali tarkoittaa 25 vuotta.”
Suomen Lapin hiihtokeskuksissa on ylipäätään petrattu viime vuosien aikana hiilineutraaliudessa, arvioi luontomatkailuun erikoistunut ympäristösosiologian dosentti Seija Tuulentie Luonnonvarakeskuksesta.
Rukan ohella muillakin suurilla hiihtokeskuksilla, kuten Levillä, Pyhällä ja Ylläksellä, on ympäristöprojekteja. Tosin matkailijoiden mielikuvissa Ruotsi ja Norja ovat ekologisempia matkakohteita kuin Suomi, selvitykset kertovat.
”Asiakkailta, kuten tiedostavilta saksalaismatkaajilta, tulee painetta satsata ympäristöön ja vastuullisuuteen”, Tuulentie sanoo.
Lumiloman suurimmat päästöt tulevat Lappiin lentämisestä. Suomalainen voi tehdä matkoistaan reippaasti ilmastoystävällisempiä tulemalla paikalle junalla ja bussilla.
”Melkein kaikissa hiihtokeskuksissa pärjää ilman autoa. Tosin esimerkiksi Ylläksellä mökit on rakennettu melko hajanaisesti, jolloin kulkeminen muuttuu hankalaksi”, dosentti Tuulentie kertoo.
Hänen mukaansa Lapin-matkailun suurin haaste on tasata sesonkeja. Olisi hyvä, jos näiden keskusten turismi ei keskittyisi vain talveen, sillä matkailun kasvaessa ne joutuvat laajentamaan tilojaan ja toimintaansa. Sitten paikat seisovat lähes tyhjillään kesäisin, mikä ei ole kestävää ihmisten työllistymisen tai ympäristön kannalta.
Humps! Joen jää pettää alta, ja yhtäkkiä ympärillä on vain kylmää vettä. Se on yksiasteista.
Sydän hakkaa hetken, mutta sitten olo rauhoittuu. Kuivapuku imeytyy tiiviisti kehoa vasten, on aivan kuin olisi joutunut vakuumipakatuksi. Tunne on miellyttävä. Kuivapuku ja sen päälle puettu pelastusliivi kelluttavat, ja kaulan sekä hihojen mansetit pitävät huolen siitä, ettei vesi pääse puvun alla oleviin vaatteisiin.
Kokeilemme nousta takaisin jäälle. Se onnistuu, mutta jään reuna lohkeilee sitä mukaa, kun yrittää päästä eteenpäin. Ei halua edes kuvitella, miltä tämä tuntuisi ilman märkäpukua ja niin, että jää olisi pettänyt alta vahingossa. Täytyy pyöriä rantaa kohti – ja humpsahtaa takaisin hyiseen Kitkajokeen.
Olemme kokeilemassa jokikelluntaa, ja tarkoitus on kellua virrassa parinsadan metrin matka sillan ali seuraavaan joenmutkaan. Oppaana toimii Ruka Adventuresin Teemu Ronkainen, iloisesti vitsaileva heppu.
”Noin seitsemän prosenttia selviytyy jokikellunnasta hengissä”, hän ilmoittaa.
Ronkaisen mukaan kuivapuku tekee ihmisestä maalla notkean kuin norsun, mutta vedessä olo on sulava. Hän opettaa, miten joessa voi ohjata itseään: selällä kelluessaan on laitettava jalkaa toisen viereen kuin kävelisi sivuttain.
Sillan alla kelluessa käy mielessä, että tällainen näky ja olo ovat harvinaisia elämyksiä. Valtavat jääpuikot roikkuvat sillan betonireunasta, ja ympärillä on vain mustaa vettä.
Joenmutkassa Ronkainen auttaa meidät kellujat nousemaan jaloillemme, ja tassuttelemme hitaasti uomaa pitkin takaisin retkifirman autolle.
