Elokuussa 2016 Yle julkaisi pienen kevennysuutisen. Facebookin suosittu Kissat-ryhmä jouduttiin sulkemaan jäsenten riitojen ja sanasotien takia. Kiroilu, provokaatiot ja henkilökohtaisuuksilla solvaaminen lietsoivat aggressiivista tunnelmaa. Uupuneita ylläpitäjiä uhkailtiin yksityisviesteillä.
On ymmärrettävää, että tulonjaosta, maahanmuutosta tai työvoimapolitiikasta riidellään. Mutta jos edes kissat – internetin hyvän tahdon lähettiläät – eivät kykene yhdistämään suomalaisia rauhanomaiseen keskusteluun, mistä osaamme viestiä toisiamme loukkaamatta?
Mihin polarisoitunut kissapuhe voisi kuvitteellisessa kehityskulussa johtaa? Aluksi nähtäisiin tavanomaista jäsentymätöntä pilkkaa vaikkapa pellettikissanvessoja suosivista. Kiusaksi tehtyjä eläinsuojeluilmoituksia lemmikkejään halvoilla markettiraksuilla ruokkivista. Arjen paineiden ja pelkojen purkamista matalamielisiin ilkeyksiin.
Internetin kissanhiekkalaatikon nurkkaan voisi ilmestyä joku nuivasti argumentoiva Mestari, joka kärjistäisi tehokkaalla retoriikalla maatiaiskissanomistajien ja rotukissaharrastajien välejä. Hän keräisi ympärilleen virtuaalihovin, joka levittäisi ja vahvistaisi Mestarin sanaa. Syntyisi eriytyneitä keskustelufoorumeita, koodikielistä puheenpartta.
Uutisoitaisiin Suomen Kissaliiton Kissa-lehden toimittajien kokemasta painostuksesta. Verkkoon tulvisi toisiaan yllyttävien kissanlynkkaajien fantasioita siitä, mitä aion juuri sinun mirrillesi tehdä, ja mirrisi pennuille, ja sinulle.
Kissaraivo leviäisi reaalimaailmaan. Kuvitelkaa maatiaiskissanpuolustajien yrmeä katupartio talvisen teollisuuskaupungin kadulla, pimeässä hengitys höyryten, katseissa viesti, että pian alkavat Maine coon-hyysääjien muilutukset. Tai attentaatti Suomen Rotukissayhdistyksen näyttelyyn. Polttopulloisku Burmakissan Ystävät ry:n sääntömääräiseen kevätkokoukseen.
Mielenilmaukset kiihtyisivät sekä maatiais- että rotupuolella. Poliisi raportoisi nujakoista ja pahoinpitelyistä yli rintamalinjojen, ja sitä jatkuisi, kunnes tapahtuisi ensimmäinen Supreme Champion -näyttelyluokassa kilpailevan eliittikissanomistajan salamurha.
Aseistautuminen, mobilisaatio.
Kissaihmisten joukot törmäilemässä kaduilla, aidon kissan idean yhdistäminä, väärää kissakäsitystä vastaan, halukkaina vuodattamaan kissapettureiden verta.
Absurdi ajatusleikki voi tuntua mauttomalta levottomuuksien repimän vuoden päätteeksi. Mutta inhimillisen väkivallan historia osoittaa yhä uudestaan, että julmuutta ruokkivat usein syvästi absurdit sosiaaliset erottelut.
Ajatelkaa Massachusettsin Salemin noitaoikeudenkäyntien puritaaneja vuonna 1692 tutkimassa epäiltyjen ihoa ja pistelemässä neulalla luomia etsiäkseen paholaisen merkkiä, jotta epäillyt saatiin tuomittua kuolemaan hirttämällä tai rusikoimalla. Tai Liettuan natsimiehityksen kollaboraattoreita sitomassa tiiliä kotikyliensä rabbien partaan ja ampumassa takaraivoon näiden väsyttyä pitelemään pystyssä vanhaa Tooran jakeiden täyttämää päätään. Demokraattisen Kamputsean punakhmerejä pidättämässä silmälasipäisiä kansalaisia luokkavihollisina ja kiduttamassa heidät kuoliaiksi Tuol Slengin vankilassa. Serbejä polttamassa naapureidensa taloja, joiden puutarhoissa kasvavien, aidan yli kurottavien puiden omenoita he olivat lukuisina uneliaina, heinäsirkansirittäminä kesinä omistajan luvalla poimineet.
