Olet opiskellut monenlaisia asioita ja harjoittanut montaa eri ammattia. Näkyvätkö nämä eri asiat tavassasi ajatella ja tehdä esimerkiksi taidetta?

Näyttelyteoksiini ovat vaikuttaneet työni psykiatrisissa sairaaloissa ja muissa laitoksissa sekä yliopistoaikaiset syrjähyppelyni uskontotieteestä muun muassa teologian, psykiatrian ja taidehistorian luennoille. Niistä on ollut hyötyä myöhemmin, ja monesta oppimastani asiasta on siirtynyt jotain tekemisiini.

Ideani saavat usein alkunsa näynomaisista kokemuksista, joskus myös väärin lukemistani sanoista, tai unista. Niinä hetkinä näky tuntuu suurelta ihmeeltä, vaikka olisinkin kehitellyt aihetta pitkään, joskus myös muiden ihmisten kanssa.

Olet käyttänyt tyhjiä lääkepakkauksia materiaalina erilaisiin taide-esineisiin ja -teoksiin, ja näitä töitä on ollut esillä monessa näyttelyssä jo yli kymmenen vuoden ajan. Miten tämä sai alkunsa?

Kun valmistuin mielenterveyshoitajaksi 1991 – ammattiin, jota ei enää ole – tehtäviimme kuului jakaa lääkkeitä. Osasin ulkoa tablettien nimet ja värit ja muodot, ja jos lääketarjotin olisi pudonnut, olisin varmaan tunnistanut ne kaikki.

Siitä lähtien kun laitoksissa siirryttiin apteekkien toimittamiin annospusseihin, rinnakkaisvalmisteiden käyttö lisääntyi. Niitä oli myös potilaiden vaikea tarkistaa, ja jotkut heistä suhtautuivat epäluuloisesti niiden vaihtuviin nimiin ja väreihin. Tilanteet olivat usein hoitajillekin haastavia, nätisti sanottuna.

Kerran kesken lääkkeenjakotilannetta näin erikoisen näyn: aivan kuin potilas olisi kantanut päässään maailman kauneimman naisen kruunua täynnä välkehtiviä lääkkeitä, jotka olivat pelastaneet hänen elämänsä. Tämän näyn innoittamana ryhdyin keräämään tyhjiä lääkepakkauksia laitoksen jäteastioista. Myöhemmin sain niitä myös apteekeista, tutuilta ja tutuntutuilta. Sana roskien kerääjästä lähti kiertämään.

Uusimpien teostesi nimet ovat paljonpuhuvia: Syrjäytetyn isän kruunu, Pikkuritarin suojakypärä, Kipeän naisen Kristus, Maailman laihimman linnanneidon kruunu, ADHD-mitali… Olet tehnyt sekä suuria kattokruunuja että päähän laitettavia kruunuja. Onko tämä kommentti valtaan?

Kyllä ja ei. Monille lääkkeet ovat välttämättömiä. Niiden avulla ihmiset selviytyvät ja hallitsevat omaa elämäänsä.

Kruunuteoksillani olen kuvittanut käyttäjien ristiriitaisia kokemuksia sekä sitä, mitä olin aiheesta lukenut ja työssäni havainnut. Näytin, miltä lääkkeiden syöminen tuntuu.

Olen saanut näyttelyissä käyviltä ihmisiltä todella paljon palautetta. Jotkut tunnistivat kruunuista tuttuja lääkepaketteja ja ilahtuivat, joku taas tunsi jopa ylpeyttä ja kertoi, ettei enää hävennyt lääkkeitään, vaikka oli niistä riippuvainen. Lääkkeiden käytön hyödyistä ja haitoista kertovia kommentteja on kertynyt vieraskirjoihin ja palautelaatikoihin muutaman vuoden aikana useita satoja. Ihmisillä on selvästi valtava tarve tulla kuulluiksi.

Kruunajaiset-näyttelyssä oli mukana myös koruton Taiteilijan kuolinkruunu sekä pramea Avioerokruunu. Jälkimmäisen koristelin lääkkeillä, joita lääkäri ehdotti omaan erosuruuni muutaman psykologikäynnin sijasta.

