Hyvä on olla, kun on nolla. Hyvästi Masa.

Kahvilakuitin taakse kauniilla käsialalla kirjoitetut sanat olivat viimeinen viesti Masa Niemeltä. Sängyllä ­tajuttomana makaava mies oli niellyt suuren määrän unilääkkeitä. Hänet kiidätettiin Uimahallin retkeilymajasta Hatanpään sairaalaan vatsahuuhteluun, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä.

Masan taival päättyi Tampereella 3. toukokuuta 1960 vain 45 vuoden iässä.

Motiiveja epätoivoiselle teolle voi jälkikäteen vain arvailla, mutta jäähyväisviesti antaa siitä omat vihjeensä.

Masa Niemi oli monin tavoin lahjakas mies, jonka ­kohdalla huomio kiinnittyi kuitenkin hänen fyysiseen ­mittaansa. Hän kun oli vain sellainen pätkä.

Martti Elis Niemi syntyi Viipurissa heinäkuussa 1914 maalarimestari Matti Niemen ja hänen vaimonsa Johannan seitsenlapsisen perheen kuopukseksi. Lapsuudenkoti sijaitsi enteellisesti osoitteessa Pilakatu 2.

Koko Niemen sisarusparvi oli vilkasta ja ulospäinsuuntautunutta sakkia, mutta varsinkin hännänhuipuksi jäänyt Masa esitteli jo lapsena esiintymiskykyjään. Hän oli musikaalisesti lahjakas, kävi Viipurin musiikkiopistossa pianotunneilla ja hänellä oli hyvä lauluääni. Omien sanojensa mukaan Masa pilasi äänensä laulamalla myös äänen­murroksen aikaan.

Masa perusti sisarustensa kanssa sirkuksen ja toimi itse tirehtöörinä, akrobaattina ja taikurina. Temppuihin hän oli saanut mallia kiertävistä sirkuksista ja komiikkaansa ­Charlie Chaplinin elokuvista.

Chaplinin tavoin Masa jäi lyhyeksi mieheksi, vain 152 senttimetrin mittaiseksi. Koomikolle se oli ihan tarpeeksi, Masa itse ei ollut asiasta moksiskaan.

– Kun on lyhyt, on lyhyt, Masa tokaisi.

Aikuistuttuaan Masa työskenteli Viipurin Makkaran autonkuljettajana, kunnes sota syttyi. Varsinaisiin taistelutoimiin hänen ei tarvinnut osallistua, sillä varusmies­koulutus oli jäänyt Masalta parin päivän mittaiseksi. Syyksi mainitaan, ettei hänelle löytynyt sopivia vaatteita tai että järjestys katosi, kun toverit vain nauroivat hänen tempuilleen. Totta tai tarua, sodan aikana Masa nauratti sotilaita viihdytyskiertueella humoristisia juttuja kertoen. Sitä voisi verrata nykyajan stand upiin.

Kun Viipuri menetettiin Neuvostoliitolle, Masa Niemi muutti Helsinkiin. Hän työskenteli ­kansanhuollossa toimistokirjurina, ja soitti vapaa-aikanaan rumpuja Sinipojissa, yhtyeessä, jossa myöhemmin Kipparikvartetista tuttu Auvo Nuotio lauloi.

Masa myös toimi managerina ja ­keikkamyyjänä Viipurin Soitannalliselle kerholle.

Masalla oli koomikon luonne jo ennen kuin häntä ­suuremmin tunnettiinkaan. Kun poliisi nosti kätensä stop-asentoon, Masa ajoi hänen ohitseen ja nosti kätensä vastaavaan tervehdykseen. Jos joku tuppautui liian lähelle, Masa pyysi tunkeilijalta tupakkaa. Hän otti askista yhden savukkeen, nuuhkaisi ja heitti pois – ja teki saman ­muillekin savukkeille, kunnes viimeinen kelpasi.

– Kaksi yötä ja kaksi päivää, kaksi humalaa ja kaksi ­krapulaa, Masa kertoi kuulumisensa kiertueelta ­palatessaan.

Ensimmäisen elokuvaroolinsa Masa teki vuonna 1945 näyttelemällä kauppiasta huonosti ­menestyneessä elokuvassa Suviyön salaisuus.

Seitsemän vuoden ajan hän kävi ahkerasti ­koekuvauksissa, mutta jäi aina ilman osaa. Auvo Nuotio järjesti hänelle ­pienen talonmiehen roolin Kippari­kvartetti-elokuvassa, minkä jälkeen Masa vihdoin ­huomattiin. Hän pääsi ­Lentävään kalakukkoon (1952) ­esittämään pikkukonna ­Läski-Leeviä, jolla on kiusallinen elohiiri silmässään.

Reino Helismaan kirjoittamassa komediassa pääosaa näytteli Esa Pakarinen. Elokuva edusti hiljattain alkanutta rillumarei-buumia, jota kriitikot pitivät täytenä roskana ja jota kansa rakasti.

Repe Helismaa kiinnitti huomiota Masan ja Esan lähes 30 sentin pituuseroon sekä siihen, miten luonteva pari­valjakko he olivat koomikkoina. Sitten hän muisti sarja­kuvan, jota oli lukenut nuoruudessaan.

Elannon mainospäällikkö Ola Fogelberg alkoi vuonna 1925 piirtää Kuluttajain Lehteen Pekka Puupää -sarjakuvaa. Repe Helismaan ideasta ­Suomen Filmiteollisuus osti Fogelbergin leskeltä oikeudet yhteen elokuvaan ja samalla huijasi luvan ­kokonaiseen sarjaan.

