Frankfurt on bisneksen kaupunki ja kirjailija Riku Korhosen haavemaisema. Hän matkasi tutkimaan, mitä Frankfurtista löytyy ja mikä modernissa metropolissa kiehtoo.

Pankkitornien siluetti liukuu näkyviin, vaaleana ja valoa hohtavana, kun olkaani koputetaan.

Nuori mies kiertää junavaunua Atarin hupparissa, tietokonelaukku olalla ja kuulokkeet kaulalla. Hän myy StreetWorker-katulehteä. Von Obdachlosen für Jedermann, kodittomilta kaikille. Näyttävätkö Frankfurtin kodittomat tuolta? Mies muistuttaa elektro-dj:tä tai viestintätoimiston graafikkoa.

Ostan lehden. Kannessa Karl Marx on pudonnut jalustalta Pääoma sylissä. Vierellä juhlii voitokas pääoma, anonyymi pankkiirihahmo, jonka kasvojen tilalla on setelinippu. Otsikot ovat markkinatalouden vastaisia iskulauseita.

Juna kolisee Main-Neckar-Brücken yli. Kylmänharmaalla joella hiiliproomu vie lastia yläjuoksulle. Westhafenin aallonmurtajaa koristaa rivi modernistisia laatikkotaloja.

Astun junasta ja kuljen asemahallin poikki, kuten kulkee kolmisensataatuhatta ihmistä päivittäin. Liikenne kohisee am Hauptbahnhofilla. Pohjoisessa kohoavat kruunulla koristeltu Westend Tower ja yli 250-metrinen Messeturm. Innenstadtin suunnalla erottuvat pankkialueen pilvenpiirtäjien huiput wagneriaanisen pilvimuurin alla.

Hetki on outo. Koen kaiken kahtena. Tunnen asuneeni täällä, vaikken ole käynyt ennen. Olen tullut kaupunkiin, jonka olemassaolosta en ole varma.

Paikkaan voi rakastua etäältä. Minä rakastuin jo vuosia sitten Ulrich Mattnerin valokuvien Frankfurtiin. Hän on kuvannut pilvenpiirtäjien lasiseiniä, säihkyviä pankkiauloja, autioita kokoushuoneita, tradingsalien kiirettä ja tyhjillä käytävillä vaeltavia pankkiireja.

Pidän anonyymistä modernista arkkitehtuurista, josta paikallisuuden jäljet on pyyhitty pois. Toimistotornien julkisivuista. Kongressihotellien auloista. Voisin kuvitella kuolemanjälkeisen elämän tapahtuvan tuollaisissa utooppisissa tiloissa, viileänvalkeissa huoneissa kuin vodkamainosten merenrantataloissa, lasin ja kromin keskellä, historian ja maallisten ristiriitojen ulottumattomissa.

Päätin sijoittaa finanssikriisiä sivuavan romaanin Frankfurtiin. Ja päätin, etten matkusta kaupunkiin, vaan teen tausta­työn kirjojen, valokuvien ja verkon avulla.

Luin loputtomasti rahoitusalasta ja kriisin syistä. Etsin Frankfurtin arkkitehtuurista käsiini kaiken, minkä löysin.

Otin selvää, mitä kasveja kasvoi Commerzbankin pääkonttorin yhdeksässä talvipuutarhassa. Tein kuukausien virtuaalimatkan ja rakensin mieleeni kaupungin, jolla ei ollut nimeä. Mielikuvakaupunki tuli uniini, ja lopulta kuljin siellä kuin kotonani. Romaania kirjoittaessani teoriani oli tämä: Frankfurt am Main on nyky-Euroopan haavekuva itsestään. Nyt olen tullut katsomaan, onko teoria totta.

Kaupungin yllä tuulee. Main Towerin näköalatasanne on parissasadassa metrissä. Matkailijat kietovat takkeja tiiviimmin. Pohjoisessa pilvet painautuvat Taunus-vuorten rinteille. Main-joen mutkan eteläpuolella erottuu Offenbachin naapuri­kaupunki, Frankfurtin pikkusisar. Ympärillä kohoaa toistakymmentä tornia.