Listausta voisi jatkaa sadan Imagen vuosikerran verran, eikä silti pystyisi kaapaisemaan kuin rapasammion pintaa. Sotahistorioitsijat, yhteiskuntatieteilijät, toimittajat, kriminologit ja miljoonat muut kurjuuden kirjurit ovat keränneet käsityskyvyn ylittävän, joka vuosi täydentyvän aineiston, todistuksen valossa kieppuvan planeetan varjoista, joissa ihminen elää, surmaa ja kuolee.
Meillä on tuo tieto itsestämme. Ja silti se tuntuu usein kertovan vieraasta lajista.
Kun puhumme pahasta, kristillinen perintömme soi taustalla vähintään vaimeina kaikuina. Kristilliset pahuuskäsitykset muodostavat vuosituhantisen freskon, eikä niistä muodostu johdonmukaisesti kodifioitavissa olevaa kokonaisuutta. Osa niistä elää nykyisin voimakkaimmin innoittamissaan kuvissa, kirjallisuutena, musiikkina ja arkkitehtuurina.
Kirkkoisä Augustinukselta tulevat eräät eniten vaikuttaneista pahuutta koskevista pohdinnoista, vaikka niillä onkin usein esikristilliset juuret antiikin filosofiassa. Augustinus uskoi pahan olevan hyvän puutetta, privatio boni. Saman ajatuksen pahan olemuksellisesta tyhjyydestä voi ilmaista personoidusti sanomalla, että Saatana on kyvytön luomaan ja osaa vain turmella.
Vastaavasti toimivat kaikki monoteistista Jumalaa puolustavat teodikeat. Ne ovat verbaalisia strategioita kaikkivoivan hyvän Jumalan vapauttamiseksi pahan luomisen vastuusta tai pahan selittämiseksi välttämättömäksi osaksi suuremmassa hyvässä.
Augustinolainen oppi perisynnistä lienee vaikuttanut kulttuurin tasolla laajimmin ja konkreettisimmin länsimaiseen elämänmenoon, seksuaalisuutta ja tieteen historiaa myöten. Yksinkertaistettuna perisynti on näkemys tahtomme läpikotaisesta turmeltuneisuudesta. Myös tietokykymme ovat niin vialliset, ettemme omin voimin kykene haluamaan, toimimaan ja tietämään oikein. Meitä riivaavat himokkuus, vallanhalu ja sokaiseva egoismi, joista emme vapaudu ilman uskoa.
Perisyntiä voi pitää ääritulkintana siitä ajallisesti hallitsemattomasta ihmisyyden draamasta, että synnymme tahtomattamme meitä edeltävään suhdeverkostoon, taakkanamme valikoimattomia ihmisyyden ainesosia, joissa haamumaisen etäisten esi-isien ja -äitien pahat taipumukset saattavat siirtyä meihin piilevinä tai yhtä ilmeisinä kuin eleet, kasvonpiirteet tai ulkonevat korvat.
Kristinuskon käsitykset hyvästä ja pahasta ovat vaikuttaneet yhtä voimakkaina niissä vastareaktioissa, joita ne ovat synnyttäneet. 1700-luku oli kaitselmususkon ja perisynnin kyseenalaistamisen radikaaleinta vallankumousaikaa. Modernin maailman ääriviivat muotoutuivat uskonnon, filosofian, perinteisen moraalin, lainopin, vallankäytön ja talousajattelun kritiikistä. Kehkeytyivät ideat edistyksestä, vapaudesta ja tasa-arvoisesta kansanvallasta. Ja siinä ohella saatiin aikaan valtavasti puhkottuja, päättömiä, orastavan vapautensa menettäneitä ruumiita.
