On kirjailijoita, jotka lähtevät ulkomaille kirjoittamaan. Ja sitten on kirjailijoita, jotka lähtevät ulkomaille kirjoittamista pakoon.
Leena Lehtolainen kuuluu jälkimmäisiin. Jo lähes kymmenen vuoden ajan hän on keväisin matkannut taloon nimeltä Podere Fornace. Se sijaitsee Etelä-Toscanassa Grosseton maakunnassa, lähellä Roccastradaa. (Haastattelu ja juttu on tehty loppuvuonna 2019.)
”Minulla ei ole kesämökkiä, joten tämä ajaa minulle samaa asiaa”, Lehtolainen kertoo ja nauraa. ”Paikka sijaitsee pahimpien turistipaikkojen ulkopuolella, joten siellä ei päiväkausiin kuule muuta kuin italiaa. Olen siellä keskimäärin kolme viikkoa vuodessa. Kannettava tietokone on mukana, mutta en välttämättä edes avaa sitä.”
Toscanan ruoka viehättää Leena Lehtolaista
Lehtolainen on Toscanassa kuin kotonaan. Hänellä on siellä tutut kaupat ja kantaravintola, jossa hän useimmiten syö maukasta kyyhkystä.
Kotona Suomessa Lehtolaisella on Toscanasta tuotua oliiviöljyä, jonka oliivit hän on itse kerännyt ja puristanut. Häntä viehättää ruokakulttuurin yksinkertaisuus, ihmisten ystävällisyys, joka ei kuitenkaan lyö yli, ja heidän terve ylpeytensä kotiseudustaan: non parlo inglese sanotaan usein huvittuneen ylpeänä.
Lehtolainen rakastaa myös paikan historiallisia nähtävyyksiä. Sant’Antimo on edelleen toimiva luostari, jossa munkit tekevät likööreitä ja harjoittavat gregoriaanista kirkkolaulua. Kirkkoon pääsevät ulkopuolisetkin, ja retkellä voi samalla ruokkia nurmikolla makaavaa kuuroa, valkoista luostarikissaa. Lehtolaisella on aina raksuja mukanaan sille ja kaikille muille Italian lukuisille kissoille.
”San Galgano on kaikkien rauhanhippien ihannekohde ja siis minunkin”, hän sanoo. ”Siellä voi ihailla kiveen iskettyä miekkaa, jonka on siihen iskenyt 1200-luvulla sotaan kyllästynyt ylimys.”
Lehtolainen rakastaa myös Montemassin linnoituksen raunioita, joissa on enää pystyssä kaksi tornia. Simone Martini ikuisti paikan maalaukseensa 1300-luvulla.
”Tähtihetkeni oli, kun kerran sain leikkiä siellä matkaopasta australialaiselle turistiperheelle”, Lehtolainen kertoo.
Firenzekään ei ole kaukana, joten siellä voi tyydyttää taiteen- ja kulttuurinjanoaan. Lehtolaisen mukaan olisi häpeä olla Firenzessä käydessä lukematta Dantea ääneen kirjailijan patsaan luona. Lähellä on myös kirjailija Italo Calvinon hauta. Calvino ei tosin sijoittanut teoksiaan usein Italiaan vaan kuvitteellisiin todellisuuksiin.
Kirjailija tekee pitkiä päiväpatikointeja Toscanan maisemissa
Kaikkein eniten Lehtolainen kuitenkin rakastaa Toscanassa vaeltamista. Reitit ovat hyvin merkittyjä ja maisemiltaan häikäisevän kauniita. Hän tarpoo noin 15 kilometrin päivämatkoja. Vakiovarusteisiin kuuluu pyyhe siltä varalta, jos pääsee uimaan jossakin, eväitä ja paperikartta. Ehdottomasti paperinen, sillä sen avulla hahmottaa maiseman eri tavalla kuin navigaattorilla. Hänellä on mukana myös muistikirja, johon hän kirjoittaa kuvauksia maisemista.
”Olen maailman huonoin valokuvaaja. Muistan maiseman paremmin kun kirjoitan sen muistiin. Joskus saatan käyttää kirjoissani vaeltaessani tekemiäni kuvauksia.”
Italiassa Lehtolainen voi olla lomalla siinäkin mielessä, että vieraan kielen ympäröimänä hän on myös irrallaan työvälineestään. Jonkin verran italiaa hän on oppinut kielikylvyn kautta ja selaamalla tuttuja Agatha Christieitä italiankielisinä – aivan samalla tavalla kuin hän on oppinut saksaa kuuntelemalla Rammsteinin, Die Toten Hosenin ja Franz Schubertin musiikkia. Vaikka Lehtolaisen teoksia on käännetty 29 kielelle, italiaksi niitä on käännetty vain yksi. Maa on vaikea markkina käännöskirjallisuudelle.
Urheilun seuraaminen vie Lehtolaista maailmalle
Lapsuuden matkoistaan Leena Lehtolainen muistaa isänsä kanssa tekemänsä reissun Moskovan olympialaisiin kesällä 1980. Neuvostoliitossa kadut oli aika lailla siivottu kaikesta kommunismin arjesta, hän muistelee, miliisejä oli 50 metrin välein. Kun 16-vuotias Lehtolainen pysähtyi ihastelemaan pikkutytön liidulla katuun piirtämää kissaa, paikalle ilmestyi heti virkavaltaa hätistelemään tytön pois.