Seuraavaan näyttelyyn kokosin yli tuhannesta tyhjästä läpipainopakkauksesta ja rautalangasta virkkaamani suuren kattokruunun. Sen taustalla olivat lukuisat kommentit, joissa lääkkeiden vaikutusta kuvattiin valo-, väri- tai sähköilmiöinä.

Pohdin kruunuja tehdessäni myös menestymistä ja kaikkivoipuus- ja suuruuskuvitelmia. Joskus ihmiset ylittävät itsensä niiden avulla, etenkin tehdessään luovaa työtä. Sitä tapahtui myös laitosten taide- ja runoryhmissä, joita aikoinaan ohjasin.

Olen päättänyt jo monta kertaa, että en tee enää uusia kruunuja. En edes pidä esineistä, etenkään suuritöisten teosten kokoamisesta; sormieni iho ei oikein kestäisi sitä enää. Silti olen kerta toisensa jälkeen päätynyt tekemään niitä, sillä esineet saavat ihmiset keskustelemaan. Kruunujen näkeminen ja joskus myös niiden sovittaminen omaan päähän voi olla todella voimakas kokemus.

Olet tehnyt myös hengenpelastajiksi nimeämiäsi rukousnauhoja muun muassa kirurgien käyttämästä haavalangasta sekä ikoneita monenlaisista materiaaleista, esimerkiksi karkki­papereista.

Maalasin jonkin aikaa perinteisiä ikoneja, mutta ensimmäiseen ikoninäyttelyyni (Ihmeitätekeviä äitejä, 2008) tein sarjan arkisia pyhimyksiä. Yhdessä kuvassa äidin kasvoissa kasvoi partaa, toisessa äidin yletön hunajainen rakkaus tukehdutti lapsen. Kolmannen äidin syli oli tyhjä. Erään teoksen taustalla oli muisto sairaalasta, jossa olin lääkinnyt synnytyksen jälkeisestä psykoosista kärsiviä naisia.

Muistot palasivat mieleeni Uspenskin katedraalissa, jossa valokuvasin ja tein luonnoksia Kozelstanin ihmeitä tekevästä Jumalanäiti-ikonista, ennen kuin se varastettiin. Kumarruin tarkastelemaan helmiriisaa, ja yhtäkkiä näin sen valkoisten helmien muuttuneen pieniksi pillereiksi. Tässä ikonissa äiti ja lapsi eivät katso toisiaan. Siihen liittyy kuitenkin rukous, jossa on toiveikkaat sanat ”Sinä olet järkiinsä tulo”. Kun palasin kotiin, maalasin äidin, joka hoivaa lastaan masennuslääkkeiden voimalla.

Rukousnauhateosten tausta-aineistona käytin ihmisten sairastumis- ja parantumiskertomuksia, joille monella on hengellisiä selityksiä.

Hengenpelastus-näyttelyn tarkoituksena oli jatkaa tarinoiden keräämistä, mahdollisesti luovuttaa niitä myös tutkimuskäyttöön, mutta nimettömien palautteiden vastaanottaminen kiellettiin joissain sairaaloissa. Ajatukseni kiertävästä kappelista jäi torsoksi.

Taivaan lahjat taivaan tuuliin -projektissa kätkit tekemiäsi ikoneita Pälkäneen rauniokirkon muuriin sillä ajatuksella, että löytäjä saa pitää. Minkälainen työ se oli?

Taivaan lahjat sai alkunsa useita vuosia sitten erikoisen keräilijän kohtaamisesta. Kerrostalon rappukäytävässä käydyn lyhyen keskustelun jälkeen sain kutsun hänen kotiinsa. Näin huoneistossa röykkiöittäin metallisesineitä ja niiden joukossa ristejä. Keräilijä ei kertonut, mitä ne hänelle merkitsivät. Omien sanojensa mukaan hän ei edes kerännyt niitä, ristit vain ilmestyivät hänen luokseen.