Termoksesta kaadettu kuuma marjamehu lämmittää, kun olemme saaneet askarreltua itsemme irti jäisistä kuivapuvuista. Taivaalla näkyy jo tähtiä, mutta revontulia ei harmi kyllä leisku.
On hauskaa, miten monipuolisesti hiihtokeskuksissa voi kokea talvista luontoa. Koskikellunnan lisäksi tarjolla on moottorikelkkailua, lumikenkäilyä, huskyretkiä, pilkkimistä, seikkailuautoilla ajamista ja saunomista, jossa pääsee tietenkin pulahtamaan avannossa.
Ennusteiden mukaan Lapin talvi saattaa lyhentyä vuosisadan loppuun mennessä noin puolellatoista kuukaudella. Ympäristönsuojelun ohella on tärkeää, että matkailualan yrittäjät satsaavat ympärivuotiseen ohjelmatarjontaan.
Kuivattu ja friteerattu jäkälä maistuu hienostuneelta sipsiltä. Herkkupalassa on rapsakka suutuntuma, ja sen päälle laitettu puolukkakaviaari toimii hyvänä dippinä.
Kuten monissa laskettelukeskuksissa, Rukalla on perinteisen rinneruuan paikkojen ohella muunkinlaisia ravintoloita. Osa niistä tekee annoksia pohjoisella twistillä.
Se näkyy Rukankylällä sijaitsevan ravintola Kuksan menyyssä. Paikka on erikoistunut villiruokaan, ja listalta löytyy annoksia, joita ei etelässä pääse välttämättä usein maistamaan. On kuivattua poronsydäntä, kuusimajoneesia ja valkosuklaata lakkakastikkeella.
”Omistajan isä on kerännyt jäkälän viime syksynä”, tarjoilija Susanna Kurkinen kertoo.
Lähitienoolta kaadettua riistaa kypsennetään täällä itse savustuspöntössä. Alkudrinkiksi valitsemme puolestaan lakkaginistä valmistetun gin tonicin.
Seuraavana päivänä Simo-poro tekee samaa kuin me ravintolassa, eli natustaa tyynesti jäkälää. Hyppäämme Simon taakse puiseen rekeen ja pääsemme pian kymmenminuuttiselle kierrokselle lumisessa maisemassa. Välillä Simo pysähtyy haukkaamaan palanpainikkeeksi lunta.
Ajelun jälkeen koittaa toisenlainen elämys: Lammintuvan paikan päällä leivotut, lämmöstä höyryävät sokeriset munkit. Ne ovat taivaallisia! Jotkut hiihtäjät saapuvat syömään näitä munkkeja kaukaakin.
On sekä ympäristöystävällistä että kätevää, että Rukalla lomailija pärjää pitkälle myös ilman autoa. Alueella kävijöitä kyydittää maksuton bussi, ja esimerkiksi Rukankylältä kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevaan Elämyskeskus Lammintupaan pääsee hiihtäen hyvää latua.
Lammintupa on etenkin lapsille pieni ihmemaa: porojen lisäksi täällä pääsee huskyjen kyytiin sekä ajamaan jääkartingia tai lasten moottorikelkkaa.
Paikan eläimet näyttävät hyvinvoivilta, ja niillä vaikuttaa olevan tarpeeksi tilaa liikkua.
Alun perin Lammintupa oli vain pieni, pressuista kyhätty latukahvila, josta Mirjami ja Jyri Heiskanen myivät hiihtäjille mehua ja kahvia.
Pikkuhiljaa suosio kasvoi, ja nyt tuvalla käy talvisin säästä riippuen 50–1 000 vierailijaa päivässä. Nykyään myös pariskunnan poika Joni osallistuu yrityksen pyörittämiseen.
Rukalla ihmisten kanssa jutellessa huomaa, että moni täällä työskentelee pienissä perheyrityksissä. Se lisää heidän haluaan katsoa myös tulevaisuuteen sekä parantaa seutua ja sen ympäristönhoitoa omilla teoillaan.