Käsitys pahasta alkoi irtautua metafyysisestä taustasta ja sovittautua individualistisen moraalikäsityksen mittoihin. Samalla kehittyi ymmärrys ihmisten toiminnasta yhteiskunnan instituutioiden puitteissa. Jos kykenisimme kehittämään noita instituutioita yhä oikeudenmukaisemmiksi, myös pahuus vähenisi ja meistä tulisi toisillemme miellyttävämpiä olentoja, lopulta jopa täydellisiä. Kaitselmuksen idean korvasivat erilaiset historiallisen edistyksen utopiat.
Noiden ajatusten on täytynyt tuntua suurenmoisilta, ja ne tuntuisivat kai yhä, jos voisi hypätä 1900-luvun, Stalinin ja Hitlerin kansanmurhien yli, ihmiskunnan utooppisen peilikuvan pimeällä puolella riehuneen teollisen joukkotuhonnan yli.
Viime vuosisadan katastrofien jälkeen kiisteltiin uudenlaisista pahuuskäsityksistä, jotka eivät edellyttäneet yksilön selkeitä intentioita, varsinaista tahtoa pahaan. Monimutkaisiin, yksilöä ja massoja sortaviin ja tuhoaviin totalitaarisiin valtiojärjestelmiin hajaantuneen pahuuden arveltiin muistuttavan eksistentiaalista hajamielisyyttä, kyvyttömyyttä oivaltaa oman toiminnan todellista luonnetta.
Sosiaalipsykologit ovat koejärjestelyillä pyrkineet todentamaan ryhmäytymisen negatiivisia, yksilön moraalista autonomiaa hämärtäviä mekanismeja. Neurotieteilijät ovat kyseenalaistaneet ilmeisimmät kokemuksemme vapaasta tahdosta ja etsineet aivojen rakenteellisista poikkeavuuksista syitä aggressiivisuuteen. Magneettikuvissa pahuus on vetäytynyt mantelitumakkeen, pihtipoimun tai etuotsalohkon mysteereihin, erilleen ideologioista, taloudesta ja yhteiskunnan jännitteistä.
Useat väkivaltaa tutkivat ovat luopuneet pahuuden sanastosta sen epätieteellisten teologisten ja metafyysisten jäämien takia. Pahuus on korvattu julmuudella, aggressiolla, empatian puutteella tai muilla sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvillä käsitteillä.
Moraalifilosofian alueella on luotu erilaisia kuvaavia luokitteluja, kuten jaotteluja idealistiseen, instrumentaaliseen tai sadistiseen pahaan. Feministit ovat tuoneet esiin sukupuolen merkitystä siinä, miten pahaa tehdään, koetaan ja tulkitaan. Eri tiedonalojen spesialistien mikrotasolla pahuutta selittävä sanasto on monipuolistunut ja rikastunut kuin jugurttivalikoimat supermarketeissamme ja matkakohteet kesälomakuvissamme.
Tarkentuvan ymmärryksen kannalta on ollut olennaista rikkoa kuva essentiaalisesta, yhdestä alkujuuresta kasvavasta pahasta. Saatanan tai perisynnin kaltaisten metafyysisten järkäleiden tilalla on lukemattomista, usein yhteen sopimattomista näkökulmista koostuva ajatusten ja havaintojen synkeä mosaiikki, joka pyrkii yhä yksityiskohtaisemmin kuvaamaan, mitä tapahtuu ihmisille erilaisten ja erikokoisten yhteisöjen rauhan järkkyessä.
Ymmärrämme ihmislajin taipumusta väkivaltaan 1700-lukua paremmin ja tiedämme ainakin vähän enemmän siitä, millä keinoin sitä voidaan pitää aisoissa. Reaalinen väkivalta on länsimaissa vähentynyt, mutta samalla pahuutta koskevan puheenparren moninaistuminen, professionaalistuminen ja älyllistyminen ovat tuottaneet kulttuurin tasolla eräänlaisen potentiaalisen pahuuden pirstaloituneen tunnistamisongelman.