Tuttavuutemme jäi lyhyeksi, sillä keräilijä kuoli pian tapaamisemme jälkeen. Kun hautajaiset olivat ohi, sain omaisilta luvan hakea haluamani metalliesineet ja tehdä niistä jotain. Kantaessani kotiin monia painavia pahvilaatikoita, väsyin kesken kaiken, itkin ja kirosin hullua päähänpistoani.

Vasta muutamaa vuotta myöhemmin ryhdyin perkaamaan laatikoiden sisältöä ja löysin romun joukosta satoja ristejä, joista monia oli väännelty tai niihin oli kierretty nauloja, lukkoja ja avaimia, suuria symboleja. Näin niissä hartautta ja uskonkamppailua. Sitä esineiden tekeminen ehkä merkitsi myös itselleni.

Ennen kuin asetin kokoelman esille, valokuvasin romun seassa olleita muutaman sentin kokoisia matkamuistoristejä. Kameran suurentava linssi näytti millin korkuiset kasvot tarkasti, ja yllätyin ilmeistä, joita paljain silmin oli mahdotonta nähdä. Siirsin näitä Kristuksen kasvokuvia vanhoihin haljenneisiin puunpalasiin ja kätkin ne Pälkäneen Rauniokirkon muurien koloihin. Vein sinne ikoneita kolmeen eri otteeseen, ja muutaman päivän kuluessa ne olivat aina hävinneet. Sitä myös toivoin.

Jätin teokset säiden ja sattuman armoille, ajatuksena että etsivä löytää ja saa pitää löytönsä. Ajatus vastikkeettoman lahjan jakamisesta tuntui jollain lailla oikealta.

Keräilijän tapaamishetkestä alkaen koin, ettemme kohdanneet sattumalta. Tuntui kuin tapahtumasarja olisi ollut onnellinen vahinko. Taivaanlahja.

Pidätkö itseäsi mystikkona – vai miten kuvailisit suhdettasi uskontoon?

Mystikko hakee henkilökohtaista jumal­yhteyttä ilman välikäsiä. En oikein tunnista siitä itseäni.

Olen tehnyt uskontoaiheisia teoksia samasta syystä kuin aikoinaan hakeuduin opiskelemaan uskontotiedettä. Olen kiinnostunut ihmisten jumalakuvista sekä uskonnon harjoittamisen tavoista ja syistä.

Uskonto on hankala puheenaihe, sairaaloissa usein kiellettykin. Hengellisten ajatusten tai kokemusten sanallistaminen tuntuu itsestänikin miltei mahdottomalta.

Kun aikonaan maalasin Kipeän naisen Kristus -ikonia, kiitin mielessäni niitä potilaita, joiden hengellisistä puheista olin vaikuttunut. Vaikka monien mielikuvat Jumalasta olivat ankaria ja tuottivat heille ahdistusta, joillekin usko toi myös myönteistä elämänsisältöä. Se tuki mielenterveyttä, lievensi sairauden aiheuttamaa kärsimystä ja esti näivettymästä. Heille ”pelastus” näytti tarkoittavan selviytymistä hetkestä toiseen.

Työssäni olin kuuntelijan paikalla, ja siinä roolissa oma uskonnonlukutaitoni kehittyi.

Jos tarve ja halu uskoa on jonkinlainen sairaus – niin kuin jotkut uskonnollisuuden määrittelevät – voin myöntää olevani sairas. Toivon, että elämä näyttäytyisi merkityksellisenä ja että voisin kokea Jumalan läheisyyden, tuntea sen tunteen muulloinkin kun kerään metsässä sieniä ja nokkosia.

Sellaisia kokemuksia ei itselläni juurikaan ole. Enkä ole löytänyt yhteisöä, johon olisin halunnut liittyä. Olen hengellisesti koditon. Jotain elintärkeää puuttuu, myös kieli, joka tuntuisi omalta ja todelta.

Karlsson on siirtänyt kuvia Lapinlahden sairaalarakennuksessa tänä syksynä esillä olleen Pääasiat – teoksia mielen lääkkeistä -näyttelyn teoksista osoitteeseen mielenlääkkeet.fi

Keskustelija-palstalla puhutaan kuukauden mielenkiintoisimmista kulttuuriaiheista ja teoksista niiden tekijöiden kanssa.