Saksaksi pilvenpiirtäjä on der Wolkenkratzer, pilvienraapija. Se kuulostaa vaatimattomammalta kuin englannin skyscraper, joka kurottaa taivaaseen asti. Silti lasitornien synnyinmaa on Saksa. Mies van der Rohe piirsi jo vuonna 1921 lasisen tornin Berliinin Friedrich­strasselle. Se ei toteutunut, koska hän oli aikaansa edellä. Lasipilvenpiirtäjiä alkoi nousta vasta 50-luvulla, ensin Yhdysvaltoihin, sitten kaikkiin maailman metropoleihin, joissa narkissosmainen pääoma haluaa peilinkirkkaan kuvan itsestään.

Frankfurtin kauneimmat pilvenpiirtäjät ovat Deutsche Bankin lasiset kaksoistornit, sirot sataviisikymmentämetriset mineraalikiteet. Katutasolta nähtynä ne sulautuvat taivaan sävyihin, ylhäältä muuttuvat tummanhohtaviksi kuin musta turmaliinikivi.

Korkein on Norman Fosterin luoma kolmisivuinen Commerzbank Tower, energiapihi pilvenpiirtäjä, jonka antenni kohoaa kolmeensataan metriin. Ja sympaattisin on 70-luvun Silberturm, jonka alumiinikuoren pyöreäkulmainen muotoilu on lapsuuden avaruus­sarjakuvien turvallista futurismia.

Katsellessani torneja ymmärrän kuvanneeni taivaan ja rakennusten suhdetta väärin. Kirjoitin romaanissani: ­”Pilvet kuvastuivat tornien lasikyljistä tarkkoina kuin sisällä olisi sijainnut toinen, todellisempi taivas.”

Pikemmin Frankfurtin taivas saa voimaa näistä toteemeista, joiden tarkoitus on rahan kierrättäminen ja kerryttäminen. Kauniilla ilmalla valo tuntuu luonnottoman kirkkaalta, pilvisäällä siluetin varjostama taivas huokuu harmaansynkkää teknogotiikkaa.

Kaupunkilaiset ovat ylpeitä epäeurooppalaisesta skylinesta. Tänä vuonna järjestettiin viides Wolkenkratzer­festival, jolloin tornit avautuvat tavalliselle kansalle.

Asukkaita Frankurtissa on 700 000, neljännes ulkomailta tulleita. Keskusta on niin tiivis, että kaikkialle pääsee kävellen. Ja tornien takia suunnistaminen on helppoa.

Tämä on keskiajalta lähtien ollut kaupankäynnin ja pankkitoiminnan keskus. Palvelut muodostavat 85 prosenttia taloudesta. Saksan vauraus näkyy. Kadut ovat täynnä Audeja, Mercedes-Benzejä, Porscheja ja Dresdenin lasiseinäisessä tehtaassa valmistettuja VW Phaetoneita.

Ostoskatu Zeilin seinustoilla kerjäläiset ojentavat paljaita käden- ja jalantynkiä kohti shoppailijajoukkoja, jotka kantavat tavaravuoria paperikasseissa. Mietin, miten korkea pyramidi kohoaisi yhden päivän ostoksista. Viikon? Vuoden?

Goethestrassen luksuskauppojen ovia aukovat aasialaiset ja amerikkalaiset turistit. Tiffany & Co. Hermès. Salvatore Ferragamo. Näyteikkunoiden takana huolitellut myyjät elehtivät kuin maatumattomista polymeereistä kootut ihanneihmiset. Sachsenhausenin Wallstrasselta ja Schweizerstrasselta löytyvät nuorten suunnittelijoiden omat, itsenäiset tuotemerkit.

Optimistinen kaupunki kasvaa. Taunusturmin ja MainTorin työmailla nostokurjet kiikuttavat elementtejä tuleviin rakennuksiin. Näyttävin hanke on ensi vuonna valmistuva Euroopan keskuspankin uusi, valopihan jakama torni, joka nousee jättimäisen entisen kauppahallin yhteyteen. Sen kustannusarvio on 1,2 miljardia euroa.