Moniarvoisessa liberaalissa yhteiskunnassa ei vallitse yhtä yleisesti tunnustettua hyvän elämän mallia. Yksilönvapauksien, vakaan yhteiskuntajärjestyksen ja kohtuullisen suvaitsevuuden oloissa hyvän saa periaatteessa valita itse, kunhan toimii lain puitteissa ja muiden vapauksia rikkomatta. Vapaudessa luoviminen edellyttää kansalaisilta rationaalisuuden, maltillisen egoismin ja itsehillinnän hyveitä, kun keikumme ja kilpailemme yksilöjollalla globaalin kapitalismin rannattomuudessa, innostavia affekteja vauhdilla tuhoutuvaan ympäristöömme säteillen.
Koska emme jaa yhtä hyvää, pahammekin ovat jossain määrin erkaantuneet. Koulutuksen ja viestintäteknologian myötä meistä on tullut yhä taidokkaampia analysoimaan ideologisten vastustajiemme harhaan astumisia. Olemme moraalihorjahdusten tarkkailijoita, vuosi vuodelta valppaampia paljastamaan muiden ajatusvirheissä piilevää potentiaalista sortoa tai pahaa. Oikeudenmukaisuuden ja moraalituntojen tuottamisesta on tullut arvostetumpi kansalaistaito kuin hiihtäminen oli 1970-luvulla. Silloinkin kun työnantajat kääntävät meille selkänsä, saamme jatkaa tulottomina prekaareina hyvän palveluksessa.
Toistemme ajatuskulkuja kritisoimalla olemme saaneet paljon oivalluksia aikaan. Hankalinta on aina myöntää, mitä vaaroja omasta toiminnastamme voi muille olla.
Retardi”. ”Paskakasa”. ”Säälittävä runkkari”. ”Timo Hännikäinen, et kuulu ihmiskuntaan.” Ihminen on planeetan ainoa laji, joka kykenee sysäämään oman lajikumppanin lajiyhteyden ulkopuolelle, sanoin ja teoin. Kielemme, älymme ja mielikuvituksemme – keskeiset ylpeydenaiheemme – mahdollistavat toiminnan, jonka seurauksia pahimman tapahduttua kutsumme häveliäästi epäinhimillisiksi.
Verkkokeskusteluissa epäinhimillistämisestä on tullut arkipäiväistä. Eräitä ristiriitaisia esimerkkejä tarjosi marraskuinen keskustelu Alfred Kordelinin Edistys- ja Sivistysrahaston oikeistoradikaalille kirjailijalle Timo Hännikäiselle myöntämästä 6 000 euron apurahasta kirjalliseen työhön. En näe ongelmaa siinä, että valveutuneet kansalaiset tivaavat perusteluja arvomaailmansa vastaisista yksityisistä tai julkisista taiderahoituspäätöksistä. Päin vastoin, olisi suotavaa, että päätökset herättäisivät hakuprosessin ulkopuolisissakin nykyistä useammin halun kyseenalaistaa ja saada tietoa prosessin yksityiskohdista. Mutta sen sijaan ongelmallisia olivat kiihtyneen keskustelun saamat sävyt. Ongelmat olivat sekä eettisiä että taktisia.
Keskustelu kuumeni ja retoriikka kirjavoitui. Hännikäisen mielenterveys kiistettiin useassa viestissä. Säätiön rahoituspäätösten itsenäisyyttä puolustavien toiminta rinnastettiin naisten raiskaamisen puolustamiseen. Jotkut pohtivat väkivaltaisten ajatusleikkien avulla, mitä tapahtuisi, jos he ilmaisisivat ajatuksia, joiden mukaan ”runkkarihännikäinen pitäisi kuohita ja julkisesti nöyryyttää” ja tulivat näin ilmaisseeksi kantansa vähintäänkin konditionaalisesti. Yhtäläisen ihmisarvon kyseenalaistamisesta ja väkivaltaisesta puheesta Hännikäistä – aiheellisesti – syyttäneet keskustelijat olivat liikkeellä ilmeisen arvokkaiksi kokemiensa asioiden puolesta. Millaisia kommunikaation ideaaleja he itse olivat edistämässä, millaista tulevaisuuden Suomea kätilöimässä?
