Löydät sarjan aiemmat osat linkkien takaa:
Marianne irvisti kivusta ja voihki tuskissaan. Kaivoin turhaan hänen takkinsa taskuja siltä varalta, että nitrosuihke olisi luiskahtanut reiästä vuorin väliin.
– Tulen kohta takaisin, sanoin Mariannelle.
Hukkaan menneet tavarat löytyivät parhaiten päättelemällä. Juoksin Mariannen eteiseen ja näin naulakossa hänen sinisen ulkoilutakkinsa. Dinit löytyi sen taskusta.
Marianne makasi liikkumattomana oikealla kyljellään. Avasin hänen suunsa ja suihkautin sihauksen hänen kielelleen. Odotin puoli minuuttia ja suihkautin toisen kerran. Dinit tehosi muutamassa minuutissa.
Marianne kömpi vaivalloisesti istumaan.
– Luulin jo, että loppu tulee.
– Ei vielä, sillä olet minulle selityksen velkaa. Kerro kaikki. Kuka tappoi Jermun? Mitä poliisi näkee kameran videolta?
– Ei mitään. Oli niin pimeää.
– Ainakin riistakameroissa on inframustasalama, joka ei välähdä pimeässä, mutta kuvaa kuin päivänvalolla.
– Meillä oli kommandopipot.
– Meillä? Kenen kanssa sinä menit Jermun torppaan? Ossinko? Halusiko hän kostaa morsiamensa kuoleman?
Marianne pudisti päätään väsyneesti.
– Jallenko kanssa?
– En.
– Kirstin?
– Ehei.
– No kenen kanssa? Asuuko täällä kylässä vielä joku muukin?
Marianne katsoi minua suoraan silmiin ja hänen ruskeissa silmissään välähti okrankeltainen liekki kuin pieni pallosalama.
– Me teimme sen yhdessä. Hän ansaitsi sen.
Istahdin maahan Mariannen viereen. Lehmät katselivat meitä märehtien ruohoa. Typertyneenä ymmärsin, että hyökkäykset kyläläisiä vastaan olivat olleet pelkkää hämäystä, lavastus, jonka todistajaksi minut oli valittu. Varsinainen kohde oli koko ajan ollut Jermu Sutinen. Oli uskottavampaa, jos joku ulkopuolinen ihminen kertoi poliisille kyläläisiin kohdistuneista aiemmista väkivallanteoista.
– Sinä tulit sopivasti vieraaksi. Tosin olisimme toteuttaneet suunnitelmamme ilman sinuakin, Marianne valaisi.
– Hiuksesi olivat oikeasti veressä. Ei se ollut mitään ketsuppia, vannoin.
– Naudan purkkiverta saa marketin pakastealtaasta. Puoli litraa neljä ysiviis.
– Otsassasi oli iso kuhmu.
– Sen minä tein itse, löin halolla, Marianne hihitti kuin hauskallekin muistolle.
Olin aivan ymmälläni enkä ollut valmis uskomaan hänen puheitaan.
– Ossin sauna paloi oikeasti. Minä olin siellä sisällä, muistutin häntä.
Mariannea nauratti kovasti.
– Se homeinen, ylivakuutettu hyyskä! Ossi haluaa teettää sen paikalle hierovalla poreammeella varustetun sähkösaunan. Hän seurasi koko ajan ikkunasta tuloasi. Jos et olisi juossut paikalle, hän olisi pelastanut itse itsensä.
– Ketkut. Katalat, juonikkaat, viekkaat ketut.
– Mutta näin omin silmin, kuinka Jalle oli hukkua viljasiiloon. Siinä oli oikeasti hengenlähtö lähellä. Sitä hänen oli mahdoton teeskennellä, sanoin.
– Jalle on entinen taistelusukeltaja. Hän seisoi siilon pohjalla rakennustelineellä ja hänellä oli mukanaan paineilmasäiliö, Marianne paljasti.
– Mistä Sundqvistit tiesivät, että minä osuisin paikalle turman todistajaksi?
– Puhelimet on keksitty. Minä soitin ja sanoin, että kohta Viksu kopsuttelee heidän talonsa ohi sinä selässään. Kai muistat, että juuri minä ehdotin sinulle ratsastusretkeä? Tosin Sundqvistit joutuivat odottelemaan aika kauan, kun päätit jäädä Jermun kanssa juttusille.
Olin kuin puulla päähän lyöty.
