Kuuluisa ruotsalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja koomikko Jonas Gardell on kuollut. Hän kuoli auto-onnettomuudessa Arborgan kiertoliittymässä vuonna 1998.

Katson Jonas Gardellia. Siinä hän istuu Helsingissä ilmielävänä, eloisana ja tarinoita pulppuavana. Miten kuollut voi olla näin elossa?

– Moi kaveri, hän sanoo suomeksi.

Hänen vahvasti omaelämäkerrallinen kirjansa Ehdottoman rakkauden muistolle (Johnny Kniga), on alussa täyttä fiktiota. Tarina lähtee liikkeelle auto-onnettomuudesta, jonka jälkeen se sukeltaa syvälle Gardellin perheen historiaan, lapsuuteen ja sitäkin kauemmaksi – isovanhempien elämään ja ruotsalaisen yhteiskunnan muutokseen.

Kirja on hieno, mukaansatempaava omaelämäkerta, jossa Gardell perkaa menneisyyttään, perheen vaiettuja salaisuuksia ja valheita, joilla heikkoudet yritettiin peittää. Heikkouksia ei yksinkertaisesti ollut.

– Tuntui hyvältä ratkaisulta kuolla kirjan alussa, olenhan niin kuuluisa Ruotsissa.

Kuuluisa hän on, monin tavoin palkittu kulttuuripersoona ja tunnettu yhteiskunnallisesti kantaaottavista kirjoistaan.

Kuuluisa on myös hänen puolisonsa, suomenruotsalainen toimittaja, kirjailija Mark Levengood. Hänen kanssaan Jonas Gardellilla on kaksi lasta, tytär Olga ja poika Amos.

– Kuuluisuus ei tunnu meillä kotona mitenkään. Elämme hyvin yksityistä perhe-elämää, ja tätäkään kirjaani lapset eivät ole lukeneet. He ovat terveellisellä tavalla hyvin vähän kiinnostuneita vanhempiensa ammateista.

Mark Levengood luki kirjan jo käsikirjoitusvaiheessa – hän kuulemma rakastaa kirjaa, jossa hän jää suremaan avopuolisoaan.

Tosiasiassa miehet ovat olleet yhdessä yli neljännesvuosisadan ja naimisissa vuodesta 2011 saakka. He ovat antaneet homoseksuaalisuudelle kasvot siinä missä laulaja Eva Dahlgren ja korutaiteilija Efva Attling ovat naapurimaan kuuluisin lesbopari.

Yllätys tapahtui kirjoitusprosessin aikana. Kirjan päähenkilöksi nousikin Jonas Gardellin äiti Ingegärd Rasmussen.

Äiti otti vastaansanomattomasti tilan, vaikka kirja kertoo myös kirjoittajasta itsestään.

– Kasvattajiani olivat äiti ja Isä meidän, joka olet taivaassa. Äitini, joka kuoli ankaraan Alzheimerin tautiin, johdatti kirjan tarinaa. Suoraan sanoen kuulin kirjoittaessani hänen äänensä: miten hän herätti aamuisin meidät lapset paukuttamalla kahta kattilankantta yhteen ja laulaen vanhaa herännäisvirttä Aamun kulta, aamun kulta.

Äiti oli baptisti, jonka elämää ohjasi vankkumaton usko. Yliopistotutkinnostaan ja lupaavasti alkaneesta lapsipsykologin urastaan huolimatta hänestä tuli olosuhteiden pakosta neljän lapsen kotiäiti.

Silti Ingegärd Gardell oli vapaa, erikoinen boheemiluonne. Hänen elämänsä ohjekirjat olivat – keskenään hyvinkin ristiriitaiset – Raamattu ja Jean-Paul Sartren kirjat eksistentialismista. Niiden mukaan ihminen luo aina itsensä.

– Baptistit olivat alkujaan vallankumouksellista porukkaa, niin äitikin. Hän oli hurmaava, intellektuelli ja halutessaan myös julma.

– Avioeron jälkeen hän pakeni alkoholismiin ja lopulta muistinmenetykseen, mikä oli minulle äärimmäisen vaikeaa kohdata. Hän oli epäsiisti, kulki risaisissa, tahraisissa vaatteissa ja raivosi palvelukodissa pesemistä vastaan.

Kirjoittaessaan kirjaa Jonas Gardell meni syvälle äidin elämään ja oivalsi, mistä hänen oma radikalisminsa kumpuaa.

Halusta olla vapaa kaikista kahleista, kuten äiti.

Jonas Gardell oli äidin silmäterä, ja pojan suhde isään oli traumaattinen. Bertil-isä ei koskaan pitänyt pientä Jonasta sylissään eikä muutenkaan ollut vahvasti läsnä. Loppujen lopuksi hän halusi erota vaimostaan ja perheestään, mikä oli Ingegärdille järkytys.

– Isäni kuoli parantumattomaan motoneuronisairauteen ALSiin. Vasta viime aikojen lääketieteellisissä tutkimuksissa on todettu, että tauti vaikuttaa liikunta- ja puhekyvyn menettämisen ohella myös aivoihin. Ehkä se oli yksi syy isän tunnekylmyyteen ja täydelliseen empatianpuutteeseen jo ennen kuin ALS diagnosoitiin.

Jonas olisi kaivannut isän tukea. Poika oli varreltaan heiveröinen, häntä kiusattiin julmasti ala-asteella, ja hän toivoi saavansa kavereita. Harvassa ne olivat.

– Minulla oli paha puhevika, ja se ei helpottanut tilannettani yhtään. Olin hyvin outo lapsi ja kävin puheopetuksessa kolme kertaa viikossa. Niinä vuosina olin ”fucking nothing”.

Puheviasta ei ole sittemmin ollut haittaa, puhetta Jonas Gardellilla piisaa. Onhan puhe tärkeää varsinkin stand up -komiikkaa suoltavalle taiteilijalle. Nyt Gardell on ”Queen of fucking everything”.

Ulkopuolinen hän on tuntenut olevansa lapsuudesta lähtien. Ja tuntee yhä, mikä on erikoista, kun ottaa huomioon hänen julkisen työnsä ja siteensä ruotsalaiseen kulttuurieliittiin.

Jonas Gardell myöntää, että Tukholmassa on aivan oma kulttuurikuplansa ja että hän on itsekin osa sitä.

– Sanoin lapsillemme, että nyt te sitten liitytte klubiin, sillä samaa koulua heidän kanssaan käyvät muun muassa näyttelijä Mikael Persbrandtin lapset ja näyttelijä Stellan Skarsgårdin lapset.

Jonas Gardellin ja Mark Levengoodin lapset elävät aivan erilaisessa yhteiskunnassa kuin Jonas omassa nuoruudessaan.

– 1970-luvulla oli vain kaksi televisiokanavaa ja kolme valtakunnallista radiokanavaa. Koulussa lähes kaikkien lasten sukunimet olivat ruotsalaisia. Se oli yhtenäiskulttuurin aikaa.

Harva nykyajan lapsista nauttisi niistä kesistä, jotka Jonas Gardellin lapsuudessa olivat elämän parasta aikaa.

Perhe muutti moneksi viikoksi Kosterin-saarelle vanhaan kalastajamökkiin.

– Kun aloimme Markin kanssa olla yhdessä, vein hänet saarelle. Hän ihmetteli, miksi sinne piti mennä.

Jonas Gardell ihmetteli samaa, kun Mark Levengood vei hänet ensimmäistä kertaa Ahvenanmaalle.