Harva verkkokeskustelijoista myönsi lukeneensa yhtään Hännikäisen teosta. Se on taktisesti ongelmallista, kun halutaan kyseenalaistaa kirjallisuuden alan apurahapäätös tekijän arvomaailman perusteella. Jos aikoo taistella, on muodostettava käsitys vihollisen arsenaalista. En usko, että yhtäläisen ihmisarvon kieltäjien ja puolustajien välille voi syntyä rationaalisesti neuvoteltua konsensusta. Mutta jos laiskuuden tai vastenmielisyyden takia jättää tutustumatta teoksiin, joiden vahingollisuuden puolesta propagoi, ei edes osapuolten konfliktin moniulotteisuudesta voi saada tarkkaa kuvaa. Silloin on turvauduttava banaaleihin hätäratkaisuihin.
Hännikäisen nimittely mielisairaaksi tai hänen tuotantonsa vertaaminen ulosteeseen saavat hänen teostensa ilmaisemat pyrkimykset näyttämään käsittämättömiltä ja häivyttävät yhteydet laajempiin aatevirtauksiin. Erityisesti ihmisarvon puolustajien toivoisi olevan tietoisia siitä, että heidän vastustajansa ovat ihmisiä, omissa yhteisöissään mielekkääseen ja tavoitteelliseen toimintaan kykeneviä oikullisia yksilöitä, oman hyvänsä edistäjiä, eivät ruoansulatuskanavan biologisella vääjäämättömyydellä merkityksistä tyhjää jätemateriaa jauhavia tiedottomia elimiä.
Epäinhimillistäminen pyrkii sysäämään tietyn yksilön tai ryhmän moraalisen yhteisön ulkopuolelle, oikeudettomaan tilaan, jossa villipedot tai koneet liikkuvat. Mikä vain toisia epäinhimillistävä yhteisö voi hyvän aikaa lujittua uskossaan, mutta loputtomiin se ei säily moraalisena, vaan yhteisön yksilöiden omaatuntoa käy korvaamaan eräänlainen kollektiivisesti reagoiva ja pohjimmiltaan ennustamaton vierastunto, joka palkitsee sovinnaisten rajojen ylittämisestä ja verbaalisten hyökkäysten eskaloimisesta.
Kun ihmisen rajallisuudesta muistuttavan ja harhautumisalttiutta korostavan uskonnollisen puhetavan julkiset ilmaisut rajoittuvat lähinnä joulurauhan julistamisen kaltaiseen poikkeustilakitschiin, olemme jo lähes sulkeneet yhden menneisyydestä kumpuavan puheavaruuden, jossa suomalaisillakin oli tapana yhdessä painaa pää ja myöntää inhimillisen rujoutensa ajoittainen mahdollisuus.
Jos tavalliseen kunnialliseen – oikeusistuimessa tuomitsemattomaan – kansalaiseen piiloutuu potentiaalista pahaa, se voi olla sosiaalisesti mykistynyttä pahaa, joka ei osaa lausua nimeään. Sillä ei ole kieltä antaa itselleen tunnistettavaa muotoa. Perisynti saattoi ihmisiä yhteen tunnustamaan kelvottomuutensa ja kenties tuntemaan solidaarisuutta yhteisestä ongelmasta. Nyt seurakunnan tilalla voi olla muutama sata Twitter-seuraajaa, masennuslääkitys ja tiistainen terapia-aika, tai vähemmän.
Puolalainen aatehistorioitsija Leszek Kołakowski on esittänyt mielenkiintoisen perustelun perisyntiopin paikkansapitävyydelle. Hänen mukaansa perisynnin mahdolliset, sekä psykologisesti että kulttuurisesti tuhoisat vaikutukset ovat kiistämättömät. Mutta yhtä kiistämättömiä ovat myös vastakkaisen opin tuhoisat vaikutukset, opin jonka mukaan voimme täydellistyä rajattomiin. Ja koska nämä kaksi oppisuuntaa ovat molemmat saaneet aikaan tuhoa, se on Kołakowskin mielestä todiste perisynnin todenmukaisuudesta. Hänen mukaansa perisynti ei tarkoita, ettemme voi muuttaa yhteiskuntaa oikeudenmukaisemmaksi, juuri niin olemme usein tehneet ja meidän pitääkin, vaan sitä, että on otettava huomioon kaikkien toimiemme radikaali ennustamattomuus, se että voimme aina tulla edistäneeksi pahaa ja vahinkoa.