EKP:n torni näkyy hotellihuoneeni ikkunasta. Yöllä kun raitiovaunujen kolina vaimenee, kuulen mustarastaan laulavan ja näen suihkukoneiden vilkkuvan keltaisella valaistun tornin ympärillä tulikärpästen lailla. Eräänä iltana aurinko paistaa sadekuuron läpi ja värjää tornin kultaiseksi. Ylle syttyy sateenkaari, jonka läpi lentää saapuva kone, ehkä Moskovasta, Osakasta tai Bilbaosta. Täällä taivas on aina käytössä.

Das Oosten on vanhan satamanosturin juurelle rakennettu kolmikerroksinen ravintola Mainin pohjoisrannalla, keskustan itäpuolella. Bauhaustyyliä, lasia, terästä ja puuta. Nuorehko tyylikkäästi pukeutunut asiakaskunta, kansainvälinen keittiö. Entinen satama-alue henkii jälkiteollista karismaa. Deutschherrnbrücken yli jyrisee loputon tavarajuna. Joella harjoittelevat soutukaksikot, ja moottoriveneessä valmentaja karjuu ohjeita megafoniin.

Oostenin terassilta voi katsella EKP:n työmaata ja miettiä maanosan tilaa ja tulevaa. Työmaa-aitaa kiertää Nato-piikki­lanka ja kapitalismikriittisen katutaiteen näyttely. Apokalyptisiä kaupunkimaisemia. Väkivaltaisia mellakkajengejä. Eräässä maalauksessa on pistooliksi jähmettynyt käsi ja teksti Protect Capitalism Against Us.

Näyttely on hillitty saksalainen mielenilmaus. Täällä on vaikea uskoa Kreikan ja Espanjan veristen protestien tapahtuvan samalla mantereella. Eurostatin mukaan Saksan työttömyysprosentti on päälle viiden, Espanjan viisi kertaa korkeampi. Rahoituskriisinä alkanut talouskurimus on virittänyt maanosan identiteettejä ääriasentoon. Ataka Bulgariassa, Unkarin Jobbik ja Kreikan Kultainen aamunkoitto. Saksassa Alternativ für Deutschland lietsoo eurokapinaa syksyn liittovaltiovaaleihin.

Euro on abstrakti valuutta, historiaton ja valtioton raha­yksikkö, ja Frankfurt on sille oikea koti, tämä bittirahan, lasiarkkitehtuurin ja messuhallien kaupunki, jonka lentokentän kautta kulkee vuosittain yli viisikymmentä miljoonaa matkustajaa.

Frankfurtin historia yltää roomalaisajoille, vaikka sen muistissa on aukkoja.

Goottilainen vanhakaupunki tuhoutui liittoutuneiden pommituksissa vuosina 1943–44. On historian ironiaa, että jo ennen pommituksia Adolf Hitler ja Albert Speer suunnittelivat Saksan kaupunkien jälleenrakennusta. Kolmannen valtakunnan tulevan voiton jälkeen he aikoivat kohottaa haudoista kauneuden, jonka raunioitumisen itse aiheuttivat.

Raatihuoneentori Römerbergin keskiaikaiset puuristikkotalot ovat rekonstruktioita 1980-luvulta. Ainoa alkuperäisenä säilynyt Altstadtin rakennus on Haus Wertheym, jossa toimii hesseniläinen perinneravintola.

Porvarillinen yritteliäisyys on huolehtinut kaupungin jälleensynnystä. Vanhan oopperatalon kunnostus käynnistettiin kansalaiskeräyksellä, Paavalinkirkko ja J. W. von Goethen kotitalo rakennettiin uudelleen heti sodan jälkeen.

