Yhtään liioittelematta voidaan sanoa, että Tampereen Popteatteri räjäytti Suomessa Hair-pommin heti raivoisan suosion saaneiden Broadwayn, Lontoon, Pariisin ja Tukholman ensi-iltojen jälkeen.

Luonnehdinta on Reijo Paukun. Hän ohjasi ja lavasti Hairin vuonna 1969, vain vuosi Broadwayn jälkeen.

Paukku oli lukenut musikaalista aivan sattumalta lehdestä.

– Artikkelissa kerrottiin, että musikaalissa on rokkia, se on sodanvastainen ja rauhan ja rakkauden asialla. Ja siinä ollaan alasti. Kun tutustuin Hairiin tarkemmin, oivalsin, että se on aivan uudenlaista teatteria, nyt 76-vuotias Reijo Paukku kertoo kotikaupungissaan Kotkassa.

Katselemme pitkän uran Kotkan kaupunginteatterissa tehneen Paukun kotona albumia, jonka mustavalkoisista valokuvista välittyy popteatterilaisten kokema hurmos.

Näyttelijät valittiin rooleihinsa koe-esiintymisten perusteella. Kymmeniä hakijoita laulatettiin ja tanssitettiin, ja lopulta musikaaliin pääsi mukaan kolmisenkymmentä esiintyjää. Pääparia Claudea ja Sheilaa näyttelivät Rauli Koivisto ja Pirkko Saanakorpi, Bergerinä oli Juha Räsänen ja sittemmin muusikkona tunnettu Jukka Siikavire esitti tummaihoista Hudia.

Ensi-ilta oli ensimmäisen Tampereen Teatterikesän aikana Sampolassa 15. elokuuta vuonna 1969.

– Jo ensi-ilta ja sitten kiertue ympäri Suomea ja Ruotsiakin olivat uskomatonta innostusta, suunnaton määrä nuoruutta ja merkittävää sosiaalista sanomaa. Hair hyökkäsi sotakoneistoa vastaan ja riepotteli politiikkaa, seksiä ja uskontoa.

Reijo Paukku oli nähnyt Broadwayn Hairin kuukautta ennen omaa ensi-iltaansa. Kun hän oli mennyt tervehtimään näyttelijöitä esityksen jälkeen, se johti riemukkaaseen yöhön New Yorkissa.

Hairin sanoma, sen musiikki ja näyttämöllä ensimmäistä kertaa käytetty mikrofonitekniikka olivat jotakin aivan muuta kuin mitä teatterissa oltiin totuttu kuulemaan ja näkemään.

– Ja oleellista oli, että Hair toi nuoret näyttämölle ja nuoret katsomoon, Paukku sanoo.

Nyt musikaaliin tarttuu uusi, suurelta osin 1980-luvulla syntynyt sukupolvi. Jyväskylän Hairissa miespääroolia Claudea näyttelee Joel Mäkinen, naispääroolissa Sheilana nähdään Maria Lund. Nuori ohjaaja Reijo Paukku näytteli Hairissa Woofia, nyt roolissa nähdään vuonna 1987 syntynyt Eino Heiskanen.

– Minulle 1960-luvun tapahtumat ovat historiaa, mutta katsottuani Yle Teemalta Vietnamin sodasta kertovat dokumenttiohjelmat, pääsin aiheeseen sisälle, Eino Heiskanen kertoo.

Heiskanen sanoo, että musikaalin rauhansanoma on sen keskeinen teema ja viesti.

– Sanoma elää yhä, ja musikaalin huumeet ja vapaa rakkaus olivat aikanaan aggressiivinen vastaveto Vietnamin sodalle. Kysymys on siitä, kuinka rajusti ja millaisin keinoin voit vastustaa sotaa. Hairissa ei itse asiassa ihannoida pilvipöllyssä olemista!

Samaa sanoo Reijo Paukku, ja hän muistaa kyllä huumeiden rantautumisen Suomeen.

– Se oli ennen kaikkea hasis, jota minäkin kerran poltin. Voinen tämän kertoa, ehkä rikos on jo vanhentunut!

Jyväskylän Hairin ohjaaja Sini Pesonen toivoo, että esityksessä nousevat esille muun muassa vapauden, kurin ja kontrollin suhde yhteiskunnassa.

– Hippiys oli vastakulttuuria, ja edelleenkin termit ituhippi tai vitun hippi ovat konservatiivisen vastapuolen käyttämiä haukkumanimiä.

Pesonen lupaa esitykseen vahvaa pasifismia. Mukana on myös ympäristöteema.

– Tänä päivänä hippiyden merkitys korostuu ekologisten ongelmien ja Trumpin kaltaisten populisti-militaristipoliitikkojen kautta. Hippiyden radikaali sisältö voisi yhä toimia vapauden, rauhan, rakkauden, niukkuuden ja jakamisen arvostamisena ja vastavoimana talouskasvulle, sodanlietsonnalle ja kontrolliyhteiskunnalle.

Vahva sanoma ei silti estä Hairia olemasta myös viihdyttävä esitys.

Sellainen oli jo lähes puolen vuosisadan takainen Popteatterin esitys. Se viihdytti, sitä kehuttiin ja sitä rynnättiin katsomaan eri puolilta Suomea.

– Jotkut paheksuivat silti sitä alastonkohtausta, joka itse asiassa kesti noin 45 sekuntia, psykedeelisissä valoissa. Esiinnyimme kolme ensimmäistä esitystä suojukset päällä, mutta ne paljastivat ehkä enemmän kuin alastomuus, Reijo Paukku kertoo.

Alastomuus tuskin kohauttaa nykypäivänä, mutta aikaa kestäneessä Hairissa riittää paljon muutakin. Ihmisen vapaudenkaipuu ja tarve ilmaista itseään, tanssia ja laulaa eivät ole kadonneet mihinkään.

– Ja rauhansanoma on kaoottisessa maailmassa entistä tärkeämpi, Reijo Paukku sanoo.

Lahjakas, toissakesänä edesmennyt kulttuuritoimittaja Tarleena Sammalkorpi olikin aikoinaan väärässä kirjoittaessaan Parnassoon: ”Musiikki on heikkolaatuista ja mielikuvituksetonta. Sillä on sumutettu maanosa ja toinenkin, eikä se ole mikään mitätön silmäänsahaus/.../ edistyksen varjolla tämä kyy mataa turmelemaan kansan makua; se valloittaa listat ja kotihippojen iloiset joraajat...”

Samaa mieltä oli sittemmin niin ikään edesmennyt ohjaaja Kalle Holmberg.

Reijo Paukku hymähtää, että ehkä kaksikko katsoi Hairia punaisten lasien läpi.

– Ehkä silloisia vasemmistolaisia kismitti, että nuorisomusikaali rantautui Suomeen juuri Yhdysvalloista.

Puna-aate hiipui, mutta Hairin sanoma elää yhä. Kun lähdemme Kotkasta, Reijo Paukku sanoo hyvästellessään:

– Rauhaa ja rakkautta!