Löydät sarjan aiemmat osat linkkien takaa:
Rikosylikomisario Kuusinen oli saapunut toisen miespoliisin kanssa Sundqvistien pihalle. Mies oli niin pitkä, että kun yritin katsoa häntä, taivaansini häikäisi silmäni ja näin vain varjon hänen kasvojensa tilalla.
Kuusinen kysyi meiltä, olimmeko nähneet mitään mainittavaa. Pudistin päätäni. Jalle kertoi tavanneensa Liljan viimeisen kerran kahta päivää aiemmin ja jutelleensa lyhyesti hänen kanssaan.
– Mistä te keskustelitte?
– Lähinnä säästä.
– Käyttäytyikö hän tavallisuudesta poikkeavasti? pitkä poliisi kysyi. – Toissa vuonna Suomessa surmattiin kuusikymmentäkahdeksan ihmistä, joista vain seitsemäntoista oli naisia. Sen sijaan saman vuoden aikana tehtiin kahdeksansataakymmenen itsemurhaa. Siksi meidän täytyy ottaa aina huomioon itsetuhon mahdollisuus.
– Niin, no, nyt kun sanot. Kieltämättä hän oli hiukan alakuloinen. Tarjosin hänelle mahdollisuutta käydä kylpemässä meidän jälkeemme rantasaunassa, mutta hän sanoi, ettei jaksanut, Jalle muisteli.
– Minäkin juttelin samana päivänä hänen kanssaan. Hänen hiuksensa olivat rasvaiset ja pesemättömät. Olisi luullut, että hän olisi mennyt mielellään pesemään ne, mutta hän oli alkanut lyödä laimin ulkonäköään, Kirsti sanoi.
– Sanoisitteko häntä masentuneeksi? pitkä poliisi auttoi.
– Ehkä.
– Tiedättekö, mikä häntä masensi? ylikomisario Kuusinen kysyi.
Jalle ja Kirsti vilkaisivat toisiaan.
– Ei me kovin hyvin tunnettu häntä. Hänhän oli siis vuokralainen, ei meidän sukulaisemme. Hän asui mökissä puolisentoista vuotta, Jalle sanoi välttelevästi.
– Ei hän paljon uskoutunut eikä tuntunut kaipaavan seuraa, Kirsti totesi.
– Entä te muut? Mitä te osaatte kertoa hänestä?
– Yritin tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, mutta sain sen vaikutelman, että hän tahtoi olla mieluiten yksin, minä muistelin.
– Sama tunne. Mutta kertokaa, olemmeko me kaikki nyt hengenvaarassa, Marianne huolestui.
Minulta pääsi pyrskähdys. Sitähän minä olin yrittänyt saada häntä uskomaan siitä lähtien, kun löysin hänet makaamasta verisenä pihaltaan.
Poliisit loivat toisiinsa merkitsevän katseen.
– On totta, että tutkimme Jermu Sutisen kuolemaa henkirikoksena, mutta teillä ei ole minkäännäköistä syytä paniikkiin. Lilja Kesannon kuolemansyyksi epäilisin ainakin näin aluksi itsemurhaa.
– Syyllisyydentunto ajaa ihmisiä epätoivoisiin tekoihin, Jalle sanoi.
– Mitä sinä tarkoitat? Kuusinen sanoi.
– Hänhän oli se Somesurmaaja, Kirsti sanoi. – Mutta sen te varmaan näittekin jo tietokannastanne.
Pitkä poliisi ei myöntänyt mitään. Hän kääntyi ja vihdoin näin hänen sukunimensä: Kivari.
– Hän sai vuoden ja yhdeksän kuukauden tuomion varomattomuudesta liikenteessä. Tuomio määrättiin ehdollisena, joten hän vältti vankilan. Se viimeistään sai verkkoyhteisön raivostumaan hänelle, Jalle sanoi.
– Hänelle vaadittiin huutoäänestyksellä kovempaa rangaistusta. Netissä on ihan kauheita kirjoituksia hänestä. Ei ihme, että häntä ahdisti, Kirsti sanoi.
– Oliko se siis itsemurha? Marianne kysyi.
– Lilja Kesannolle tehdään ruumiinavaus kuten kaikille, jotka kuolevat muualla kuin sairaalassa, Kivari lopetti keskustelun ja lähti.
