Kirjailija Riku Korhonen rakastaa kotikaupunkiaan Turkua. Suhde vaatii kuitenkin, että toisinaan hänen on päästävä kauemmas ydinkeskustasta.

Kun kulkee Turun keskustassa, näkee hengen ja aineen konfliktin. Ylpeät kaupunkilaiset häärivät Turun historiallisten maamerkkien keskellä. Kauppatorin kojuja ympäröivä tavaratalobrutalismi vaihtuu nopeasti idyllisiin postikorttinäkymiin, tuomiokirkkoon, vanhaan suurtoriin, linnaan ja kukkuloiden ympäröimään jokivarteen.

Säveltäjä ja kirjailija Axel Gabriel Ingelius totesi jo 1800-luvun puolivälissä, että Turussa poeettinen laihuus kasvaa samassa mitassa kuin porvarillinen lihavuus.

Turkulaiset ovat pitkästä ja dramaattisesta historiastaan oppineet, miten haihtuvaa on henkinen arvovalta. Siksi kaupunki nykyään uskoo kouriintuntuviin asioihin, hampurilaisiin, valtameriristeilijöihin tai jääkiekon kaltaisiin lapsellisuuksiin.

Niin kuin jokivarren teollinen telakkahistoria on muutettu kovan rahan asunnoiksi, kelpaa menneisyytemme yhä uusiksi markkinatempuiksi, lavasteritarien turnajaisiksi ja naamionarrien piloiksi.

Eräs ystäväni kutsuu menneellä ylpeilevää ja materiaalisia hyötyjä korostavaa piirrettä toriturkulaisuudeksi. Tuossa ­provinsiaalisessa likinäköisyydessä on jotain liikuttavaa, mutta se käy myös hermoille. Se estää huomaamasta kaupungin hienovaraisimpia uusiutumispyrkimyksiä.

Aika ajoin toriturkulaisuutta on päästävä pakoon.

Varsinkin omien kirjoitustöideni ideointivaiheessa teen päivittäin työnjälkeisen pakoretken. Turun kaupunkiraken­­ne on niin tiivis, että pako keskustasta onnistuu kävellen, ­pyöräillen tai meloen. Jo muutaman kilometrin päässä kauppa­torista siintävät turkulaiskliseistä vapaammat ilman­alat. Kun tuomiokirkon torni kutistuu horisonttiin, avautuu tilaa hyödyttömyyden ajatuksille, mielenrauhalle.

Suosittelen Turusta pakenijalle kahta suuntaa. Joko etelään mantereen viimeisille rannoille tai koilliseen Aurajoen vehmaalle yläjuoksulle.

Etelässä silmä tapaa korkeuseroja, avaria näköaloja ja kimmeltäviä salmenselkiä. Turun edustan saarten rantametsien tuuheita männiköitä, tammilehtojen vihreää, kuusikoiden varjoa.

Erityisempiä valmisteluita ei tarvita. Kauppahallista saa vartissa eväät vaativallekin seurueelle. Kesäaikaan pyörien vuokraus onnistuu Aurakadun alun matkailuneuvonnasta, ja kypärän ja kartan saa käyttöönsä kaupan päälle.

Jos ei luota pohkeisiinsa tai suunnistustaitoihinsa, kauppatorilta voi ottaa bussin numero 13 eteläiseen suuntaan. Ajoreitti Kupittaan ja Ispoisten kautta Uittamon päätepysäkille vie reilut parikymmentä minuuttia.

Siellä odottaa vesakoiden laikuttama sorakenttä Ispoisten kartanon ja meren välissä. Paikan ei uskoisi innoittavan yleviä mielenliikkeitä. Mutta kun katsoo poispäin keskustasta, näkee lyhyen kävelymatkan päässä sankan metsän siluetin.

Siellä on Katariinankallioksikin nimetty korkea mäki, jonka ympärillä sijaitsee Katariinanlaakson luonnonsuojelualue.