En kaipaa taaksepäin ajassa enkä usko, että kristinuskon yksittäisiä osia voi millään käsitesydänhieronnalla elvyttää kollektiivisesti henkiin. Ne eivät toimi irrallaan toisistaan, synti ilman armoa. Silti nykykulttuurimme on lohduttomasti ohentunut siinä, millaisia keinoja se tarjoaa itsessämme piilevien ihmisyyden pimeiden puolien tunnistamiseen ja myöntämiseen.
Pahuus on perspektiivinen ilmiö. Väkivallan uhrien kokemuskertomuksia analysoivat psykologit sanovat, että tapauskuvauksia hahmottaessa on olennaista erottaa pahantekijän ja uhrin näkökulma. Pahuuden ominta luontoa ei voi kuvata objektiivisuutta tavoittelevilla lauseilla, yleispätevillä propositioilla.
Pahuuden kokemuksellisessa ulottuvuudessa toisen osapuolen maailma tuhoutuu, järkkyy, pimenee. Tapahtumahetken sumentaa sekava kirjo ruumiin ja hengen tuntemuksia, toisaalta uhrin kipu, kaoottiset mielenjuolahdukset ja huudot, verenhukan aiheuttama heikkous, spastinen rimpuilu ja kauhu siitä, että muuttuu toisen käsissä esineeksi, mutta myös tekijän sokea raivo, turtumuksen suoma tehokkuus, nautinto, ilo, orgasmi tai nauru.
Omamme on useimmin anonyymin sivustaseuraajan perspektiivi, lehdenlukijan tai verkkosivun selaajan ranneliikkeellä vaihtuva näkymä. Kiihtymyksemme, surumme tai kiihottumisemme väkivaltaisen uutismateriaalin äärellä on haalea reaktio tapahtumiin, joiden ominaisluonto ja seuraukset jäävät meille vieraiksi.
Mitä etäisemmin ja ohimenevämmin ehdimme samastua digitaalisia väyliä risteileviin tiedonsirpaleisiin reaalisesta pahasta ja sen tekijöistä ja uhreista, sitä kiihkeämmin tunnumme kaipaavan fiktiivisiä kokonaisesityksiä pahan seurauksista. On kuin nuo häiritsevät informaatiosirut olisi otettava haltuun muodostamalla samankaltaisesta materiaalista yhtenäisiä, sujuvan mielekkäiksi hahmottuvia teoksia. Mainitsen vain yhden esimerkin kirjallisuudesta.
Markkinoille tulvii kiihtyvään tahtiin kirjallisuutta, jossa ihmisruumiita silvotaan ja tuhotaan mitä mielikuvituksellisimmin ja perusteellisimmin tekniikoin, yhä uusissa eskapistisissa tyylilajeissa. Loputtomasti jo perinteisiä sarjamurhaajatrillereitä. Oikeuslääkäriromaaneja. Patologiromaaneja. Tarinoita rikospaikkojen siivoajista. Krematorioromantiikkaa. Postseksuaalisilla yhdynnöillä piristettyjä kuolinsyytutkimuksia. Obduktioavustajien muistelmia. Uusasiallista ruumiinavausproosaa. Retroviktoriaanisia ihmissusiruumiinavauksia. Zombieruumiinavauksia uusliberaalin maailmanlopun urbaaniraunioissa, joissa perisynti palaa kierrätystyylinä.
Olen kokenut yhteen sopimattomien maailmankuvien limittäisyyden aiheuttamaa huimausta tuollaisia tekstejä lukiessani. En tunne tarvetta moralisoida viihdeväkivaltaa tai ruumiinosien maatumisen estetisointia. Mielestäni nuo kirjat vaikuttavat voimattomilta puolitietoisilta fiktioleikeiltä, joilla pyrimme vakuuttumaan, että meissäkin – kansainvälisten lentokenttien pokkarikaupoissa lauhkeasti jonottavissa, bonuspisteitä keräävissä asiakkaissa – on yhä tallella vaarallinen, ajassa hajoava pimeä ytimemme. Heathrow’n, Frankfurtin tai Kuala Lumpurin kentältä pilvientakaiseen kirkkauteen sinkouduttuamme haarukoimme lentoyhtiön foliopakattua riisirullalounasta, toisessa kädessä romaani jonka päähenkilö – tietenkin seonnut oikeusantropologi – korventaa ruumiita polttolampulla ja tutkii niiden tuhoutumisen asteita ja siteeraa ulkomuistista Danten helvettiosion säkeitä. Se on steriilille taivaalle juuttuneiden perverssiä ikävää aliseen maailmaan.