– Sanokaa nyt suoraan, olemmeko me kaikki vaarassa täällä? kysyin Kuusiselta.
– En nyt sanoisi niin. Mutta pitäkää varalta ovenne lukossa. Eihän sitä koskaan tiedä.
Minulta pääsi haukahdus.
– Pitäisinhän minä, mutta kun ovessa ei ole lukkoa.
Marianne kääntyi puoleeni.
– Voit tulla asumaan päärakennukseen. Ylhäällä on siistejä ja kauniisti sisustettuja vieraskamareita.
– Kiitos, huokaisin helpottuneena. – Katsotaan illalla, kuinka paljon minua pelottaa. Ehkä juoksen pimeän tullen pihan poikki turvaan.
Palasimme Aurinkorantaan mietteissämme ja hiljaisuuden vallitessa. Marianne ehdotti minulle pientä ratsastusretkeä mielialan kohottamiseksi. Kieltäydyin siitä vedoten työhöni. Minun piti jatkaa kirjoittamista, mikäli halusin saada kirjani joskus valmiiksi.
– Kieltämättä tuntuu vaikealta jatkaa elämää aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka Lilja vietiin juuri Jermulle kaveriksi ruumishuoneelle, Marianne sanoi.
– Mutta sellaista se on. Eläimet on hoidettava joka päivä. Eivät ne piittaa siitä, kuoliko naapuri vai ei.
– Eloonjääneiden elämä jatkuu, halusivat he tai eivät, myönsin hänelle.
Itsellänikin oli aika tyhjä olo. Kuten arvata saattoi, kirjoittamisesta ei tullut mitään. Olin ainoa koko kylän asukkaista, joka ei ollut kuluneen viikon aikana vielä ollut hengenvaarassa tai menettänyt henkeään. Tekikö se tosiseikka minusta poliisien silmissä epäillyn? Oli suoranainen ihme, etteivät he olleet vielä pidättäneet ketään. Ehkä he ajattelivat, että minnepä kukaan kotoaan lähtisi. Mutta minä en ollutkaan kotonani, vaan Mariannen kesävieraana.
Pian löysin itseni haahuilemasta navetalta. Kun Marianne näki minut, hän ilahtui. Hänkin kaipasi ihmistä, jolle purkaa sydäntään.
– On tämä kamalaa. Kaksi ihmistä kuollut ihan tästä läheltä.
– Älä unohda niitä teidän onnettomuuksianne. Uhreja olisi voinut olla enemmänkin, muistutin häntä.
– Kukahan näiden tekojen takana on? Ketä sinä pidät syyllisenä? Marianne kysyi minulta.
Istahdin kivelle, otin käteeni heinänkorren ja aloin pureskella sitä.
– Mietin näiden surmien tekotapoja ja niiden eroavaisuuksia. Jermun murha oli raaka, voimaa vaatinut ja julkinen. Se tapahtui avoimella paikalla järvenrannalla, ja kuka tahansa olisi voinut nähdä sen. Tekijä viestitti teollaan, ettei hän pelännyt katsetta eikä myöskään sitä, että hänet keskeytetään. Surmatapa suorastaan toitotti itsevarmuutta. Pitäisin sitä miehen tekemänä murhana, profiloin murhaa.
Marianne nyökkäili pitkään.
– Liljan kuolema taasen oli täysin toisenlainen. Se tapahtui mökin seinien sisällä, piilossa silminnäkijöiltä. Naisethan yleensä myrkyttävät. Tekotapa ja salamyhkäisyys viittaavat siihen, että Liljan murhaaja on ollut nainen. Koska hän ei päästänyt minuakaan koskaan sisälle mökkiinsä, on vaikea kuvitella, että hän olisi päästänyt sinne ketään tuntematonta kulkijaa. Jos hänen kuolemansa ei ollut itsemurha, hänen on täytynyt tuntea murhaajansa, Marianne päätteli.
– Kenties ainoa, joka pääsi mökkiin helposti, oli Kirsti, huomautin.
– Mutta miksi Kirsti olisi tappanut maksavan vuokralaisen? Sehän on sama kuin tappaisi lypsävän lehmän, Marianne sanoi. – En voi käsittää Liljan kuolemaa ollenkaan.
– Mutta Jermun kuoleman voit? tivasin.
Marianne vilkaisi minuun.
