Elokuva | Olisipa hurmaavalla petturilla ollut kunnon krapula, toivoo Sean Ricks.
Kun elokuvan päähenkilön nimi on Perry Makepeace mutta pääosaa ei näyttele Austin Powers -agenttikomedioista tuttu Mike Myers, ollaan jo heikoilla jäillä.
Brittikirjailija John le Carrén kirjoihin perustuvat elokuvat ovat tähän asti sisältäneet laatulupauksen. Ne ovat olleet ikään kuin syvällisempiä versioita James Bondeista. Siinä missä Bondit romantisoivat vakoojaelämää, le Carré -elokuvat riisuvat mystiikan paljaaksi. Kun Bond nukkuu luksushotellin silkkilakanoissa, le Carré -hahmo yöpyy kahden tähden luukussa. Bond siemailee dry martinia, le Carrén sankari kiskoo kädenlämpöistä bitterolutta.
Tomas Alfredsonin ohjaama, le Carrén samannimiseen kirjaan perustuva Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja oli visuaalinen ja ajatuksia herättävä teos isänmaallisuudesta ja petturuudesta kylmän sodan aikakaudella.
Siinä Gary Oldmanin esittämä tiedusteluvirkamies George Smiley saa tehtäväksi etsiä Britannian tiedustelupalveluun soluttautuneen neuvostoagentin. Aikatasoilla leikkivä elokuva pitää herkeämättä otteessaan.
Philip Seymour Hoffmanin viimeiseksi esiintymiseksi jäi le Carré -trilleri A Most Wanted Man. Se oli tyylikäs jäähyväinen. Hoffmanin rooli vakoilupomo Günther Bachmannina on le Carréa parhaimmillaan. Tupakkaa ja viinaa vetävä vakooja, toisin kuin Bond, ei saa ketään haaveilemaan inhorealistisesta agenttimaailmasta.
Hurmaava petturi on nyt kymmenes le Carré -filmatisointi, ja sen soisi olevan viimeinen pitkään aikaan.
Ewan McGregor näyttelee Perry Makepeacea: kirjallisuuden professoria, jota vaivaa tympääntyneisyys ja aviokriisi. Kliseisessä tarinassa Perry on pettänyt Gail-vaimoaan (Naomie Harris) oppilaansa kanssa.
Avioliiton pelastusmatkalla Marokossa Perry tapaa Stellan Skarsgårdin esittämän venäläismafioson Diman, joka on elokuvan nimen hurmaava petturi. Tapaaminen johtaa kuluneimpaan mahdolliseen lopputulokseen: on orgiat, huumeita ja väkivaltaa, ja venäläisen kanssa juodaan tietenkin ihan helvetisti vodkaa.
Rahanpesuun erikoistunut kunniakas mafioso on kyllästynyt nuoremman kaartin julmuuteen ja rahanahneuteen. Hän haluaa loikata perheineen Englantiin. Mukaan temmataan brittitiedustelu, joka haluaa Diman tietojen avulla paljastaa mafiarahalla lahjottuja brittipoliitikkoja.
Alkaa kissa-hiirileikki, joka on olevinaan allegoria modernin globalisaation varjopuolista. Venäjän mafia yrittää ostaa itsensä rahalla lailliseksi toimijaksi EU:ssa. Kun on tarpeeksi ruplia, voi ostaa mitä ja kenet vain. Globaalissa maailmassa kansallisuudet ovat yhdentekeviä.
Adam McKayn tuore finanssikriisistä kertova The Big Short on nokkela draamakomedia Wall Streetin ristiriitaisista pörssipelureista. Hurmaava petturi sen sijaan ei sano finanssikikkailusta juuri muuta kuin sen, että ahneella on paskainen loppu. Se on harmi. Venäjän mafia, toisin kuin amerikkalaiset pörssimeklarit, ei ole ihan loppuun kaluttu aihe.
Perryn ja Diman ryyppyreissu on liian lyhyt. Jos tarina olisi jatkunut Todd Phillipsin Kauhea kankkunen -trilogian jalanjäljissä, tämä olisi edelleen huono elokuva, mutta viihdyttävämpi huono elokuva.
Gangsterin ja yliopisto-opettajan ystävyys olisi helpompi ostaa, jos se pohjaisi parin viikon kankkuseen. Kaverukset olisivat voineet päätyä koluamaan läpi vaikkapa Pohjois-Afrikan psykedeelisimpiä pokeririnkejä.
Perryn motiivit auttaa Dimaa ovat sen sijaan keski-iän kriisi ja yleinen hyvätyyppiys. Se on lapsellista, ja le Carré -elokuvalle anteeksiantamatonta.
Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja oli vakoojatrillereiden parhaimmistoa. Sen hienous piili yksityiskohdissa ja kyvyssä olla maalaamatta maailmaa mustavalkoiseksi. Hurmaavan petturin ohjaaja Susanna White ei yllä samanlaiseen hienovaraisuuteen.
Stellan Skarsgårdin Diman on tarkoitus olla elämän väsyttämä. Luulen, että näin mitäänsanomattomassa elokuvassa oikea mielentila löytyy näyttelijältä kuin itsestään. Kai sekin on eräänlaista näyttelemistä. ■