– Ja Kirsti...
– Hän päästi auton valumaan itsekseen kallioon ja löi etupuskuriin lankulla niin kovaa, että turvatyynyt laukesivat. Naudanverta riitti samasta purkista hänellekin.
– Mutta minä näin ne haavat! huudahdin.
– Kirsti on todella taitava meikkaamaan. Hän meikkasi minut aina nuorena, kun lähdimme yhdessä lavatansseihin.
Vanhat skoijarit olivat huijanneet minua huolella. Mutta Jermu sanoi viimeisen sanan valvontakamerallaan.
– Te jäätte kiinni. Poliisi kyllä tunnistaa teidät tallenteesta, vakuutin.
– Jermulla on paljon vihamiehiä, sellaisia tuoreempia tapauksia, jotka ovat poliisin vanhoja tuttuja. Meillä ei ole kellään kontollamme edes parkkisakkoa tai ylinopeutta. Sitä paitsi jätimme tontin ja tuvan täyteen harhaanjohtavia johtolankoja. Venäläisiä tupakka-askeja ja virolaisia bussilippuja. Kirsti ja Jalle kävivät Virossa ja toivat tuliaiseksi paikallisesta kapakasta kourallisen tupakantumppeja. Poliisille riittää puuhaa koko talveksi, kun he tutkivat niiden DNA:ta, Marianne riemuitsi.
– Kuka teistä sitten teki sen? Kuka kuristi Jermun kuoliaaksi?
– Ei kuka, vaan ketkä. Me teimme sen yhdessä. Kaikki vuorollaan. Jokainen antoi Jermun kokea, miltä tuntuu kun happi loppuu.
– Väittävät sitä helpoksi kuolemaksi, sanoin.
– No en kyllä sanoisi. Mutta Liljan kuoleman kanssa meillä ei ollut mitään tekemistä, kuten tiedät.
– Luuletko, että poliisi uskoo teitä? Jos on tappanut jo kerran, toinen kerta on helpompi.
– En minä joudu poliisin puheille, ellet sinä paljasta minua.
Katselin puun alla makaavia lampaita. Ne nojasivat toisiinsa ja pitivät toisistaan huolta. Lauman suoja oli niiden turva mahdollisia petoja vastaan, jos jokin villieläin yrittäisi käydä niiden kimppuun.
– Kiitos luottamuksestasi, Marianne. Jos sinusta ikinä tuntuu siltä, että maa alkaa polttaa jalkojesi alla, osta lentolippu tähän paikkaan.
Lausuin hänelle hitaasti kyseisen maan, kaupungin, kaupunginosan ja kaupan nimen. Mieheni veli piti sitä kauppaa.
Panin Mariannen toistamaan perässäni kaikki nimet. Sieltä hän saisi minuun yhteyden.
– Siitä maasta ei ole luovutussopimusta Suomeen, huomautin.
– Poikani ja miniäni haluaisivat tulla jatkamaan Aurinkorannan maatilamatkailuyritystä. Ehkä minä jään eläkkeelle. Onko siellä valkeita hiekkarantoja?
– Siellä on niin häikäisevän valkeita uimarantoja, että silmäsi alkavat vuotaa vettä. Rantaravintolassa tarjotaan maailman herkullisimpia rapuvartaita. Palmupuut kaartuvat rannan ylle ja raskain työ, mitä joudut enää tekemään, on nostaa kookospähkinädrinkki huulillesi.
Marianne nauroi ihastuneesti.
– Saattaisitko minut sänkyyn? Minun täytyy ottaa pienet päiväunet. Aina sama homma, nitrosuihkeen jälkeen verenpaine laskee ja alkaa väsyttää niin vietävästi.
Saatoin Mariannen sänkyyn ja peittelin hänet. Vaimea kuorsaus alkoi kuulua ennen kuin ehdin pihalle. Menin aittaan ja aloin pakkailla tavaroitani. Minun tehtäväni täällä oli tehty.
Poliisiauto ajoi pihaan ja rikoskonstaapeli Alisa Vierumaa astui autosta ulos. Jätin pakkaamisen kesken, tulin ulos ja tervehdin häntä ystävällisesti.
– Tulin kysymään sinulta yhtä asiaa.
– Ole hyvä.
– Missä olit silloin, kun Lilja Kesanto kuoli?
– En tiedä, milloin hän kuoli, mutta olin varmaan täällä. En ole ollut missään muualla koko viikolla.