– Mitä tarkoitat?
– Luin vanhoista Kalliosanomista kaiken, mitä Tupun veneonnettomuudesta ja kuolemasta oli kirjoitettu.
– Mistä sinä niitä pääsit lukemaan? Ikivanhoja uutisia? Marianne ihmetteli.
– Kalliosanomat on digitoitu. Luin ihan omalta läppäriltäni.
Marianne huokaisi.
– No niin. Kolmea asiaa et voi peittää: tulipaloa, totuutta ja rakkautta. Vai miten se meni?
– Aurinkoa, kuuta ja totuutta. Niin sanoi Buddha. Mutta vaikea on peittää tulipaloakaan tai rakkautta.
– Niin. Varsinkaan rakkautta.
– Joten kertoisitko jo minulle, oliko se Jermu, joka souti sitä venettä kohtalokkaalla souturetkellä? Vai Ossi? Vai ihan joku muu?
Mariannen kasvot kurtistuivat vanhan murheen edessä.
– Minä näin ja kuulin sen kaiken rannalta. Ensiksi Jermu souti Ojalan rantaan ja vaati Tupua nousemaan veneeseen. Tupu ei olisi halunnut lähteä soutelemaan hänen kanssaan. Jermu vaati saada puhua asiat selväksi, mitä hän sitten tarkoittikin.
– Oliko Jermu rakastunut Tupuun?
– Kaikkihan me oltiin. Tupu oli niin sydämellinen tyttö, minun paras kaverini. Hän oli päättänyt mennä naimisiin Ossin kanssa, mutta Jermu yritti vielä houkutella häntä lähtemään mukaansa maailmalle.
Ossi-parka. Minun kävi sääliksi miestä.
– Jermu sai puhutuksi Tupun mukaan veneeseen. Hän souti keskelle järveä, ikään kuin siellä he olisivat saaneet puhua rauhassa. Tuuli pohjoisesta, joten kaikki heidän sanansa kantautuivat korviini. Kuulin heidän riitansa yhtä hyvin kuin he olisivat seisseet vieressäni, Marianne jatkoi.
– Oliko myrsky kova? Sanoit joskus, että jos ukonilma pääsee tänne laaksoon, se ei osaa pois, muistutin häntä.
– Ei silloin ollut mitään myrskyä. Tuuli vähän, siinä kaikki. Syy, miksi vene kaatui, oli se, että Jermu nousi seisomaan veneessä ja heilahti toiselle laidalle.
– Kaatoiko hän veneen tahallaan? kysyin yllättyneenä.
– Siltä se minusta näytti. Heilahduksen seurauksena Jermu ja Tupu lensivät laidan yli. Aloin huutaa kovaa, ja isäni tuli paikalle. Hän otti meidän veneemme – meillä oli silloin vielä vene – ja lähdimme soutamaan heitä kohti. Jermun vene oli puuta, eikä se painunut pohjaan, kuten eivät uponneet airotkaan.
– Mitä sitten tapahtui?
– Jermu nousi kohta vedenpinnalle ja lähti tyynesti uimaan kotirantaansa. Näin kerran Tupun pään veden pinnalla, mutta sitten hän vajosi pinnan alle. Ojalasta soudettiin onnettomuuspaikalle, samoin Ossi oli lähtenyt soutamaan kohti paikkaa, johon Tupu oli uponnut.
– Ettekö saaneet häntä nostetuksi?
– Kun ehdimme oikeaan paikkaan, vedenpinnalla ei näkynyt enää edes ilmakuplia.
Mariannen silmäkulmat olivat kosteat. Ojensin hänelle nenäliinan ja hän kuivasi silmänsä.
– Sittenhän voisi ajatella, että Jermu sai ansionsa mukaan.
Juonne Mariannen suupielessä kovettui.
– Niin voi sanoa. Oikeus tapahtui.
– Outoa sekin, että kuolema sattui päivälleen viidenkymmenen vuoden jälkeen. Kuin se olisi tarkkaan suunniteltu.
Marianne hymyili. Se hymy oli kylmä ja voitonriemuinen, enkä voinut olla ajattelematta, että hän tiesi murhasta enemmän kuin kertoi. Oliko hän peräti murhannut Jermun?