Kallion tummaa pohjoisrinnettä kutsutaan Kuusimäeksi, ja sen juurella kapea polku kätkeytyy havupuiden hämärään. Kaatuneiden puunrunkojen ja sammaleisten rinteiden vierellä kulkevalle luontoreitille voi eksyttää toriturkulaisen itsestään.

Katariinanlaaksossa on jalopuulehtoja, niittyjä ja ketoja. Maasto vaihtelee lohkoutuneista jyrkänteistä kumpuileviin moreenimäkiin. Vaahterat, metsälehmukset ja tammet kohottavat kulkijan ylle vihreän holviston. Rannan puolta rajaavat korkeat kaislikot.

Keväällä täällä hengittäminen on kuin saisi lentotunnin pääskyiltä. Talviauringossa ilma on niin kirkasta, että omat ajatukset näkee osana taivaan suihkuvirtauksia.

Kun nousee merkittyä reittiä Katariinankallion laelle, ­maisema avautuu salmien kautta Airistolle ja läntiselle väylälle. Pitkäsalmi, Kirjalansalmi ja Kirkkosuntti ovat vaatimattomia kapeikkoja, joilla liikkuvat purjeveneet ja pienet moottoriveneet. Turkua suojaavat ulapan voimilta Hirven­salon, Kakskerran ja Satavan saaret, niiden takana rikkonainen Saaristomeri.

Katariinankallion laki on täydellinen paikka levittää viltti ja jakaa eväät. Tuulet yltävät tänne leppyneinä. Kun aurinko kiertää eteläisen taivaan, kelomäntyjen varjot lankeavat kivelle kuin jäänhioman aurinkokellon taululle.

Olen istunut kalliolla helsinkiläisten, oululaisten, tamperelaisten ja puolalaisten ja ties keiden kanssa. Nuo hetket olemme olleet vain laakson väkeä. Vaikka ei täällä mitään laaksoa ole. Siinä mielessä tämä on paikka saduista.

Puheiden harvetessa ja illan tummuessa on aika laskeutua kalliolta. Niityillä lehtohepokatit sirittävät iltaan melankolian nuottiviivoja. Rannoilla laiduntaa lauhkea karja. Ei kannata vielä palata keskustaan. On syytä nähdä pimeän tulo, päivän vierähdys Suomen lounaislaidan yli.

Katariinanlaakson eteläpuolella Rauvolanlahden lintulahden voi ylittää pitkospuilla. Ympärillä parimetrinen kaislikko kätkee tuhansien lintujen iltatoimet. Kaarinan puolella ohitetaan vanha rälssi­tila ja sen kolmesataavuotiset tammet.

Vaarniemenkallion juurelta noustaan jyrkkää rinnettä ­aarniokuusikon keskellä. Harva turkulainen käy täällä, ja illalla paikka on useimmiten autio. Kallion laella kekäleet kenties hehkuvat vielä laavulla, uninen tuuli suhisee jyrkänne­männyissä. Puiden ja kivikumpareiden keskellä on näköalatorni. Kun sen puuportaat kiipeää, pääsee osallistumaan auringonlaskuun.

Läntinen taivas hohtaa riipaisevia punaisia ja violetteja. Kaukana erottuvat tuomiokirkko ja sataman rakennelmat. Sammuvat viistot säteet kultaavat Pitkäsalmen vettä. Pimeys tihenee ja virtaa saarten takaa. Kallio irtoaa maan varjosta, kohoaa tyhjää kohti. Avaruuden etäisyyksiin katsominen on kuin kaiken läheisen hetkellinen kumoutuminen, rajoittuneen ihmisrakkauden käänteiskuva.

Kun nojaa tornin kaiteeseen, alhaalta niityiltä ja metsiköistä soi huumaava alkukesän linnunlaulu. Mustarastaat, satakielet, peipot ja viitakerttuset kutsuvat pimeässä toisiaan. Ja meitä, jotka synnyimme tähän tyhjyyden kotiin tyhjin käsin. Emme keksi niin vaikeita kysymyksiä, etteivät Vaarniemen linnut vastaisi jotain rauhoittavaa.