Westendissä sijaitsee kemianjätti IG Farbenin entinen päärakennus, kuusisiipinen uusasiallinen kolossi, travertiininkeltaista mittasuhteiden toimistobarokkia. Se on todistanut 1900-luvun draaman: Weimarin tasavallan romahduksen, kansallissosialistien vallan, Zyklon B -myrkkykaasun valmistuksen, sodan jälkeisen liittoutuneitten sotilashallinnon ja Yhdysvaltain armeijan läsnäolon, CIA:n operaatiot ja Punaisen armeijakunnan pommi-iskut. Nyt historian edessä nöyrtyneessä rakennuksessa toimivat Goethe-yliopiston humanistiset aineet.

Porvarislinnojen, funktionalismin ja modernismin lisäksi kaupungista löytyy omaperäistä Frankfurtin kitschiä, jota voi kuvata adjektiivilla gemütlich, viihtyisä.

Sitä edustavat Sachsenhausenin omenaviinituvat, joissa kaikenikäiset asiakkaat kohottelevat Gerippte-laseja hapankaalin ja makkaroiden äärellä. Sitä on siniharmaa Bembel-kannu, josta omenaviini annostellaan. Höchstin posliinifiguurit. Kiiltokuvamaiset joulumarkkinat, Frankfurter Weihnachtsmarkt, joilla vierailee vuosittain yli miljoona kävijää. Viivasuorat plataanikujat ja valokuvaavia turisteja kuljettava Ebbelwei-Express-ratikka.

Sehr Gemütlich. Ja silti kaupungissa on holokaustin muisto­merkkejä juutalaisille, homoseksuaaleille, Jehovan todistajille, romaneille ja sinteille ja nälkään kuolleille pakkotyövangeille ja yli seitsemänsataa Stolperstein-muistolaattaa yksittäisille vainon uhreille.

Liebfrauenstrassen kirjakauppa Caroluksesta löytyy hyvä Frankfurt-osasto: historiaa, arkkitehtuuria, valokuvakirjoja, kaupunkiin sijoittuvia dekkareita ja paikallista keittiötä.

Ostan Goethen täällä kirjoittaman Nuoren Wertherin kärsimykset ja kaupungissa syntyneen Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan lopullisen laitoksen. Mietin, mitä lopullinen laitos hänen kohdallaan tarkoittaa. Hänhän päätyi Bergen-Belsenin keskitysleirille.

Frankfurt on noin kuudenkymmenen museon kaupunki. Raha ja kulttuuri viihtyvät naapureina, vaikka sitten joen vastarannoilla, toisilleen nokitellen.

Mainin etelärannan museoalueella sijaitsevat esimerkiksi maineikas Städel-taidemuseo, Saksan elokuvamuseo, ikonimuseo ja paikallista taidetta ja kulttuuria esittelevä Museum Giersch. Tuomiokirkon lähettyviltä Braubachstrasselta ja Fahrgasselta löytyy tiivis taidegallerioiden keskittymä.

Rahan ja kulttuurin kontrasti on kaikessa läsnä. Kun Dresdner Bankin taidekokoelma siirtyi Commerz­bankille, CB myi Alberto Giacomettin Kävelevä mies I -veistoksen 75 miljoonalla eurolla vahvistaakseen hukkasijoitusten syömää tasettaan. Taunusanlage-puistossa runoilija Friedrich Schillerin patsas poseeraa Deutsche Bankin kimmeltäviä kaksoistorneja vasten, kirsikkapuiden ja plataanien keskellä, vakavana kuin sepittäisi balladia vallankumouksesta.

Frankfurtilla on sieluttoman bisneskaupungin maine. Käsitys on pinnallinen. Kaupungin omalaatuinen kangastusmainen kauneus on kaksoisliikkeessä, jolla se sekä vaalii ­historiaansa että yrittää nousta surullisen eurooppalaisuutensa yli, kurottaa kohti maanosasta irronneen universaalikaupungin ideaa.

Bodo’s Bistrossa ryypätään. Rööki käryää, tikat ­sinkoilevat pilvenpiirtäjien öisessä katveessa. Asiakaskunta möykkää junttidiskon yli juovuksissa, mutta ystävällisenä.

