Clark OIofsson jos joku on taparikollinen. Ruotsalaismiehen (s. 1947) laitoskierre alkoi jo 16-vuotiaana, ja siitä lähtien miehen elämä on ollut rikoksia, vankilaa ja karkailua ja sama uusiksi, kerta toisensa jälkeen.

Julkkis hänestä tuli kotimaassaan vuonna 1973, kun Tukholmassa Jan Erik Olsson otti pankkiryöstön yhteydessä kolme ihmistä panttivangiksi ja vaati tuomiotaan istuvaa Olofssonia paikalle, mihin poliisi suostuikin.

Olofsson toimi omien sanojensa mukaan sillanrakentajana kaappaajan ja poliisin välillä. Tilanteessa syntyi myös lämpimiä tunteita, jotka johtivat uuteen psykologiseen termiin: Tukholman syndroomalla tarkoitetaan tilaa, jossa panttivanki alkaa tuntea sympatiaa sieppaajiaan kohtaan.

Kuusiosainen Clark on Bill Skarsgårdin juhlaa. Se-elokuvien uusien versioiden Pennywisenä muistettu näyttelijä pääsee irrottelemaan oikein kunnolla Clarkina, jonka maailma loppujen lopuksi pyörii vain hänen itsensä ympärillä.

Jos välillä tuntuu, että sarjassa ihannoidaan kaikkia huijaavaa taparikollista, seuraavassa hetkessä hahmon perimmäinen kylmyys paljastuu taas. Samaan tapaan farssimaisuus kääntyy draamaksi, luksuselämä Välimerellä harmaaksi selliksi.

Naisia Clarkilla riittää, mutta hekin ovat vain vaihtotavaraa. Jakso jaksolta selvemmäksi käy, että kaikki miehen käytöksessä juontaa juurensa lapsuuteen alkoholistiperheessä.

Sarjan ohjaaja Jonas Åkerlund muistetaan musiikkivideoista, joita hän on ohjannut megatähdille Madonnasta Taylor Swiftiin ja U2:sta Metallicaan. Åkerlund hyödyntää Clarkissa usein musiikkivideoiden nopeita leikkauksia ja rytmitystä, mutta osaa myös hillitä vauhtia, kun on sen aika.

Aivan oma lukunsa on viidennen jakson lopussa nähtävä, likimain surrealistisen epäkesko Jailhouse Rock -muistuma, jossa Skarsgård laulaa poikkeuksellisen riemukkaasti päin takalistoa.