Aurajoen Yläjuoksun pakopaikka löytyy kulkemalla vasta­virtaan hitaan joen länsi­rantaa, tuomiokirkon ja akateemisen Turun vastatörmällä.

Osin puukatteinen kävelyreitti alittaa Tuomaansillan sekä rautatiesillan. Nämä ovat kaupungin entisiä rapistuneita laita­maita. Nyt uudistushenki on muuttanut miljöön. Vanhan Barkerin puuvillatehtaan vierelle on noussut jokilaakson aukeille antavia maisema-asuntoja.

Pienen Vähäjoen yli tullaan Koroistenniemelle, jolla on vanhan piispanistuimen rauniot. Sen takana alkavat Halisten saviset aukiot. Täältä pienrata vei ennen materiaalia Kupittaan Saven keraamikoille. Maa muuttui Itäharjulla vaaseiksi, maljakoiksi, hiiriksi ja bambeiksi. Sittemmin keramiikkateollisuus on kadonnut, mutta Suomen sydän on yhä punaista savea.

Halisten koski on Aurajoen alin koski, viimeinen dramaattinen ele, ennen kuin joki tasaantuu kaupungin halki lipuvaan paraativanhuuteen. Halisissa on tapana käydä katsomassa jäiden lähtöä. Keväällä ja syksyn sateilla koski saa ­virtausvaihteluista puberteettista uhmaa.

Patoaltaalla toimii Aurajoen opastuskeskus Myllärin­talo. Sieltä voi kesällä vuokrata kanootin tai kajakin. Muinais­tulien yönä elokuun lopulla pidetään Linnavuoren yömelonta. Tulin valaistut kanootit lipuvat pimeässä ylävirtaan.

Meloen Aurajoen rannat kokee virtauksen tasalta. Jokilaakson uomassa suuri yhdistyy mikroskooppiseen. Pilvet heijastuvat tyynestä vedestä, ja heijastusten läpi kohoavat pysty­keiholehden nuolenkärkimäiset lehdet ja pienet kukkavarret, kuin valkoisina kukkivat vieraan vallan periskoopit.

Jokilaakson kulttuurimaisemat vaihtelevat metsärinteistä viljapeltoihin. Merkkejä ihmistoiminnasta on jo 7 000 vuoden takaa, pysyvää asutusta 4 000 vuoden. Moderni ihminen pääsee meloen vaivattomasti ainakin Liedon Vääntelänkoskelle asti ja eteenpäinkin, jos ottaa kastumisen riskejä.

Suosikkipaikkani yläjuoksulla on Halisten kylän jälkeen tuleva Virnamäki. Havupuita ja katajaa kasvavia ketoja. Poltto­kenttäkalmistoja, hautakumpuja ja rautakautisia uhrikiviä. Rantapajut riiputtavat oksia veden yllä, juuret syvällä saven pimeässä hiljaisuudessa, kietoutuneina ennen meitä eläneisiin.

Olen istunut täällä kymmeniä kertoja enkä ole nähnyt missään sellaista valoa kuin paahtavina hellepäivinä Virna­mäellä. Se puhkeaa ilmasta äkillisenä näkynä, lähes painostavana. Se on kuin van Goghin vehnäpeltojen ja auringon­kukkien keltaista, jota on taitettu kourallisella vainajien tuhkan­harmaata. Olen katsellut ympärilleni ja ihmetellyt, mistä suunnasta valo tulee.

Ksantopsiaksi kutsutaan tilaa, joka saa näkemään kaiken keltaisena. Sen voi hankkia ottamalla yliannoksen sormustin­kukkauutetta. Kenties sairastan jonkinlaista Virnamäen ksantopsiaa, joka saa ilman täällä hohtamaan luonnottomasti.

