Kukapa olisi arvannut, että tämän vuoden Euroviisut voittaisi italialainen rockbändi, jonka laulaja on sonnustautunut nahkavaljaisiin ja jonka nimi tarkoittaa tanskan kielellä pontikkaa? Ja toisaalta miksi ei!

2000-luvun alun The Arkista muistuttava Måneskin valloitti paitsi viisuyleisön, myös Z-sukupolven nuoret, jotka fanittavat Led Zeppelinin kaltaisia 70-luvun rockdinosauruksia.

Ja miksi viisuja ei yhtä hyvin olisi voinut voittaa violettiin lateksipukuun pukeutunut diskobimbo, joka laulaa suomeksi 1970- ja 1980-lukujen Italiassa kohahduttaneesta pornotähti-julkkis-poliitikosta?

Erika Vikmanin Cicciolina-single putosi ehdolta jo UMK-karsinnoissa, mutta artistin schtick muistuttaa suuresti viisut voittanutta Måneskiniä. Siihen kuuluu show-meininki, hömppä, perinteikäs ”biisimusiikki”, kitarasoolot ja maksimaalinen itseilmaisu hissuttelun sijaan. Vikmanin pikkutuhmuus ja seksipositiivisuus on samaan aikaan lapsiystävällisen kilttiä ja pornografista.

Vikman hyödyntää Tääl on niin kuuma -kappaleella vierailevan Mökkitie-kollegan Arttu Wiskarin tavoin junttikuvastoa nykyajan soundeilla. Molemmat artistit tekevät kappaleensa yhdessä tuottaja Janne Rintalan kanssa, ja Wiskarin kappaleiden tavoin nostalgia kosiskelee kuulijaa myös Vikmanin levyllä: esimerkiksi Aikuisten rannekkeet -kappaleessa huvipuiston laitteiden nimet ovat ihan kuin Linnanmäellä 20 vuotta sitten. Äänikuva muistuttaa ruotsinlaivan diskoa ja hetkittäin kasaridraaman kohtausta, jossa ihmissuhdedraaman selättänyt naispäähenkilö vetää nahkatakin ylleen ja lähtee kävelemään hämyisille kujille, joilla neonvalot kohtaavat savukoneen.

Vikmanin esteettisessä universumissa kohtaavat tuulikoneen puhaltamat hiukset, Bonnie Tylerin Holding out for Hero, huoltoasemat, pitsialusvaatteet ja pehmokäsiraudat. 1980-luvun lopun Madonnalta on lainattu katolinen synnin ja sovituksen tematiikka, vuoden 2007 Madonnalta diskopallo ja pintakiillotettu syntetisaattorijytä.

Melodioista huokuu Abbalta tuttu pohjoismainen melankolia. Paikoittain kappaleiden herättämät mielikuvat paljastavat ankean todellisuuden haavemaailman takana: tyttöjen illassa saavutettu voimaannuttava valkoviinihiprakka vaihtuu lopulta itkeskelyyn grillikioskilla.

Vikmanin hahmo on lopulta normeihin sopeutumaton sivustakatsoja parisuhdekeskeisessä Suomessa.

Entisen tangokuningattaren käyttövoimaa ovat bimbous ja camp. Bimbosensibiliteetin onnistunut toteuttaminen vaatii niin häpeilemätöntä keinotekoisuuden syleilyä kuin höpsöttelyä ja valmiutta luopua kontrollista. Vaativia lajeja ajassa, jossa poptähdet joutuvat olemaan influenssereita, jotka samaan aikaan performoivat autenttisuutta ja kontrolloivat julkisuuskuvaansa.

Harva debyytin biisi yltää Cicciolinan tai Aikuisten rannekkeiden tasolle, mutta 30 minuutin kokonaisuus tuntuu silti eheältä ja vuoden suomipop-valopilkulta. Vikmanin musiikissa pilkehtii kotimaiselle valtavirtapopille harvinainen fantasiauniversumi sekä innon ja elämänvoiman tuntu.

Pirstoutuneen nykyjulkisuuden ja personoitujen musiikkimakujen ajassa on vaikea sanoa, mikä on nykyään ”suosittua” ja mikä ei. Mutta kun konsepti raksii tarpeeksi monta ruutua, voi tavoittaa monta kohderyhmää kerralla. Talvella Vikman esiintyy niin maakuntien hotellidiskoissa kuin helsinkiläisille homodiskoilijoille ja musadiggareille Ääniwallissa.

Omaksi suosikkibiisikseni muodostuu Pizza. Olen odottanut ”pitsabiisin” kuulemista siitä asti, kun katsoin kaksi vuotta sitten ilmestyneen Unelmia ja studiohommia -dokumentin.

Mökkitie Recordsista kertovan dokumentin yhdessä kohtauksessa Vikman lauloi ”Mäkin haluun pitsaa/Mut kello on jo nolla kaksi/leffassakin hyvältä näyttää/Kun sen pepperonilla täyttää”. Fraasit iskostuivat mieleen. Lopputuote toimii taitavasti kahdella tasolla samaan aikaan: sekä hupsuna pitsanhaikailuna että kliseisenä ”porno­leffajuonena”.

Joka tapauksessa mieluummin kuuntelen pikkutuhmaa pitsabiisiä kuin jotain jannua laulamasta siitä, miten rankkaa on ollut, mutta hyvää tekee treenata ja meditoida.

Iida Sofia Hirvonen on helsinkiläinen kirjoittaja, jonka himo kohdistuu öisin useimmiten Ristorante-margheritaan, jonka päälle on lisätty kirsikkatomaatteja, valkosipulia, chiliä ja lisää juustoa.