– Jermu ymmärsi häipyä täältä heti Tupun kuoleman jälkeen. Kunpa hän olisi pysynyt poissa täältä, mutta ei. Hänen röyhkeydellään ei ollut rajoja.
– Miten niin? Tuliko hän esittämään viatonta? kysyin.
– Ensiksi hän lähetti tonttinsa täyteen virolaisia rakennusmiehiä. He kunnostivat taloa kuukausitolkulla. Häntä itseään ei näkynyt ollenkaan. Vasta kun kaikki oli valmista ja tiptop, lääninherra suvaitsi ilmestyä valtakuntaansa. Hänen autonsa, hänen vaatteensa... Kaikesta kävi ilmi, että rahaa oli, ja sillä piti pröystäillä meille. Vaikka me olimme tunteneet hänet jo räkänokkaisena penikkana.
– Huomasin saman. Hän oli erittäin tyylitietoinen eikä välittänyt peitellä varakkuuttaan, huomautin.
– Eihän sellainen sovi Hämeessä. Hänen piti leuhkia meille, jotka tunsimme hänen arimman salaisuutensa. Joka kerran, kun hän ajoi sillä naurettavalla avoautollaan tästä ohi, oli kuin hän olisi kääntänyt tahallaan veistä haavassa. Hän olisi kuulunut linnaan heitteillejätöstä tai kuolemantuottamuksesta, mutta hän pääsi pakenemaan kuin koira veräjästä. Hän porskutti menemään, ahnehti rahaa ja keräsi omaisuutta sillä välin, kun Tupu puski nurmikkoa kirkkomaalla.
– Sinusta ei ollut kiva katsella sellaista, totesin.
– Haavat eivät parantuneet viidessäkymmenessä vuodessakaan. Ei sellaista voi unohtaa. Ja mitä ei voi unohtaa, sitä ei voi myöskään antaa anteeksi.
Kuulin auton äänen hiekkatiellä. Poliisit ajoivat ohitsemme ja nostivat kättä. Näin heidän katoavan mäennyppylän taakse, mutta kohta he ilmestyivät näkyville Jermun kotitalon pihaan.
– He tutkivat vielä taloa, sanoin.
– Tässä, Marianne sanoi ja ojensi minulle taskustaan pienikokoiset lintukiikarit. – Katso sinä nuoremmaksesi, jos sinulla olisi tarkempi näkö.
Näin poliisien pyörivän Jermun pihalla. Heillä oli läpinäkyviä pusseja, joihin he keräsivät todisteita. He kävivät puuceessä, aitassa ja rantasaunalla.
– Nyt he ovat kuistilla, selostin Mariannelle näkymiä kuin raveja.
– Kuusinen tarttuu tuohikonttiin, joka roikkuu kuistin seinällä ja nyt hän katsoo sen sisälle. Hän ottaa sieltä jotain...
Tarkensin kiikareita ja kohdensin ne tuohikonttiin. Näin Kuusisen kädessä esineen, jollaisia olin nähnyt paljon kaupungissa. Niitä oli joka kadunkulmassa ja oviaukon yläpuolella. Helsingissä ei voinut liikkua tulematta vähän väliä sellaisen tallentamaksi.
– Mikä se on? Marianne kysyi kärsimättömästi.
– Valvontakamera. Jermu on piilottanut valvontakameran tuohikonttiin ja pitänyt sitä kuistilla.
Ojensin kiikarit Mariannelle, että tämä voisi katsoa itse.
– Kamera on varmaan tallentanut Jermun murhaajan liikkeet surmayöltä. Kuka ikinä Jermun tappoikin, poliisit näkevät hänet kameratallenteesta.
Marianne laski kiikarit syliinsä ja katsoi minua. Hänen kasvonsa olivat kalvenneet vitivalkoisiksi.
Hän nousi ja otti pari haparoivaa askelta kohti navettaa.
– Lehmät on ruokittava, hän sanoi. Sitten hän painoi kätensä rintaansa vasten ja vajosi polvilleen.
– Sattuuko sydämeesi? kysyin.
Hän haroi toisella kädellään taskuaan.
– Dinit, hän kuiskasi kähisevällä äänellä.
Auoin hänen takkiaan ja huiviaan, että hän saisi paremmin happea.
– Mitä sinä sanoit?
– Nitrosuihke. Se on aina taskussani, mutta nyt se on kadonnut.
Julkaistu Avussa 36/2020.