Brittiläinen kirjallisuudentutkija Terry Eagleton luonnehtii kirjallisuuden viehtymystä pahan kuvaamiseen: Paha on eräs tuonpuoleisen tavoittelun muoto, vaikka hyvän näkökulmasta se on kieroutunutta tuonpuoleisuutta. Kenties se on ainoa jäljellä oleva tuonpuoleisen muoto maallistuneessa maailmassa. Emme enää tiedä mitään taivaallisten joukkojen kuoroista, mutta tiedämme Auschwitzista. Ehkä kaikki mitä Jumalasta on jäljellä, on käänteinen jälki hänestä, ja se tunnetaan pahuuden nimellä, niin kuin jostain suurenmoisesta sinfoniasta jää vain hiljaisuuden ääni, jonka se jättää ilmaan hehkumaan vaietessaan. Ehkä vain pahuus lämmittää paikkaa, jossa Jumala joskus oli.
Kreikkalaisten sodanjumala Ares liikkui vaunuilla, kumppaneinaan Riita, Kauhu ja Pelko. Heidät tarvittiin valmistamaan sodanjumalan vaunuille tietä.
Vuonna 2016 jo aiemmin mainittu äärioikeistolainen älykkömme – en tällä kertaa mainitse hänen nimeään, koska olen väsynyt mainostamaan hänen teoksiaan – kirjoitti esseessään fatalistisen pohdinnan sodasta:
Aika ajoin kansojen ja valtioiden suhteet kehittyvät pisteeseen, jossa reipas verenvuodatus on väistämätöntä. Selitystä yhteenotoille etsitään hallitsijoista, taloudesta tai aatteista, mutta aiheuttajia on myriadeittain, ja ne ovat kietoutuneet selvittämättömäksi vyyhdiksi. On sitä paitsi virhe erottaa ongelmien rauhanomainen ja väkivaltainen ratkaiseminen toisistaan, sillä politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin. Ja: Laajassa perspektiivissä on yhdentekevää, tuhoutuuko sukupolvi sodassa vai väistyykö se seniilinä ja raihnaisena hautaan seuraavan tieltä.
Laajassa perspektiivissä? Kenen se on? Jumalten? Jo kuolleiden esi-isien?
Ei ainakaan uutta vuottaan haparoiden aloittelevien ihmisten.
Tuollaisen lakonisen hyväksyvän mietelmän verenvuodatuksesta voi kirjoittaa vain vauraan, kärsivällisillä poliittisilla neuvotteluilla ja uuvuttavilla kompromisseilla synnytetyn rauhanajan hyvinvointivaltion kasvatti, väkivallan tuhoilta varjeltunut globaali onnekas.
Rutiininomaisen politiikanteon ja sotatilan rinnastaminen on niin piittaamaton kategoriahyppy, että siihen kykenee vain sellainen, jota kohti ei ole ammuttu. Kunnanvaltuuston kokoustaminen voi olla kauheaa, mutta se vaikuttaa osallistujiin toisin kuin sisällissota.
Maa on kaiken kokenutta kiveä, ja niin kauan kuin ihminen on kulkenut sillä ja kyennyt mietteliäisyyteen, hän on joutunut murehtimaan pahaa, omaansa ja vihollisen, välttääkseen sitä, säästääkseen siltä rakkaansa.
Pahuuspohdinnoista on syntynyt kuin yhtä pitkää, moniaalle haarovaa, ikäpolvia yhdistävää levotonta ajatuskudelmaa, kun vallat ja uskonkappaleet ovat mullistuneet, toivo taittunut pelkoon ja toisinpäin.
Pian alkaa vuosi 2017, ja tuo ajatus on yhä kesken. ■