– Hän kuoli samana yönä kuin Jermu.
Vierumaa katseli minua tutkivasti silmiin.
– Pahoittelen. En osaa auttaa siinä asiassa mitenkään.
– Hänen kontollaan oli kuolemantuottamus. Yliajo. Pieni poika jäi koulumatkalla suojatiellä auton alle ja kuoli. Siitä on nyt kolme vuotta.
Levitin käsiäni ja hymyilin anteeksipyytävästi.
– Olen tullut tänne vain kirjoittamaan kirjaa.
– Millaista kirjaa?
– Dekkaria.
– Onko siinä poliiseja?
– On.
– Katso sitten, että faktat tulevat oikein. Meistäkin on kiva lukea dekkareita, mutta arvaa vain kuinka ärsyttää, jos kaikki yksityiskohdat ovat pielessä.
– Ehkä minä voin soittaa sinulle ja kysyä sinulta neuvoa, kun tulee seinä eteen? Etten menisi aivan metsään.
– Tee niin. Minä kyllä aion lukea kirjasi, kun se ilmestyy, Alisa Vierumaa lupasi ja kääntyi lähteäkseen. – Kirjailijat paljastavat itsestään kirjoissa enemmän kuin he ymmärtävätkään.
Lupaus kuulosti uhkaukselta, mutta jatkoin hymyilemistä.
– Minulla on nimesi ja osoitteesi, Vierumaa muistutti.
– Hyvä, että on. Aina valmiina auttamaan, se on mottoni. Olemme samalla puolella.
Alisa Vierumaa kiitti yhteistyöstä, hyppäsi autoon ja ajoi pois. Päästin pitkän huokauksen.
– Miten luulet löytäväsi ihmisen, jota ei ole? kysyin Alisa Vierumaan autolta, joka katosi hiekkatien mutkaan.
Palasin aittaan. Otin poikani kuvan kehyksistä ja suutelin hänen kasvojaan. Marianne oli tunnistanut hänet, muistanut poikani kasvokuvan vanhoista lehtijutuista. Mutta hän ei kertonut poliisille mitään. Siksi minäkään en käräyttänyt häntä.
Vierumaa ei ollut tarpeeksi sinnikäs. Hän oli tyytynyt matkustajailmoituksen tietoihin eikä ollut tarkistanut niitä. Hän kokisi vielä yllätyksen huomatessaan, ettei Elna Kurkijoki -nimistä ihmistä ollut olemassakaan.
Etsin pöydältä taksikuskin käyntikortin ja tilasin taksin Aurinkorantaan.
– Menee puoli tuntia. Ja nimi oli...?
– Elna Kurkijoki.
– Kiitos, nähdään!
Niinpä. Kuusinen, Vierumaa ja Kivari eivät olleet tehneet yhtä periksiantamattomasti työtään kuin minä olin tehnyt. Lilja Kesanto sai osoitteensa ajoissa salatuksi, eikä se tullut edes oikeudenkäynnin aikana tietoomme. Mutta minä en luovuttanut. Vaihdoin työpaikkaa niin kauan, kunnes löysin vakuutusyhtiön, josta Lilja Kesanto oli ottanut kotivakuutuksensa. Neljäkymmentäkaksi neliötä, normaali irtaimisto ja matkatavaravakuutus. Hän ei ottanut Laaja plus -vakuutusta, vaikka myyntineuvottelija oli suositellut sitä hänelle. Niin turvattomaksi hän ei sentään tuntenut oloaan.
Kun viimein tavoitin Kesannon, en aikaillut. Oli minun onneni, että hän muutti yksinään tällaiseen hiljaiseen pikkukylään metsän keskelle. Minä saatoin kävellä hänen mökkinsä ohi kuin kuka tahansa kesävieras ja esittää ystävällistä, niin pahalta kuin se tuntuikin. Olisin halunnut tappaa hänet siihen paikkaan, verisesti ja väkivaltaisesti. Halusin ottaa hänen katumaasturinsa ja ajaa hänen päältään, peruuttaa uudelleen ja uudelleen kunnes hänen kallonsa olisi purskahtanut halki kuin kypsä kurpitsa. Minun oli helppo samastua Marianneen ja kumppaneihin, kun he päättivät kuristaa Jermun paljain käsin.