Alun perin lastenelokuvaksi tarkoitettu Pekka Puupää nauratti laajaa katsojajoukkoa, joten jatkoa alettiin tehtailla saman tien. Puupää-elokuvia tehtiin vuosina 1953–1960 ­kaikkiaan 13, parhaimmillaan kolme elokuvaa vuodessa.

Esa Pakarinen ja Siiri Angerkoski näyttelivät Pekka Puupäätä ja Justiinaa, Masa Niemestä leivottiin Pekan kaveriksi ilmiömäinen Pätkä. Koomikkopari muistutti Stan Laurelin ja Oliver Hardyn Ohukaista ja Paksukaista, tosin Pätkä oli selvästi Pekkaa ovelampi.

Pätkän tunnuslauseita olivat ”asiahan ei tietysti minulle kuulu” ja ”minä vaan kysyn”. Masa pääsi vanhana akrobaattina kaatuilemaan, hyppelemään ja kiipeilemään sekä näyttämään nuoruudessaan oppimiaan taikatemppuja, joita hän säesti taikasanalla ananasagäämä. Käyttämänsä esineet Pätkä heitti olkansa yli, oli sitten kyse puhelimesta, ruokailuvälineistä tai suusuihkepullosta. Samalla tavalla Masa nauratti ja suututti siviilielämässäänkin: ravintolassa hän heitti pihvin seinään, jos se oli liian raaka tai kypsä.

Esa ja Masa ystävystyivät oikeassakin elämässä ja ­alkoivat tehdä yhteisiä keikkoja hanurilegenda Lasse ­Pihlajamaan säestyksellä. Heidät tunnettiin kaikkialla.

Yhden pääroolinkin Masa sai elokuvassa Majuri maantieltä, mutta hänet haukuttiin lyttyyn, ja Puolustusvoimat raivostui upseereita pilkkaavasta farssista.

Myös Puupäiden saamat kritiikit olivat musertavia, ja Masa alkoi jäädä roolinsa vangiksi. Hän tajusi olevansa ikuisesti Pätkä.

Masa meni vuonna 1938 naimisiin 18-vuotiaan Helvi Alisa Kilpeläisen kanssa. Lapsia pariskunnalle ei syntynyt, mutta he pysyivät yhdessä Masan kuolemaan saakka.

Avioliitto ei sujunut ongelmitta. Masa oli kyllä uskollinen puoliso, mutta alkoholinkäyttö ja Helvin temperamenttinen luonne aiheuttivat monia äänekkäitä kärhämiä.

Kahdeksan vuotta kestänyt elokuvaura ja suuri suosio uuvuttivat Masan pahasti. Hän kiersi jatkuvasti maata ­viihdekeikoillaan. Majapaikkoina toimivat hotellit ja ­matkustajakodit, joiden vaatimattomissa huoneissa Masa haki viinasta apua ahdistukseensa.

– Jos minä olen Masa Niemi, minun tyynyni alla on ­koskenkorvapullo, hän ohjeisti hotellin henkilökuntaa. Toive aina toteutuikin.

Masa kuittasi jokaisesta Puupää-elokuvasta tuhdin ­palkkion, mutta kaikki meni saman tien. Hän joutui lopulta myymään asuntonsa ja muuttamaan vuokralle. Kaupasta yli jääneet rahat Masa talletti pankkiin ja antoi pankki­kirjan Puupää-ohjaaja Armand Lohikoskelle. Sitä ei ­saanut antaa takaisin, vaikka Masa kuinka pyytelisi.

– Mutta kun humalainen Masa oikein aneli, Armand lopulta myöntyi. Masa joi rahat ja kirjaimellisesti asuntonsakin, Lohikosken leski Tuija Halonen muisteli.

Toisinaan Masa vetäytyi kotiinsa suostumatta puhumaan kuin postiluukun kautta. Vaikka Esa Pakarinenkaan ei sylkenyt lasiin, hän alkoi tuskastua kaverinsa juopotteluun.

Masa Niemen surullinen loppu saattoi olla suunniteltu tai seuraus äkillisestä päätöksestä. Vappuna 1960 vuosikymmen oli vaihtunut, suomalaisen viihteen rillumarei-vaihe päättymässä, televisio tulossa ja viimeinen Puupää-elokuva tehty. Pekan ja Pätkän seikkailujen katsojaluvut olivat laskeneet murto-osaan entisestä.

Masa oli masentunut ja turhautunut. Hän oli aina ollut kriittinen itseään kohtaan ja kärsi huonosta itsetunnosta. Mitä hän enää tekisi, kun hänestä ei ollut edes Pätkäksi?

Esa ja Masa lähtivät viimeiselle kiertueelleen, esiintyivät Tampereella ja majoittuivat Uimahallin retkeilymajaan. Toukokuun 3. päivä oli vapaa, jolloin Esa matkusti junalla kotiinsa Varkauteen. Masa jäi yksin heidän huoneeseensa.

– Masan hautajaisten jälkeen päätin, etten enää koskaan mene kaverin maahanpanijaisiin, Esa Pakarinen vannoi.

Lähteet: Arto Pietilä: Pätkä – kirja Masa Niemestä (Kustannus HD 2003) & Tuomas Marjamäki: Naurattajat – suomalaisen komiikan tekijät 2007–1907 (Edita 2007)