”Nyrkkeilymatsi oli elämys, jota en ihan heti unohda”, hän kertoo. ”Näimme ottelun, jossa olivat vastakkain Neuvostoliiton ja Mongolian nyrkkeilijät, ja isäni kannusti kovalla suomen kielellä mongolialaista iskijää. Lentopallo-ottelussa tutustuin jugoslavialaisiin nuoriin, jotka olivat muistaakseni Zagrebista. Kun Jugoslavian sisällissota alkoi, tulin usein miettineeksi mitä heille on mahtanut tapahtua.”
Urheilu on myös myöhemmin vienyt Lehtolaista maailmalle, ja lajina on ollut taitoluistelu. Hän on käynyt katsomassa arvokisoja kolmella mantereella kahdessakymmenessä eri maassa ja kirjoittanut näkemästään Taitoluistelu-lehteen, joka nyttemmin on lakkautettu.
Taitoluistelufanit ovat naisvoittoista sakkia, joka kannattaa tasapuolisesti kaikkia luistelijoita. Heillä on kaikkien maiden liput, ja esitysten jälkeen pehmoleluja lentää jäälle siinä missä jääkiekossa rantapalloja. Kannattajat ovat myös keskivertoa vauraampia. Kun Japanin tähtiluistelija Yuzuru Hanyu kilpailee, paikalla on aina rikkaita japanilaisia.
”Jäätanssi ja pariluistelu ovat niitä hyvin harvoja lajeja, joissa mies ja nainen kilpailevat yhdessä”, Lehtolainen sanoo. ”Laji vaatii aivan hirveän paljon ja erilaisia asioita. Pitää olla 1 500 metrin juoksijan kestävyys, korkeushyppääjän kimmoisuus ja valtavasti voimaa. Hyvässä esityksessä yhdistyvät urheilun ja taiteen nautinnot, kun on kauniita pukuja, hyvää musiikkia ja baletin esteettisyyttä.”
Maiden erityispiirteet näkyvät usein myös itse kisoissa. Kun Lehtolainen oli katsomassa Valko-Venäjällä Minskin kisoja keväällä 2019, loppunäytöksessä jäälle asteli itse presidentti Alexander Lukašenko pitämään pitkäpiimäisen ja täysin ei-kaivatun puheen. Yllään hänellä oli Minskin Dynamon jääkiekkojoukkueen paita. Taitoluistelijan asu olisi kai ollut liian feminiininen Lukašenkolle, joka suhtautuu esimerkiksi seksuaalivähemmistöihin kielteisesti.
Lomilla Lehtolainen on tavannut käydä myös kaukomaissa
Tätä haastattelua seuraavalla viikolla Lehtolainen oli lähdössä katsomaan taitoluistelua Torinoon GP-finaaliin. Mutta eivät hänen matkansa rajoitu vain Italiaan ja luisteluun. Useasti vuodessa tehdyt lomamatkat ovat suuntautuneet milloin Uuteen-Seelantiin, milloin Japaniin tai Andorraan. Afrikka on ollut vielä valloittamatta, mutta asiaan on ollut suunnitteilla korjaus: safari Keniassa.
Lisäksi päälle tulevat työn vuoksi tehdyt matkat.
”Mitä kauempana vierailen puhumassa kirjailijana, sitä suurempaa ihmisryhmää edustan”, Lehtolainen kertoo. ”Saksalaisille olen suomalainen, ranskalaisille pohjoismaalainen. Japanilaisille tai amerikkalaisille edustan Eurooppaa. Kuulijat haluavat tietää, onko Suomi todella sellainen kuin kirjoissani, onko meillä tosiaan niin pitkiä äitiyslomia.”
Vieraillut paikat ovat hiipineet myös Lehtolaisen teoksiin. Maria Kallio -kirjasarja pysyy tiiviisti kotimaan kamaralla, mutta Hilja Ilveskero –kirjoissa on liikuttu New Yorkissa, Moskovassa, Sveitsissä – ja hyvin tutuissa maisemissa Toscanassa. Lehtolainen sanoo aidon paikallistunnun olevan kirjallisuudessa tärkeää. Vain Afganistaniin hän on kirjoissaan sijoittanut tapahtumia käymättä paikan päällä.
Yhdysvaltalainen Donna Leon asui Venetsiassa kymmeniä vuosia ja kirjoitti ison pinon Guido Brunetti –dekkareita, joita hän kielsi kääntämästä italiaksi säilyttääkseen yksityisyytensä kotikaupungissaan. Leena Lehtolainen ei suunnittele samanlaista siirtoa, sillä hänelle matkailu on nimenomaan arjesta puhdistautumista.
”Voisin kyllä asua pidemmän aikaa Toscanassa, mutta kirjoja en alkaisi sinne sijoittaa”, hän sanoo. ”Haluan pysytellä suomalaisen kulttuurin kuvauksessa, koska se on minulle tuttua. Ja missä sitten lomailisin, jos alkaisin tehdä töitä Toscanassa?”
Haastattelu on alun perin julkaistu Mondo-lehdessä 1-2/2020.