Kaikki sujui kuin tanssi. Luikertelin Liljan läheisyyteen, kutsuin itseni kylään ja sujautin murskatut pillerit hänen mehupurkkiinsa. En ollut varma niiden tehosta tai annostuksesta ennen kuin näin mustan auton.
Tappavat tabletit varastin jo sairaalasta, kun valvoin kolme vuorokautta katsellen Sakun kamppailua hengestään. Hänet oli tuomittu häviämään. Hänen vammansa olivat niin vakavat ja hän oli niin heiveröinen.
Minun pieni poikani. Minun ainokaiseni. Minun rakkaimpani. Kun menetin hänet, elämälläni ei ollut enää merkitystä.
Lilja Kesannolla ei ollut lapsia. Myös hänen äitinsä ja isänsä olivat kuolleet. Kenellekään toiselle äidille tai isälle en olisi tuottanut samanlaista surua ja sydäntä silpovaa tuskaa, jota minä ja mieheni saimme kokea. Lilja Kesanto oli piittaamaton paskiainen, joka katsoi oikeudekseen plarata somea samalla, kun ajoi citymaasturillaan Helsingin kaduilla.
Kuinka Sakun silmät loistivat aina, kun hän lähti kouluun. Miten huolettomasti minä hänet sinne päästin.
Kesti muutamia päiviä, mutta lopulta Lilja joi mehun. Oikeuslääkäriltä kestäisi kuukausia todeta, että lääkejäämät Liljan vatsalaukussa olivat eri pillereistä kuin niistä, joita hänen mökissään oli ja jotka lääkäri oli määrännyt hänelle. Silloin minä olin jo kaukana ja Elna Kurkijoki lakannut olemasta. Elnan henkilötunnukseksi laitoin Adelen syntymäpäivän. Ihailin laulajatarta kovasti. Hän tulkitsi raastavasti sitä ääntä, joka syntyi, kun ihmiseltä särkyi sydän.
Käänsin Sakun kuvan toisin päin ja luin lapsen harakanvarpailla kirjoitetun tekstin.
Äitille! Rakastan sua aina! Terveisin Saku.
Kuva oli ensimmäisen luokan luokkakuva. Kun toisen luokan kuvaus pidettiin, Saku oli jo kuollut.
Kyynelet alkoivat valua poskiani pitkin. Huomasin ne vasta, kun ne tipahtelivat käsilleni.
Saku oli ollut niin innokas koululainen. Hänen koulumatkallaan oli yksi vaarallinen kadunylitys, ja juuri siinä kohdassa, koulun edessä suojatiellä, katumaasturia ajava Lilja Kesanto päätti rentoutua ja tiirata Facebookia.
Minä en kyennyt menemään oikeudenkäynteihin. Lilja ei koskaan nähnyt minua, ainoastaan mieheni ja asianajajamme. Olin minäkin Facebookissa, mutta profiilissani oli aina kukan kuva.
Kesannon nilkki asianajaja väitti Sakun itse aiheuttaneen onnettomuuden varomattomuudellaan ja juosseen auton eteen. Naisen saama ehdollinen tuomio oli meille kauhea isku. Luulen, että se ratkaisi päätökseni. Kun ei kerran Suomen oikeuslaitos, sitten minä rankaisisin Lilja Kesantoa. En kertonut suunnitelmastani edes miehelleni. Mitä harvempi tiesi, sen parempi.
Lilja ei tuntenut minua, ja se koitui hänen kohtalokseen. Sekä se, että hän otti kotivakuutuksen Sundqvistien mökkiin.
Pakkasin Sakun kuvan vaatteideni keskelle ja asetuin aitan eteen odottamaan vuokra-autoa. Tänä iltana lentäisin mieheni Rafaelin kotimaahan, minne muutimme kuukautta aiemmin. Sieltä ei luovutettaisi epäiltyjä Suomeen. Meillä ei ollut postilaatikkoa. Meillä ei ollut edes osoitetta. Minun nimeni siellä oli pelkkä señora. Varpaani hautautuisivat valkeaan santaan ja kuihtuneet kukkaset sataisivat hiuksilleni, kun nukahtaisin rantatuoliin. Nukkuisin siinä, kunnes olisin vanha ja harmaatukkainen.
Aina kun minulta kysyttäisiin, oliko minulla lapsia, vastaisin, että oli. Sillä minullahan oli. Saku vain oli juuri nyt jossain muualla. Mutta aina hän oli sydämessäni, sielussani ja muistoissani.
