Sain talvella 2016 kutsun Itä-Siperiaan, Krasnojarskin kirjamessuille, koska romaanini Hytti nro 6 oli ilmestynyt venäjäksi. Innostuin kutsusta, koska olin viimeksi reissannut junalla Siperiassa kolmekymmentä vuotta aikaisemmin. Juuri se matka oli sittemmin inspiroinut minua kirjoittamaan tuon romaanini.

Päätin lentää Moskovan kautta Krasnojarskiin, palata Trans-Siperian junalla Moskovaan ja sieltä Tolstoi-junalla takaisin Helsinkiin.

Aeroflotin lento Moskovasta Krasnojarskiin kesti viisi tuntia. Kolmekymmentä vuotta sitten Krasnojarsk oli ollut suljettu kaupunki enkä ollut päässyt astumaan sen asemalla edes junasta ulos. Sitä ajattelin, kun nyt seisoin aamuauringon kajossa pienellä Jemeljanovon lentoasemalla. Sekä pakkasta että lunta oli vähemmän kuin Helsingissä. Superkuun valtava, oranssinruskea kiekko hehkutti valoaan keskeltä taivaankantta.

Hyppäsin taksiin. Kuski ajoi kuoppaista ja mutkittelevaa tietä varovasti kaupungin keskustaan. Pääkadun alkupäässä oli lasinen pilvenpiirtäjä. Sen takapihalla talvehti siirtomaapuutarha. Etupiha oli täynnä rakennusromua.

Kadun oikealla puolella lojui myöhäiskonstruktivistinen betonilaatikko, ilmeisesti oppilaitos. Sen pihalla seisoskeli tyylitietoista nuorisoa. Vasemmalla kohosi Stalinin ajan uusklassismia mukaileva uudisrakennus, sen vieressä hirsinen kahvila ja jääpalloseura Jenisein harjoitteluhalli. Pari Hruštšovka-kerrostaloa, joiden välissä siro, taivaansininen sipulikirkko. Sen ikkunasta katseli musta kissa.

Pääkadun vilinässä vaelsi kulkukoiralauma. Nostokurjet ojentelivat kaulojaan, purkivat vanhaa ja rakensivat uutta. Elementtejä lenteli taivaalla.

Krasnojarsk-hotellissa minua oli vastassa Lidia, kirjallisuuden opiskelija. Juttelimme aulabaarissa, ja kun kerroin viihtyväni luonnossa, Lidia ehdotti vaellusreissua Stolbyin suojelualueelle.

Seuraavana aamuna hyppäsimme lämpimästi pukeutuneina ja eväsreput selässä paikallisbussiin ennen seitsemää. Bussi vei meidät puolessa tunnissa hurjana höyryävän Jeniseijoen toiselle rannalle ja suojelualueen portille.

Aloitimme parinkymmenen asteen kipakassa ja aurinkoisessa pakkassäässä noin kymmenen kilometrin vaelluksen, nousten loivasti kohti vuoren huippua. Aluksi tie oli leveä ja hiekoitettu. Uljas havupuumetsä kohosi jyhkeänä tien molemmin puolin. Niin röpelö- ja paksukaarnaisia petäjiä ja kuusia uhkeine latvustoineen en ollut koskaan nähnyt. Näky oli mykistävä.

Kun nouseva aurinko maalasi puiden latvalumet purppuraisiksi, oli pakko pysähtyä ihmettelemään. Metsä tuntui äärettömältä. Aihkeja eli ikimäntyjä, käkkyräoksaisia, kuolleita pystypuita ja lumen alla lepääviä maapuita.

Metsä vaikutti helppokulkuiselta, ilmavalta ja avaralta, niin kuin aarniometsät ovat. Sellaisia oli Suomessakin joskus kauan sitten. Lidia kertoi, että Krasnojarskin asukkaat olivat perustaneet puiston vuonna 1925, ja se on nykyään Unescon suojelukohde.