Kontrasti Innenstadtin kaduilla kapeissa vaatturinpuvuissa kulkeviin finanssitiikereihin ja kahdentoista sentin koroissa keinuviin tiikerittäriin on täydellinen. Jos tästä bistrosta löytää tuotemerkin, se on Camel, Jägermeister tai cannabis sativa. En usko, että kukaan kanta-asiakkaista on kirjoittanut itselleen ansioluetteloa.

Ulkona Bahnhofsviertelin kaduilla on etnisiä ruoka­kauppoja ja ravintoloita, seksibaareja, strippiklubeja ja ikuisuuteen lysähtäneitä narkomaaneja. Kauppa kannattaa, eikä silti kaikille. Muistan Rossmarkt-aukiolla kaadettuun puuhun spreijatun tekstin: Dissatisfaction is the beginning of success.

Frankfurt on myös vastarinnan kaupunki. Blockupy Frankfurt -liike on kahtena vuonna yrittänyt pysäyttää mielen­osoituksella keskustan rahoituslaitosten toiminnan. Liike haluaa herättää kansalaiskeskustelua finanssivallan vaikutuksista demokratiaan ja osoittaa solidaarisuutta leikkauspolitiikan näännyttämille etelä­eurooppalaisille.

Frankfurtin koulukunnan kriittinen perintö elää. Kirja­kaupat myyvät Theodor Adornon, Max Horkheimerin ja Herbert Marcusen teoksia uusina painoksina. Ja päähautaus­maalla on filosofi Arthur Schopenhauerin koruton hauta. Tuntuu ristiriitaiselta, että länsimaisen ajattelun ­historian vihaisimman vastarinnantekijän viimeinen lepopaikka ­löytyy juuri täältä, porvarillisen optimismin ja hedonistisen shoppailun keitaalta.

Sunnuntai-iltapäivä, paratiisivalo. Mainin rantanurmilla tuhannet ihmiset ottavat aurinkoa, syövät, juovat olutta ja omenaviiniä, tanssivat, suutelevat ja nukkuvat.

Kuljen väkijoukossa yksin ja rauhallisena. Pingistä, skeittaajia, lentäviä frisbeitä. Hyvinvoivia koiria nuuskimassa ­toisia hyvinvoivia koiria. Leikkikentillä tytöt ja pojat kiipeävät mutkikkaissa telineissä, joissa saksalaisia lastensieluja koulitaan urapuuta varten.

Minulla on menneinä matkapäivinä usein ollut omituinen tunne, että romaanini henkilöt tulevat minua vastaan. Olen tutkinut vieraiden ihmisten kasvoja ja etsinyt niistä jotain tuttua, katsellut tätä kaupunkia omien kuvitelmieni läpi.

Westhafenin aallonmurtaja vie kohti auringonlaskua. ­Botschaft-ravintolan tekohiekkarannalla vauraat asiakkaat istuvat moderneissa korituoleissa drinkit edessä, vene­sataman äärellä, ystävällisesti rupatellen. Illan valo punertaa, leikkivien lasten huudot kaikuvat veden yli, ja tuntuu, että täällä olisi elänyt paremman elämän.

Taivaan sammuessa pysähdyn Alte Brückelle. Aurinko painuu tornien taa, Taunuksen rinnemetsien taa, ja pilven­hahtuvissa hehkuvat viimeinen turkoosi, roosa, violetti. Turistit kuvaavat sillalta keskustan tummaa siluettia, joka näyttää suurelta unia valmistavalta koneelta.

Kuunsirpin vieressä on tähti, ehkä Sirius, Koirantähti, ­taivaallinen susi. Lentokoneiden valot vilkkuvat kaikkialla. Rantaplataanien alla pariskunnat kulkevat käsi kädessä pimeään.

Seuraan hetken joen yllä saalistavia lepakoita ja lähden hotellille. En tiedä, onko Frankfurt mikään Euroopan haavekuva itsestään, mutta ei se aivan todelliseltakaan tunnu.