Olen istunut Virnamäellä hyvästelemässä entisiä rakkauksia ja omia huonoja tapoja. Olen surrut sairastuneita ja kuolleita. Olen ollut läpivalaistun onnellinen. Jostain syystä muistan täällä lukemani kirjat erityisen kirkkaasti. Joki tuntuu auttavan kaikessa. On kenties niin, että kun syntyy joen rannalle ja kasvaa siellä, joesta tulee osa omaa psykologiaa, uoma jonka muotoon ajatukset jäsentyvät. En joinakin hetkinä pystyisi erottamaan omaa luonnettani näistä maisemista.

Jos Katariinanlaakso on iloisten seurallisten hetkien jalopuunvihreää, Virnamäki on hiljaista häikäisevää keltaista. Aurinko roihuaa veden yllä. Tulee ilta ja elävät ja kuolleet lipuvat veneillään hämärään. Ei pelkoa. Jos et hallitse tätä elämää, joki hallitsee puolestasi.

Paluu keskustaan kannattaa ajoittaa alkuyöhön. Kun kuu ja Tuomiokirkon torni ovat taivaalla samaan aikaan, toriturkulaisuuden voimat ehtyvät. Yöt Turussa ovat taianomaisia hämärästä sarastukseen.

Yöllä joen liike on pimeää peilin tuolla puolen. Valaistujen rantalehmusten alla kulkee suruttomia seurueita. Siltoja ylitetään täynnä toivoa. Ravintola­laivojen kannella puhutaan suuria muustakin kuin itsestä. Kun Aurasillalta katsoo alajuoksulle, näkee rannoilla virtaavan rakkauden.

Niin kuin Turku toi Suomeen skolastisen opin, ajanlaskun, haarukan, hovikulttuurin ja aapisen, se toi myös romanttisen kaupunkilaisyön.

Vuonna 2006 kuollut turkulaiskirjailija Jarkko Laine kuvasi öistä kotikaupunkiaan näin:

Iltayö jokirannassa: valot sulavat veteen, se kiiltää kuin ikkuna. Varjokkoihin kätkeytyy kaikki mikä päivällä oli tuttua ja arkista. Jostakin kuuluu linnun valitus, tuntuu kuin sekin tietäisi ettei aamua enää koskaan tule.

Vanhoihin aurinkokelloihin kaiverrettiin teksti: FESTINAT ∙ SUPREMA. Kohta on viimeinen hetki.

Mitä on kaiverrettu Aurajoen pintaan?

Kun lähestyn jokea, lähestyn elämäni päiviä jotka eivät palaa. Tunnen mielihyvää jota on vaikea kuvata, ja tunnen surunsekaista kaihoa. Ihmiseksi syntyminen merkitsee muiden mahdollisuuksien tuhoutumista.

Mutta mitäpä siitä? Öinen Turku lupaa ihmiselle niin haaveellisia iloja, ettei muotoaan suostuisi vaihtamaan. Kaskenmäessä kulttuuriveteraanien arpiset seurueet kerääntyvät Uuteen Apteekkiin, Hämeenkadulla opiskelijaporukat Porttiin. Aurakadun kulmassa Blankon ja Tintån trenditietoiset asiakkaat istuvat terassipöydissä toteuttamassa eurooppalaishenkistä yöelämää.

Hetki kannattaa vielä kulkea varjokoissa ja vältellä ­keskustan yökerhojen karjanäyttelyitä. Nousta Kerttulinmäelle, entiselle hirttopaikalle, ja käydä pienessä Kerttulin Kievarissa juomassa lasillinen viisitoistavuotiasta savunlämmintä skotti­viskiä. Harhailla lämpö rinnassa Vartiovuoren jalavien alla, uskoen olevansa savua ja varjoa vain. Kiivetä Mustain­veljestenkujan portaita Samppalinnanpuistoon ja istua ­näköalatasanteelle. Nähdä kaupungin valot allaan, ja talot, ja ihmiset parveilemassa kahta puolen tummaa vettä, huomisensa unohtaneina.