Oli sunnuntai, ja väkeä oli paljon liikkeellä. Matkaan oli lähtenyt italialainen turistiryhmä, osa kevyissä kaupunkivaatteissa. Oli pelokkaina tallustelevia amerikkalaisia, ja paikallisia koululaisia värikkäät pipot päässä.

Lidia ehdotti, että emme menisi keltaisella merkittyä turistireittiä vaan kulkisimme pieniä polkuja, joita paikalliset käyttivät. Reitti oli kapea. Jäisen, narskuvan lumen alle jäänyt paksu sammalkerros antoi hieman periksi.

Taivaan korkeutta kohti syöksyvät, mustan lupon koristamat paksurunkoiset ja pitkäneulaiset sembramännyt narahtelivat. Ryhmyrunkoiset haavat vingahtelivat, ja lehtikuuset ja siperianpihdat natisivat oranssin pakkasauringon lämmittäessä niiden vahvoja latvuksia.

Istahdimme lumiselle lahopuun rungolle. Lidia tarjosi termarista hunajateetä, ja minä kaivoin repusta suolaisia piirakoita. Kuuntelin silmät suljettuina vienon pakkastuulen huminaa, avaruuden kohinaa, lintujen lirkutusta ja siirryin aikaan, jolloin ihminen ei ollut vielä keksinyt maanviljelyä ja kaskeamista.

Saatoin kuvitella, miten puut puhuivat keskenään kieltä, jota en ymmärtänyt. Ne juttelivat syvälle maahan levittäytyvien juuristojen kautta. Kertoivat toisilleen parhaista ravinnepaikoista ja varoittivat vaaroista. Ihminen oli niiden pahin vihollinen.

Lidia sanoi, että Yhdysvalloissa vanhimmat okakäpymännyt ovat melkein viisituhatta vuotta vanhoja. Ja että Stolbyistä on löydetty yli tuhatvuotiaita katajia, siperianpihtoja ja aihkeja, joiden vuosirenkaat ovat vieläkin kovia.

Nousimme hitaasti kohti vuorenhuippua, minä metsänhuumasta mieli kepeänä. Rinteessä roikkui vuorikiipeilijöitä, taivaalla leijaili varjoliitäjiä. Pysähdyimme juttelemaan vanhan mummelin kanssa. Hän asui alhaalla Bobrovyi Login laskettelukeskuksen naapurissa. Hän oli matkalla huipulle, jota piti pyhänä paikkana.

Viimeinen jyrkempi nousu, ja olimme huipulla. Lysähdin tervaskannon päälle, sillä näkymä salpasi hengitykseni. Vuorenhuipulla oli kymmeniä teräväkärkisiä pilareita kuin lahonneen temppelin viimeisenä muistona.

Kiipesin hikisenä korkeimman pilarin huipulle, isoisän olkapäille. Sinne mahtui yksi ihminen kerrallaan. Istuin pilarin päällä, haukoin henkeä ja purskahdin itkuun.

Sininen taivas oli kirkas, aurinko valaisi taigan aina koillisessa virtaavalle Jeniseijoelle, etelässä virtaavalle Bazaihajoelle ja lounaassa virtaavalle Manajoelle.

Näin valtavia kiviveistoksia, jotka esittivät isoisää, mummia, norsua, sapelihammaskissaa, amurintiikeriä… Luonto oli veistänyt vulkaanista kiveä kymmeniä miljoonia vuosia, ja tuloksena oli patsaspuisto. Maiseman ikiaikaisuus täytti minut, ja minusta tuntui, että tämän koettuani olen valmis kuolemaan.

Kun laskeuduimme vaiteliaina alas, hysteerisen kirkas kuu valaisi polkumme. Metsä oli puhutellut meitä, luonto oli näyttänyt meille voimansa ja pienuutemme.

Rosa Liksomin kirjoitus oli osa Mondo-lehden 10/2020 artikkelia Elämäni paras matka. Siinä seitsemän ihmistä kertoi lehden pyynnöstä kiehtovimmasta matkastaan.